Ville Laaksonen: Toinen Galleria Kapriisissa (Hämeenpuisto 25, Tampere) 27.11.2011 saakka.
–
Kun huomaan, etten kirjoittanut näyttelyssä mitään muistiin, tajuan tulleeni tyrkätyksi analyyttisen ajattelun tuolle puolen. Ville Laaksosen näyttelyn jälkeen tämän päätelmän voi tehdä toisestakin huomiosta: kun kävelin ulos galleriasta, kyynelet valuivat silmistäni.
Sellaisesta näyttelystä on vaikea kirjoittaa mitään, mutta ehkä minä yritän. Kävinhän siellä sentään juuri tänään, vähän kiireellä, jotta ehtisin kirjoittaa. Ei koskaan ole reilua kirjoittaa näyttelystä vasta silloin, kun se on juuri loppumassa. Joten tässä sitä mennään:
Olen pohdiskellut viime aikoina (huomatkaa, miten välttelen Laaksosen taiteesta kirjoittamista) paljon sitä, onko uskonnollinen (tai hengellinen, pyhä – miten sitä haluaakin kutsua) ihmisen sisältä lähtevä kokemus vai tarvitaanko siihen ulkopuolista lietsontaa. Kuinka pitkälle ihminen pääsee mielensä tutkimisessa yksin? Onko mieli rakennettu siten, että tarvitaan joku (guru, profeetta, pappi) kertomaan tarinoita, joiden kautta mieli avautuu ihmiselle itselleen?
Jotenkin tämä pohdinta tuntuu olevan läsnä Laaksosen teoksissakin. Näyttelyssä on kaunis versio perinteisestä pyramidista ja sen kaikkinäkevästä silmästä, viikonpäivien jumalalliset juuret paljastuvat ainakin teosnimessä Torstai – Thor’s day ja on Mariaa, ilmestyksiä, uskottomuutta. Lyhyesti sanottuna: vuosituhansia jatkunutta etsimistä.
Laaksosen työskentely näyttää siten puhtaalta, että hän on löytänyt jotakin. Ehkä juuri se, tunne siitä, että joku löytää, että löytäminen on mahdollista, liikutti minua syvimmin. Toisaalta myös suurten maalausten värit ja vimmaiset siveltimenvedot (marraskuun värittömyyden liottamille silmille) olivat niin nautinnollista katsottavaa, että menen näyttelyyn takaisin, kunhan ehdin. Katselin maalauksia ja kaduin menettämiäni viikkoja, joina olen istunut tietokoneella. Miten olen voinut elää näkemättä taidetta?
Antakaa anteeksi tämä horjuvuus. Varoitin jo alussa, että tästä näyttelystä kirjoittaminen on vaikeaa. Tartun johonkin konkreettiseen:
Osa maalauksista jäi kokonaan hahmottumatta minulle. Niiden edessä tunsin kiusallista levottomuutta. Halua siirtyä pois. Suurin osa näyttelyn maalauksista nimittäin on sellaisia, että ensin niitä ei ymmärrä, mutta kun niitä malttaa katsoa, niistä hahmottuu vihjeitä, aavistuksia ja hahmoja. Ja sitten, ilmestyksenä, edessä on ymmärrettävä kuva. Tällainen katsomisen tapa antaa odottaa, että kaikista abstraktilta vaikuttavista teoksista on löydettävissä esittävä kuva. Ja kun joistakin sitä kuvaa ei saa esiin sitten millään, jää epätietoinen olo. Onko se siellä? Vai pitäisikö tämä maalaus kokea eri tavalla, täydellisen abstraktina?
Ja kuitenkin: erityisesti pidin taiteilijan rohkeudesta luottaa katsojaan. Oivaltamisen ilo on osattava jättää vastaanottajalle. Hyvän näyttelyn jälkeen on pakko pysähtyä ajattelemaan läpi kaikki näyttelyssä alkaneet ajatukset.
Kellarissa maalausten katsomista haittasivat suoraan katsojan silmiin suunnatut valot. Hyvä on, tämä on vähän asiaankuulumatonta, mutta minä en pystynyt katselemaan niitä, koska minut häikäistiin.
En osaa irrottaa oikeastaan mitään teoksia näyttelyn kokonaisuudesta, mutta Pitkä on matka ja Silmät luon ylös taivaaseen tuovat elävästi mieleen Vatikaanin, jossa seinät ja katot ovat kultaa, mutta saleissa kävellessä tulee tunne uppoamisesta tukahduttavaan veteen.
Paras taidekokemus on sellainen, että pelottaa, miten suuren vallan omaan itseensä on antanut jollekulle vieraalle ihmiselle (taiteilijalle). Voin selitellä, että tämä näyttely oli näin vahva elämys, koska en ole ehtinyt näyttelyihin vähään aikaan ja maalaukset sattuivat käsittelemään juuri minua kiinnostavia kysymyksiä ja niin edelleen. Mutta ei minua huvita sellainen. Enkö minä saa sanoa, että näyttely vei jalat alta? Saan!
Ei tästä kannata enää jatkaa. Ei tämä voi tästä mennä kuin hullummaksi.
–
PS Aloitan nyt taiteilijoiden liittämisen tuohon sivupalkin tagipilveen. Helpotan täten lähinnä omaa elämääni, mutta ehkä tällainen hakutoiminto riemastuttaa jotakuta muutakin.
Nokkonen 