Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto

Runouutisia: runoteokseni Grand plié sai eilen Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon.

Lisää kirjasta sen julkaisijan, Puru-kollektiivin sivuilta.

Aamulehden uutinen aiheesta.

Tulossa runopuolella: lastenkirjani Nepparin julkkarit

Käytän nyt tätäkin formaattia hyväkseni ja kerron teille, että lastenrunokirjani Nepparin julkkarit järjestetään Tulenkantajien kirjakaupassa (Tampere) lauantaina 17.6. klo 11.30. Tervetuloa!

Neppari on siitä erikoinen kirja, että tarinan lisäksi se tarjoaa mahdollisuuden tehdä itse: kirjan kuvat ovat värityskuvia ja niihin saa myös piirtää itse lisää.

Samalla vaivalla voit muuten käydä tykkäämässä lastenkirjatiimini (minä & kuvittaja Katja Ihonen) Facebook-sivusta, jolla kerromme esiintymisistä (tulossa mm. Tampereen Tapahtumien yössä). Sinne putkahtelee jatkossa myös ennakkotietoja työn alla olevista asioista.

 

 

Kirjoissa & kansissa (Näyttely: Kirjaviisaat)

Kirjaviisaat: Raija Manninen, Suvi Mannonen, Outi Markkanen, Piia Myllyselkä, Minja Revonkorpi, Anna Wildrose. Galleria Patinassa (Kauppakatu 3, Jyväskylä) 4.7.2012 saakka.

–

Enhän minä kauhean iloinen ole siitä koskaan, että kirjoja tuhotaan. Mutta jos kirja on todella ihan käyttökelvoton, siitä on sentään hyvä tehdä taidetta eikä tuhota sitä kokonaan (tulee mieleen hieno sana: makuloida).

Galleria Patinassa on nyt sitten kirjoista tehtyä taidetta. Kauhean helppohan minua toisaalta on myös miellyttää: kunhan kirja on läsnä, olen ihan onnellinen. Onneksi näyttelyn taiteilijat ovat tehneet tosi erilaisia teoksia kirjoistaan. (Tämähän on ihan kuin jossain psykologisissa testeissä annettu tehtävä: keksi mahdollisimman monta käyttötarkoitusta henkarille.)

Olen ihastunut Piia Myllyselän kollaasikuviin, joissa on sarjakuvamaisia hahmoja, psykedeelisiä taustoja ja kirjasta leikattuja lauseita. Muistan ikuisesti eräänkin poislähettämäni kortin, jossa lukee: ”Saavuin Überlackerin sekatavarakauppaan voimakkaan epäilyksen painamana.” Ah, millainen lause! Tuo sietääkin kehystää seinälle!

Nyt Myllyselkä on kehystänyt kollaasinsa kirjankansilla, mikä korostaa niiden tekstin merkitystä. Lähestyin kollaaseja ihan varmana, että tämä on menoa, tällainen on pakko ostaa. Mutta sitten! Yksikään lauseista ei kolahtanut minulle. Ja jos seinälleen kehystää lauseen, sen on oltava juuri se oikea.

Myllyselkä on nyt valinnut keskustelunomaisia lauseita, kuten: ”Olenko varoittanut sinua – minulla on hirvittävän kalliita mielihaluja.” Minusta taideteosten ei tarvitsisi näin suoraan keskustella. Ne voisivat vihjailla jotakin omituista, surrealistisia sekatavarakauppoja jne. (Teoksista intoutuneena tein etsintäreissun sekä Jyväskylän taidemuseoon että taidelainaamoon Myllyselän kollaasikorttien perässä, mutta ei, ei minulle osuvia lauseita. Ah, surkeutta. Esimerkiksi tämän taiteilijan blogipäivityksen alinta korttia ei siellä enää ollut, sen olisin ostanut mielelläni! Huomasin kuitenkin, että näitä kollaaseja löytyy nyt myös painettuina postikortteina, mikä helpottaa niiden lähettämistä. Mutta tämä ei nyt enää liity näyttelyyn mitenkään.)

Outi Markkanen on myös tehnyt kollaaseja, mutta täysin toisenlaisia. Niiden tunnelma on… mikähän olisi oikea sana… sijoittunut maailmaan, jossa teknologia oli lupaus luonnonlakien salaisuuksien selviämisestä. Markkasen kellotaulukasvoiset ihmishahmot kertovat uteliaisuudesta, joka johtaa aina jonnekin, mitä emme voi etukäteen aavistaakaan.

Minja Revonkorven tulkinta Kotiopettajattaren romaanista (ylin kuva) on myös hieno. Aavemainen sillä tavalla kuin kirjojen henkilöt ovat (kerran huomasin ikävöiväni ihmistä, joka istui ikkunalaudallani ja söi säilykekirsikoita suoraan purkista. tajusin vasta kauan ikävöityäni, että tämä henkilö on hahmo Donna Tarttin kirjasta Jumalat juhlivat öisin).

Kansissakin voi kertoa koko tarinan. Suvi Mannonen on maalannut (piirtänyt?) naisia kirjojen kansiin. Heidän seesteisyytensä on hämmentävää. Kirjaa lukeva ihminen todellakin näyttää uppoutuneen omaan, hiljaiseen maailmaansa, mutta millaisia tunteita lukija joutuukaan käymään läpi! (Sekään ei ole harvinaista, etten loistavan romaanin luettuani pysty lukemaan mitään pitkään aikaan. Tunne-elämykset, you know.)

Kirja: Annie Leibovitz – A Photographer’s Life 1990-2005

Kirja: Annie Leibovitz – A Photographer’s Life 1990-2005 (kansikuvan näkee esim. täällä)

–

Olen miettinyt, mikä siinä on, että pelkkiä kuvia sisältävät kirjat tuntuvat aina ylelliseltä tuhlaamiselta, eikä niitä siksi tule koskaan ostetuksi. Olen tuijotellut mitä ihanampia taidekirjoja kaupoissa, himoinnut kuvakirjoja, mutta ostanut aina teorioita ja paksuja tekstiopuksia. Ikään kuin teksti voisi antaa enemmän tietoa kuin kuva. Ikään kuin tekstistä olisi ymmärrettävämpää maksaa kuin kuvista.

Vuoden alussa satuin saamaan kirjakaupan lahjakortin, ja tiesin heti, mitä sillä hankin: kuvia. Jonkin juuri sellaisen kirjan, jollaista olen vuosia halunnut, mutten ole raaskinut ostaa.

Hankin Annie Leibovitzin valokuvakirjan A Photographer’s Life 1990-2005. Kirjassa on tekstiä sen verran, että Leibovitz kertaa valokuvien valintaa teokseen ja vähän elämänsä tapahtumia. Esipuhe on niin kiinnostava, että vähän aikaa kaipaan kirjaan enemmänkin tekstiä – mitä kuvaaja on nähnyt kuvatessaan, mitä hän näkee nyt, vuosien kuluttua, kun katsoo samaa kuvaa – mutta sitten ymmärrän, että on kyse nimenomaan valokuvaajan elämästä. Hän elää kuvina, toisin kuin kirjoittaja, joka helposti elää sanoina.

Päästäkseni kurkistamaan hänen elämäänsä, minun täytyy opettaa itseni istumaan kuva kuvan jälkeen aloillani.

Kirja vie konkreettisesti matkoille uskomattoman kauniisiin paikkoihin. Kirja vie matkalle myös toisella tavalla. Ihoni menee kananlihalle, kun ymmärrän, miten nopeasti Susan Sontagin kuolema seurasi Leibovitzin ensimmäisen lapsen syntymää. Lempikuvassani Sontag katsoo vauvaa sylissään.

Leibovitz ei ole erotellut yksityiselämänsä kuvia työkuvistaan. Niinhän se on; elämä ei erottele. Olen itsekin sitä ihmistyyppiä, etten oikein koskaan tiedä olenko töissä vai en.

Katselin kirjan kuvia, kun 5-vuotias kummityttöni tuli huoneeseen. Tulin miettineeksi, kuinka rankkoja kuvia lapselle voi näyttää. Suljin kirjan, koska en voinut olla varma siitä, tulisiko seuraavalta sivulta vastaan jotain ahdistavaa. En tosin tiedä, ahdistuisiko lapsi sellaisesta mistä kuvittelen hänen ahdistuvan. Minua lapsena ahdisti esimerkiksi tarina kuolemanjälkeisestä taivaasta, ikuisuudesta yhdessä paikassa, josta ei koskaan pääse pois.

Suuri kirja on raskas kantaa, eikä sitä voi selailla kuin pöydän ääressä. Samalla koko vihjaa kirjan vastaanottamisen vaativan aikaa ja pysähtymistä. Olen lukenut Susan Sontagin loistavia esseitä usein bussissa ja junassa; teksti on liikkuvaa, mutta kuvat vaativat kotia.

Kirjoja, kirjoja!

Huomenna alkavat Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivät (sehän on Sastamala nykyisin, mutta en mitenkään voi rikkoa tuota hienoa alkusointuista nimeä). Läjäpäinen kirjojen ostaminen Vammalasta on jokakesäinen perinteeni ensimmäisistä kirjapäivistä asti (ja voi, miten sielua kaivertaakaan se yksi ainut väliin jäänyt kesä, kun olin köyhä opiskelija enkä päässyt Vammalaan!) ja kannustankin kaikkia kynnelle kykeneviä nauttimaan ainutlaatuisesta… hikisestä tunnelmasta.

Tämä ei nyt tietenkään lupaa hyvää, koska syvennyn sitten taas lukemaan kirjoja enkä tajua käydä näyttelyissä. Kävin sentään Mäntässä (Kunnioita isääsi ja äitiäsi).

Lukukokemus: Dave Hickey – The Invisible Dragon

Dave Hickey: The Invisible Dragon. Essays on Beauty (1993, 2009).

—

Ensin tunnustan jääviyteni: rakastan Dave Hickeytä. Tilasin aikoinaan Art in Americaa, koska Hickey kirjoitti lehteen omaa palstaa (en tilaa enää, koska DH ei kirjoita enää). Niinpä Hickeyn esseekirja kauneudesta tarttui mukaani heti, kun näin sen kirjakaupassa. Ihmettelin, miksen ollut tiennyt että tällainen kirja on olemassa.

Niin, Hickey on loistava kirjoittaja. Esseetyyli sopii hänelle erinomaisesti – hän saa antaa ajatusten harhautua niin paljon kuin haluaa. Kauneus aiheena tuntuu jotenkin kuluneelta, mutta Hickey tuo sen nykypäivään (tai no, suurin osa kirjan esseistä on kirjoitettu 1990-luvun alussa) kirjoittamalla esimerkiksi Robert Mapplethorpen X Portfolion saamasta vastaanotosta. (Kyseinen essee, Nothing like the Son, löytyy tuolta. On kyllä sanottava, ettei se minulle ole kokoelman paras pala.)

Todella mielenkiintoisiin kysymyksiin Hickey tarttuu pohtiessaan taiteilijaroolin ja taiteen historiallista muuttumista. Taiteilijan roolin hän toteaa muuttuneen radikaalisti 1700-luvun lopulla. Sitä ennen taiteilija oli Pygmalion-myytin mukainen romanttinen luoja, joka sai veistoksensa heräämään eloon. Sen jälkeen taiteilijasta tuli Frankenstein, joka luo itsestään erillisen, autonomisen, kostoa hautovan hirviön. Intiimin eroottinen suhde omiin teoksiin katkesi.

Toinen suuri muutos tapahtui Hickeyn mukaan 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa. Kun 1500-luvun taideteosten madonnat ja kristukset kutsuvat katsojan mukaan maailmaansa, 1600-luvulla maalaustaiteeseen vyöryy maallista valtaa, hallitsijoita ja sotilaita, jotka katsovat yleisöään alaspäin. Katsojasta tulee siis katseen kohde.

Hickey liittää tällaiset muutokset yhteiskuntiin ja kulttuureihin, ja siihen, millaisessa arvossa aggressiivisuutta on minäkin aikana pidetty. Hyveet muuttuvat, ja muutoksia voi lukea taiteesta.

Hickey nostaa vallan esiin myös kysyessään, mihin kaunista taidetta tarvitaan. Kun taide määritellään kauniiksi ja sen katsominen kauneuden etsimiseksi, taiteen poliittinen sisältö muuttuu vaarattomaksi. Ja kuitenkin: taiteessa on kautta aikojen ollut mukana aina niin hyvää markkinointia kuin politiikkaakin.

Kirjan viimeinen essee, American Beauty, on kirjoitettu tähän vuoden 2009 uusintapainokseen. Nimensä mukaisesti essee tutkii sitä, mikä Yhdysvalloissa on nykyään kaunista ja miksi kauneudesta keskustellaan. Miksi tehdään jatkuvia arvioita siitä, kenen auto on hienoin tai kenen julkkiksen iltapuku miellyttää omaa silmää eniten? Mikä on kauneuden luokittelemisen tehtävä? Tässä esseessä Hickey pääsee myös kertomaan mielipiteitään nykyaikaisista taidemarkkinoista ja siitä, miten taiteen ostamisesta on tullut itseilmaisun muoto.

Kirjoittajan mielestä jatkuva tykkäämisen ja omien arvioiden esiin tuominen on sitä, että me etsimme paikkaamme maailmassa. Kun me tunnistamme jotakin, tai itsemme jossakin, me tykkäämme näkemästämme (tai kuulemastamme). Olemme löytäneet jotakin tuttua, jotakin mihin tarttua elämisen kaaoksessa.

Loistava kirja on täynnä oivalluksia, ei niitä kannata tässä alkaa purkaa tämän enempää. Hickeyn kirjoitustyyli on nautinnollista luettavaa, ja pienikokoinen kirja päättyy ihan liian nopeasti. Toisaalta lyhyys on hyve; kuinka raskasta onkaan lukea massiivisen paksuja kirjoja, jotka herättävät uusia ajatusketjuja joka sivullaan! Sellaisia ei pääse koskaan loppuun asti, kun oma ajattelu harhautuu koko ajan muualle.

Jostain syystä en ole törmännyt suomenkielisiin, soljuvan nautinnollisiin taide-esseisiin. Jos sellaisia on olemassa, antakaa vinkkejä! Esseet ovat usein paras tapa välittää taiteeseen liittyvää tietoutta ja herättää kysymyksiä. Teennäiset, sivistyssanoja täyteen tungetut kirjat saavat minut aika nopeasti luovuttamaan.

Taiteesta ei koskaan pitäisi kirjoittaa niin, että lukija tuntee itsensä tyhmäksi. Se on suuri rikos sekä lukijaa että taidettakin kohtaan – kukaan ei hyödy siitä, että tavalliset ihmiset kuvittelevat, ettei taidetta voi ymmärtää. Hickey on tajunnut tämän. Hän on ihan tavallinen ihminen, joka nyt vain sattuu kirjoittamaan taiteesta. Yhtä hyvin hän voisi kirjoittaa popmusiikista tai tv-ohjelmista, jos ne sattuisivat herättämään hänen intohimonsa.

 

Lukukokemus – Yoko Ono: Grapefruit

Yoko Ono: Grapefruit (1. painos 1964). (Kirjan kuvan voi halutessaan vilkaista vaikka tuolta Amazonin sivulta.)

—

Joskus on hauska tarttua klassikkoon. Yoko Onon Grapefruit on pieni kirja täynnä ohjeita lukijalle. Onon teokset ovat käsitteellisiä, ja niiden on tarkoitus syntyä lukijan mielessä. Hän antaa ohjeen, ja se, mitä lukijan mieleen syttyy, on teos.

Kirjassa on yhdeksän eri taiteenlajin teoksia, niin maalauksia kuin runoja kuin elokuviakin. Onon mielikuvitusta on ihana seurata. Yhdestä surrealistisesta ajatuksesta seuraa toinen, vähän jalostetumpi surrealistinen ajatus. Tekstit ovat yhtä aikaa kielellisiä kokeiluja ja osoitus siitä, että kuvittelemalla mikä tahansa on mahdollista. (Tällainen vapaus on ikävän harvinaista. Harva kirjoittaja oikeasti ymmärtää, että sanoilla voi tehdä mitä tahansa. Sen ajatteleminenkin on jo niin huimaa, että opitut, ajattelun hegemoniset rajoitukset vain poksahtelevat päässä.)

Pidän Yoko Onon ajatusten ilmavuudesta. Hän luo mieleen kuvia, joissa on jotain syvän rauhallista. ”Whisper a secret to a young tree. Make a chair out of it and send it to a man.” Ajattelemisen vapaus näkyy myös myhäilevänä huumorina. ”Hire a plane. Invite everybody. Ask them to write a will to you before boarding.”

Grapefruit on kirja, joka vakuuttaa joka sivullaan, että meillä on edelleen ajatuksen vapaus. Toisina päivinä tämä vakuuttelu on valtava lahja, toisina pienempi, mutta silti, lahja.

Yoko Onon ajattelusta kiinnostuttuani luin sitten myös hänen uudemman ideakirjansa, ”Imagine Yoko” vuodelta 2005 (löydän siitä jostain syystä vain ruotsinkielisen esittelyn). Kirjassa Ono selvittää ajatuksiaan siitä, mitä taide on. Ilmavan vitivalkoinen kirja on ilmava myös sisällöltään – kommentit ovat enimmäkseen lauseen tai parin mittaisia. Mutta jotain kuitenkin selviää.

Ono kirjoittaa, että jos taide voi jotain tarjota, se voi tarjota täydellisen, monimutkaisuudesta vapaan tyhjiön, jossa mieli voi rentoutua. Hän jatkaa: ”After that you may return to the complexity of life again, it may not be the same, or it may be, or you may never return, but that is your problem.”

Onon optimismi on liikuttavaa ja tarttuvaa. Hän toteaa, että kaikella on merkitystä, millä tahansa, mitä ihminen tekee, vaikkei kukaan edes näkisi sitä.

En tiedä teistä, mutta minulla on usein optimismivaje. On ollut hämmästyttävää huomata, miten aivojen herättely tällaisilla pienillä ajatusteoksilla on muuttanut suhtautumistani kirjoittamiseen, taiteeseen, moneen arkiseenkin asiaan. On kutkuttavaa odottaa, miten suhtaudun Grapefruitiin vaikka kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Elänkö silloin maailmassa, jossa on enemmän toivoa? Vieläkö kirjan yksinkertainen, vankkumaton usko saa minut liikuttumaan?

(Yoko Onolla on muuten myös vilkkaasti päivittyvät nettisivut.)

Lukukokemus – Paul Virilio: Art as Far as the Eye Can See

Paul Virilio: Art as Far as the Eye Can See (2007). Kirja löytyy esim. Amazonin sivuilta.

—

Paul Virilion kirja Art as Far as the Eye Can See on niitä teoksia, joista haluaisi keskustella. Toisaalta se on myös niitä teoksia, joista ei ole ihan varma, ymmärsikö oikein mitään, mitä kirjoittaja yritti kommunikoida. Ei siinä mitään, sellaisia kirjoja on hyvä lukea aina silloin tällöin. Niistä muistaa, etteivät kaikki käsitä todellisuutta samalla tavalla (ja se on virkistävää, joskin paikoin ärsyttävää).

Kirja kertoo maaimasta, jossa internet, massamedia ja vauhti ovat vieneet meiltä kyvyn katsoa taidetta (koska taiteen katsominen on hidasta, emmekä me enää osaa vastaanottaa mitään hitaasti). Välineet muuttavat meitä, me ajattelemme eri tavalla nyt kuin ennen internetin ja sosiaalisen median valta-aikaa. Mikä on taiteen paikka maailmassa, joka toistaa kuvia sellaisella vauhdilla, ettei suuri osa ihmisistä ehkä koskaan tule kaivanneeksi alkuperäisteoksia mihinkään – hehän näkevät kaikkea jo ihan liikaakin lähtemättä kotoaan. TV ja netti ovat koko ajan luonamme, kun taideteos taas on sidoksissa paikkaan. Miksi me enää menisimme sinne, miten se enää kiskoisi meidät luokseen?

Virilio kuvaa aikaamme myös toteamalla, että suurilla ihmisjoukoilla ei enää edes ole halua nähdä vaan halu tulla nähdyksi. Välineet ovat muuttaneet meitä. Miten taiteen pitäisi muuttua, jotta se toimisi näiden välineiden kautta koetussa maailmassa?

Kiinnostavia kysymyksiä. Tätä kuvien tulvaako luennoitsijat pelkäsivät, kun he taidehistorian peruskursseilla muistivat aina toistaa: te ette ole nähneet teosta, jos olette nähneet siitä vain kuvia? Kuva on muistiinpano teoksesta, se ei voi korvata itse teoksen näkemistä. Toisaalta olisi hulluutta ajatella, että kaikki klassikot pitäisi (tai olisi edes mahdollista) matkustaa näkemään itse. Jossain määrin on luotettava kuviin, välineisiin jotka tuovat kuvat meille.

Mutta että hyväksyisimme pelkät kuvat, emmekä enää viitsisi nähdä taidetta suoraan? Sellainen maailma pelottaa minua. Se on välittömän hyödyn maailma, jossa lasketaan, saako taideteoksesta riitävän elämyksen, jotta sen luo fyysisesti kuljettu matka kannattaa tehdä. Laiskuuden, sivistymättömyyden maailma!

Mutta katsotaanpa, mitä Virilio sanoo aikamme taiteesta. Millaista on taide tässä nopean viestinnän kiihdyttämässä maailmassa?

Nopeaa, väittää Virilio. Taide ja arkkitehtuuri ovat sokaistuneet vauhdista niin, että luulevat sitä kehitykseksi. Virilio kertoo silloista, joista tehdään aina vain kapeampia, aineettomampia, kevyempiä – muutos on määrällinen, ei laadullinen. Me luulemme luovamme uutta silloin, kun vain muutamme jo aiemmin luotujen asioiden mittasuhteita ja materiaaleja. Mutta tämä ei ole kehitystä, tämä on vain variaatiota. Jatkuvan kasvun ideologia on valunut taloudesta taiteeseen ja arkkitehtuuriinkin, ja niin me odotamme koko ajan saavamme suurempaa; korkeampia rakennuksia, pidempiä siltoja, ennätyksiä ennätysten perään.

Toisaalta yleisökään ei vaadi mitään muuta. Yleisö on niin kyllästynyt kaikkeen (vai niin kyllästetty?), että heille riittää jokin uusi spektaakkelimainen muunnos vanhasta. He hätkähtävät hereille, kokevat elämyksen, ja vajoavat sitten taas kyllästyneeseen tilaansa.

Voi, miten masentavaa.

Kulttuurievoluution Virilio kokee olevan suorastaan sotaa. Taide joutuu taistelemaan paikastaan kulttuurissa, jossa yhtäkkiä tärkeintä onkin itsensä esittäminen (internetin) jatkuvassa vuorovaikutuksessa massojen kanssa. Hän kysyy tärkeitä kysymyksiä tässäkin: onko demokratia edes mahdollista maailmassa, jossa kaikki vuorovaikutus toimii välittömästi? Ja jos ennen pyrittiin mielipiteiden tasavertaisuuteen, nyt pyritään tunteiden ja tunnelmien tasa-arvoon, kokemusten demokratiaan. Tieto ei ole niin tärkeää maailmassa, jossa elämys on kaiken korkein mittari.

Lopuksi Virilio toteaa taiteen muuttuvan suoraan koettavasta välineelliseksi, jonkin välineen kautta koettavaksi (koska me koemme nykyään kaiken jonkin välineen kautta). Me emme enää osaa katsoa, nähdä suoraan. Me tarvitsemme tietokoneita, kameroita, puhelin-monitoimikoneita.

Virilio tuo mieleeni Marshall McLuhanin kirjan Ihmisen uudet ulottuvuudet (suom. 1968), jossa McLuhan todistelee kaikkien uusien keksintöjen muuttuvan osaksi ihmistä itseään. Internetistä ei silloin vielä puhuttu mitään, mutta on helppo nähdä, miten tietokoneesta ja nettiyhteydestä on tullut meille ruumiinosa, jota ilman on orpo olo. Ja koko ajan rakennetaan tiiviimpiä riippuvuuksia: kirjoja ei saisi enää lukea ilman sähköisiä lukulaitteita, kaikki viralliset asiat pitäisi hoitaa sähköisesti; fyysisen ruumiin sijasta lähetämme bittiruumiimme tekemään asioita. Fyysistä läsnäoloa ei enää tarvita, ei meidän sen enempää kuin kirjojenkaan. Kaikki mahtuu näytölle.

Kun lasken Virilion kirjan käsistäni, haluan kyllä ihan ensimmäiseksi mennä museoon. Tai lukea runoja (ihan paperisesta kirjasta). Tehdä jotain hidasta. Jotain sellaista, minkä kiireessä unohtaa (ja sitten selailee runokirjaa närkästyneenä siitä, ettei koe heti jotain suurta), mutta jonka muistaessaan taas tuntee fyysisenä tarpeena. Onneksi – ainakin vielä – taiteen luo pääsee kokonaisena ihmisenä.

Hurmion kanssa teellä (ja toisella)

Rakastan taidekirjojen kansia. Olen ajatellut, että niitäkin pitäisi arvostella. Viime aikoina on ollut liikaa kaikkea, mitä pitäisi. Yritän muistaa, että tämä blogi on harrastus. Yritän olla potematta mitään, jos en ehdi kirjoittaa.

Mutta minulla on kaikkea suunnitteilla. Minun on esimerkiksi pitänyt jo puoli vuotta arvostella Anna Kortelaisen kirja Hurmio. (Tässä kirjan tiedot Suomalaisen kirjakaupan sivuilla.) En kuitenkaan pysty arvostelemaan kirjaa. Olen kiitollinen, ettei minulta ole tilattu sen arvostelua (silloinhan se olisi ikään kuin pakko, koska työelämässä on vaikea käyttää sellaisia tunteenomaisia argumentteja kuin ”Minä ja kirja emme sovi yhteen.”)

Pystyn kuitenkin sanomaan kirjasta jotain. En ole vieläkään päässyt sitä loppuun (olen lukenut sitä puoli vuotta ja jatkan edelleen), mutta koska en jaksa odottaa pidempään, kirjoitan siitä nyt. Tämähän on blogi. Tämähän voi olla kokeellista. Tämähän voi olla – herra paratkoon – näkyvästi subjektiivista ja minun elämääni liittyvää, jopa siten, että voin sanoa, etten pääse tätä kirjaa loppuun mutta haluan sanoa siitä jotain.

Kavahtakaa siis, te joille osittain lukemattomasta kirjasta puhuminen on synti! Nyt minä aloitan:

Olen hirveän kiinnostunut taiteen tunteellisesta kokemisesta. Oma tapani kokea taidetta on usein liioitellun tunteellinen. Joskus en kestä katsoa kokonaista näyttelyä kerralla, jos tunnevyöry on liian suuri (ja siksi olen jo pitkään peräänkuuluttanut museoilta jonkinlaista santsilippua, mahdollisuutta nähdä sama näyttely uudelleen ensimmäistä lippua halvemmalla. Se kannustaisi tulemaan toisenkin kerran, ja tekisi näin taiteen katsomisesta mukavampaa hirveän suurelle osalle yleisöä). Joskus aidosti pelkään museossa. Usein museoiden vaatima tasainen rauhallisuus tuntuu kohtuuttomalta, kun taideteokset saavat tajuamaan suuria asioita tai kulkemaan suurten tunteiden läpi.

Lyhyesti sanottuna: olen tunteellinen taiteen kokija, ja vaikka olen toisinaan yrittänyt kitkeä tätä ominaisuutta itsestäni pois (ja korvata sitä jossain määrin tieteellisen viileällä analyyttisyydellä), olen tullut siihen tulokseen, että

a) en voi muuttaa itseäni niin paljon.

b) taiteen on tarkoituskin osua johonkin ytimeen meissä.

Hurmio sai ilmestyessään sormeni syyhyämään. Halusin heti lukea sen. Halusin heti tietää kaiken hurmiosta, ajattelin ettei sen kiinnostavampaa tutkimuskohdetta voisi taiteen maailmasta löytyäkään.

Sitten tapahtui jotain. Aloin lukea kirjaa, se on humoristinen lääkäriopasmainen opus. Sen huumori ei osunut minuun.

Tapahtui siis pahin. Kun huumorintajut eivät kohtaa, on ihmisten usein hyvin vaikeaa olla toistensa seurassa rennosti ja vapaasti. Minun olemiseni kirjan kanssa muuttui jännittyneeksi heti alussa. Sen jälkeen rentoa luottamusta oli enää vaikea saavuttaa, varsinkin kun Kortelainen käyttää tieteelliseen tapaan mieluummin sivistyssanaa kuin sen suomenkielistä vastinetta, ja minä ajattelen tässä asiassa ihan päin vastoin.

Hurmion informatiivinen anti on kiistaton. Olen nauttinut tämän kaiken tiedon saamisesta. Että se on yksissä kansissa. Minun on kuitenkin vaikea jäsentää tietoa, jota tuntuu tulvivan kaikkialta. On sivupolkuja, loputtomasti sivupolkuja. On väkeä niin että heikottaa. Kun lukeminen venyy kuukausiksi, en enää muista kuka sanoi mitäkin 100 sivua aikaisemmin.

Harvaan kirjaan olen tehnyt niin paljon merkintöjä kuin Hurmioon. Vaikka tuntuu mahdottomalta rakastaa jonkun teoksen sisältöä ja yhtä aikaa olla pitämättä sen muodosta, tässä on nyt käynyt niin. Toivoisin, että kirja olisi tiivistetympi, selvempi. Ihmettelen tieteellisyyden ja populaarin humoristisuuden yhteyttä, enkä lopulta tiedä, olenko kummankaan diskurssin varsinaista kohderyhmää.

Hurmio on herättänyt minut ajattelemaan monia asioita ja kirjoittamaan itse. Esseitä, kolumneja. Olen pohtinut taiteen kokemista. Olen pohtinut, onko taiteen kokemisen tapani muuttunut toimiessani kriitikkona (ja olisiko sen pitänyt muuttua vai olla muuttumatta ja miksi). Kirja on siis onnistunut siinä, mitä pidän kirjojen parhaana tekona: saanut uutta kirjoitusta syntymään. Pakottanut siihen, suorastaan.

Mutta Hurmion pariin palaan aina kuin tietyille taidehistorian luennoille: tietäen, että jos saan seulottua asian ytimen tämän esityksen läpi, saan paljon. Niin paljon, että työ kannattaa tehdä. Jostain syystä mielessäni pyörii aina jonkun kirjailijan/taiteilijan (kuka se oli?) kirje, jossa hän kirjoitti: ”Anteeksi, että saat minulta pitkän kirjeen. Minulla ei ollut aikaa kirjoittaa lyhyttä.” Osa työstä jää lukijan tehtäväksi. Mutta se kannattaa tehdä.

Loppulauseena siis: kuin kohtaisi ihmisen, jonka kanssa ei ihan synkkaa, mutta jonka jutut ovat mielenkiintoisia ja jolta voi paljon oppia.

—

Anna Kortelainen: Hurmio – oireet, hoito ja ennaltaehkäisy (Tammi 2009)

Taiteenkeräilijä jää etäiseksi otukseksi

My Name Is Charles Saatchi And I Am An Artoholic (2009) Phaidon.

—

Charles Saatchi, mainosmies ja taiteen keräilijä, ei ole ollut koskaan halukas antamaan haastatteluja. Tästä syystä syntyi kirja, jolla on pitkä nimi. Siinä Saatchi vastaa toimittajien ja muiden uteliaiden kysymyksiin 175 sivun verran. Kirjassa on siis kysymyksiä ja vastauksia + pari kuvaa. Ei muuta.

Kirjan tekemiseen ei liene sidottu paljonkaan resursseja, koska jo kysymysten valinnassa on oltu laiskoja. Samankaltaiset kysymykset toistuvat useamman kerran (ja koska kirja on tosi nopealukuinen, toistuvuus ärsyttää erityisen paljon). Kirja kuitenkin lämmitti sydäntäni, sillä

a) on mahtavaa lukea syväluotaava haastattelu! Oi, mikä toimittajan unelma olisikaan saada tehdä 175-sivuinen haastattelu!

b) Saatchi ei turhaan kumartele kuvia. Hän on vankasti mieltä jos toistakin, ja siksi paljon kiinnostavampi kuin kukaan ”toisaalta mutta toisaalta”-tyyppinen kirjoittaja. (Kumartelemattomuus saattaa tehdä ihmisestä sietämättömän, mutta toisaalta se on vain kypsyyttä. ”Can you tell me anything about yourself that might make me like you?” Saatchilta kysytään. Hän vastaa: ”But why would I care whether you like me?” Julkkiskultti ei häntä kiinnosta, eikä hän kaipaa kuolemattomuutta. Hän vain keräilee taidetta.)

c) taidemaailman toimijat ovat ikuisen kiehtovia. Suuren luokan taiteenkeräilijöistä on vaikea saada otetta, elleivät he ihan itse paljasta asioita itsestään.

Kirjan antoisimpia sivuja ovat ne, joilla Saatchi analysoi taidemaailman toimijoita. Hän on tarpeellisen kriittinen. Oikeastaan vain taiteilijat saavat hänen kunnioituksensa (ja samalla vapautuksen mistä tahansa): heillä on vaikein mahdollinen työ ja he ovat jollain tavalla neroja kaikki, joten on naurettavaa että heitä syytetään temperamenttisesta käytöksestä ym. yhdentekevästä.

Kritiikin ongelmana (Britanniassa) Saatchi pitää sitä, etteivät lehtien päätoimittajat yleensä ole kiinnostuneita taiteesta eivätkä edes lue lehtensä kritiikkipalstaa, ja siksi taso pysyy heikkona. Kriitikoksi pääsee kuka tahansa. Erityisen kamalana hän pitää kritiikoiden ailahtelevuutta: näyttely haukutaan, mutta parin vuoden kuluttua, kun taiteilija on kuuluisa ja hänestä kuuluu tykätä, hänet kehutaan pilviin. Kriitikot eivät ole johdonmukaisia maussaan. (Ymmärrän kyllä Saatchia, mutta vähän tekee mieli myös kysyä, eivätkö kriitikot saa koskaan muuttaa mieltään tai kehittää makuaan. Onko niin, että jos jostain uutta vihaa, siitä ei saa oppia tykkäämään, kun siihen tottuu?)

Kirjan ongelma on pintapuolisuus. Saatchi vastaa lyhyesti ja tahallisen provosoivasti ja välttelee paljastamasta mitään itsestään.

Mutta taiteesta hän tietää. Taiteesta hän laukoo tarkalleen maaliin.