Hurmion kanssa teellä (ja toisella)

Rakastan taidekirjojen kansia. Olen ajatellut, että niitäkin pitäisi arvostella. Viime aikoina on ollut liikaa kaikkea, mitä pitäisi. Yritän muistaa, että tämä blogi on harrastus. Yritän olla potematta mitään, jos en ehdi kirjoittaa.

Mutta minulla on kaikkea suunnitteilla. Minun on esimerkiksi pitänyt jo puoli vuotta arvostella Anna Kortelaisen kirja Hurmio. (Tässä kirjan tiedot Suomalaisen kirjakaupan sivuilla.) En kuitenkaan pysty arvostelemaan kirjaa. Olen kiitollinen, ettei minulta ole tilattu sen arvostelua (silloinhan se olisi ikään kuin pakko, koska työelämässä on vaikea käyttää sellaisia tunteenomaisia argumentteja kuin ”Minä ja kirja emme sovi yhteen.”)

Pystyn kuitenkin sanomaan kirjasta jotain. En ole vieläkään päässyt sitä loppuun (olen lukenut sitä puoli vuotta ja jatkan edelleen), mutta koska en jaksa odottaa pidempään, kirjoitan siitä nyt. Tämähän on blogi. Tämähän voi olla kokeellista. Tämähän voi olla – herra paratkoon – näkyvästi subjektiivista ja minun elämääni liittyvää, jopa siten, että voin sanoa, etten pääse tätä kirjaa loppuun mutta haluan sanoa siitä jotain.

Kavahtakaa siis, te joille osittain lukemattomasta kirjasta puhuminen on synti! Nyt minä aloitan:

Olen hirveän kiinnostunut taiteen tunteellisesta kokemisesta. Oma tapani kokea taidetta on usein liioitellun tunteellinen. Joskus en kestä katsoa kokonaista näyttelyä kerralla, jos tunnevyöry on liian suuri (ja siksi olen jo pitkään peräänkuuluttanut museoilta jonkinlaista santsilippua, mahdollisuutta nähdä sama näyttely uudelleen ensimmäistä lippua halvemmalla. Se kannustaisi tulemaan toisenkin kerran, ja tekisi näin taiteen katsomisesta mukavampaa hirveän suurelle osalle yleisöä). Joskus aidosti pelkään museossa. Usein museoiden vaatima tasainen rauhallisuus tuntuu kohtuuttomalta, kun taideteokset saavat tajuamaan suuria asioita tai kulkemaan suurten tunteiden läpi.

Lyhyesti sanottuna: olen tunteellinen taiteen kokija, ja vaikka olen toisinaan yrittänyt kitkeä tätä ominaisuutta itsestäni pois (ja korvata sitä jossain määrin tieteellisen viileällä analyyttisyydellä), olen tullut siihen tulokseen, että

a) en voi muuttaa itseäni niin paljon.

b) taiteen on tarkoituskin osua johonkin ytimeen meissä.

Hurmio sai ilmestyessään sormeni syyhyämään. Halusin heti lukea sen. Halusin heti tietää kaiken hurmiosta, ajattelin ettei sen kiinnostavampaa tutkimuskohdetta voisi taiteen maailmasta löytyäkään.

Sitten tapahtui jotain. Aloin lukea kirjaa, se on humoristinen lääkäriopasmainen opus. Sen huumori ei osunut minuun.

Tapahtui siis pahin. Kun huumorintajut eivät kohtaa, on ihmisten usein hyvin vaikeaa olla toistensa seurassa rennosti ja vapaasti. Minun olemiseni kirjan kanssa muuttui jännittyneeksi heti alussa. Sen jälkeen rentoa luottamusta oli enää vaikea saavuttaa, varsinkin kun Kortelainen käyttää tieteelliseen tapaan mieluummin sivistyssanaa kuin sen suomenkielistä vastinetta, ja minä ajattelen tässä asiassa ihan päin vastoin.

Hurmion informatiivinen anti on kiistaton. Olen nauttinut tämän kaiken tiedon saamisesta. Että se on yksissä kansissa. Minun on kuitenkin vaikea jäsentää tietoa, jota tuntuu tulvivan kaikkialta. On sivupolkuja, loputtomasti sivupolkuja. On väkeä niin että heikottaa. Kun lukeminen venyy kuukausiksi, en enää muista kuka sanoi mitäkin 100 sivua aikaisemmin.

Harvaan kirjaan olen tehnyt niin paljon merkintöjä kuin Hurmioon. Vaikka tuntuu mahdottomalta rakastaa jonkun teoksen sisältöä ja yhtä aikaa olla pitämättä sen muodosta, tässä on nyt käynyt niin. Toivoisin, että kirja olisi tiivistetympi, selvempi. Ihmettelen tieteellisyyden ja populaarin humoristisuuden yhteyttä, enkä lopulta tiedä, olenko kummankaan diskurssin varsinaista kohderyhmää.

Hurmio on herättänyt minut ajattelemaan monia asioita ja kirjoittamaan itse. Esseitä, kolumneja. Olen pohtinut taiteen kokemista. Olen pohtinut, onko taiteen kokemisen tapani muuttunut toimiessani kriitikkona (ja olisiko sen pitänyt muuttua vai olla muuttumatta ja miksi). Kirja on siis onnistunut siinä, mitä pidän kirjojen parhaana tekona: saanut uutta kirjoitusta syntymään. Pakottanut siihen, suorastaan.

Mutta Hurmion pariin palaan aina kuin tietyille taidehistorian luennoille: tietäen, että jos saan seulottua asian ytimen tämän esityksen läpi, saan paljon. Niin paljon, että työ kannattaa tehdä. Jostain syystä mielessäni pyörii aina jonkun kirjailijan/taiteilijan (kuka se oli?) kirje, jossa hän kirjoitti: ”Anteeksi, että saat minulta pitkän kirjeen. Minulla ei ollut aikaa kirjoittaa lyhyttä.” Osa työstä jää lukijan tehtäväksi. Mutta se kannattaa tehdä.

Loppulauseena siis: kuin kohtaisi ihmisen, jonka kanssa ei ihan synkkaa, mutta jonka jutut ovat mielenkiintoisia ja jolta voi paljon oppia.

Anna Kortelainen: Hurmio – oireet, hoito ja ennaltaehkäisy (Tammi 2009)

Mainokset

3 responses to this post.

  1. Kun luen, joudun aina askeleen edelle kirjoittajaa.

    Toivon, että kohtaan kirjoittajan, siis hurmioidun, mutta itsestäni ja ajtukseni juoksusta.

    Sitten löydän itseni taas tuijottamassa ennakkoluulojani ja sitä tapaa, jolla koen (subjektiivisena tulkitsijana) löytäneeni ratkaisun. Oikea tapa lukea on nauttia ja hurmioitua. Vauhtisokeus ja syöksyminen, etsintä on löytämistä.

    Mutta ehkä juuri tätä on tämä ”narratiivinen itsepetos” on tulosta siitä, mitä olen oppinut ajattelemaan. Löydän uusia tapoja riveiltä ja rivien välistä. Yhdistelen oppimaani, luovasti. Se aiheuttaa nautintoa; tietämisen tunnetta, romuttuen uudestaan ja uudestaan.

    Kortelaisen kirjasta voin yhtyä ajatuksissanini kirjoitukseesi. En löytänyt itseäni. Ja ehkä niin on hyväkin. Se mikä inspiroi, vie eteenpäin, myös ennalta arvaamattomilla tavoilla.

    Itse olen samankaltaisessa tilanteessa Theodor Adornon ”Estetiikka” järkäleen kanssa. Loputtomalta tuntuva taistelu kulttuuriteollisuuden ja ”ylevän” kulttuurin kesken on samankaltainen, subjektiiviseen tulkintaan pohjautuva dilemma, jota myös hurmioituminen osaltaan on. Toisaalta populaarikulttuurissa ja sen loputtomassa suossa löytyy tarttumapintaa, joka on tunnustettua ja jota on välttämätöntäkin arvioida.

    Tarve luoda omia arvoasetelmia, omia hurmioitumisen motiiveja, on välttämättömyys. Samoin myös tarve tuntea erityisyyttä, tai toiseutta. Mikä tekee minusta ja kokemuksestani erityisen?

    Vastaus

  2. Posted by RJ on Touko 27, 2010 at 6:21 pm

    ”Toivon, että kohtaan kirjoittajan, siis hurmioidun, mutta itsestäni ja ajatukseni juoksusta.” Hyvin sanottu! Niinhän se on. Usein parhaat kirjat ovat hitaimpia lukea, koska on koko ajan pysähdyttävä ajattelemaan.

    Toivon, ettei kirjojen kanssa käy niin kuin ihmisten kanssa helposti käy; että haluaa keskustella vain niiden kanssa, joiden kanssa on paljon yhteistä. Paras olisi altistaa itseään kaikenlaiselle ja välttää jumiutumisia niin pitkälle kuin mahdollista.

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: