Kirja: Annie Leibovitz – A Photographer’s Life 1990-2005

Kirja: Annie Leibovitz – A Photographer’s Life 1990-2005 (kansikuvan näkee esim. täällä)

Olen miettinyt, mikä siinä on, että pelkkiä kuvia sisältävät kirjat tuntuvat aina ylelliseltä tuhlaamiselta, eikä niitä siksi tule koskaan ostetuksi. Olen tuijotellut mitä ihanampia taidekirjoja kaupoissa, himoinnut kuvakirjoja, mutta ostanut aina teorioita ja paksuja tekstiopuksia. Ikään kuin teksti voisi antaa enemmän tietoa kuin kuva. Ikään kuin tekstistä olisi ymmärrettävämpää maksaa kuin kuvista.

Vuoden alussa satuin saamaan kirjakaupan lahjakortin, ja tiesin heti, mitä sillä hankin: kuvia. Jonkin juuri sellaisen kirjan, jollaista olen vuosia halunnut, mutten ole raaskinut ostaa.

Hankin Annie Leibovitzin valokuvakirjan A Photographer’s Life 1990-2005. Kirjassa on tekstiä sen verran, että Leibovitz kertaa valokuvien valintaa teokseen ja vähän elämänsä tapahtumia. Esipuhe on niin kiinnostava, että vähän aikaa kaipaan kirjaan enemmänkin tekstiä – mitä kuvaaja on nähnyt kuvatessaan, mitä hän näkee nyt, vuosien kuluttua, kun katsoo samaa kuvaa – mutta sitten ymmärrän, että on kyse nimenomaan valokuvaajan elämästä. Hän elää kuvina, toisin kuin kirjoittaja, joka helposti elää sanoina.

Päästäkseni kurkistamaan hänen elämäänsä, minun täytyy opettaa itseni istumaan kuva kuvan jälkeen aloillani.

Kirja vie konkreettisesti matkoille uskomattoman kauniisiin paikkoihin. Kirja vie matkalle myös toisella tavalla. Ihoni menee kananlihalle, kun ymmärrän, miten nopeasti Susan Sontagin kuolema seurasi Leibovitzin ensimmäisen lapsen syntymää. Lempikuvassani Sontag katsoo vauvaa sylissään.

Leibovitz ei ole erotellut yksityiselämänsä kuvia työkuvistaan. Niinhän se on; elämä ei erottele. Olen itsekin sitä ihmistyyppiä, etten oikein koskaan tiedä olenko töissä vai en.

Katselin kirjan kuvia, kun 5-vuotias kummityttöni tuli huoneeseen. Tulin miettineeksi, kuinka rankkoja kuvia lapselle voi näyttää. Suljin kirjan, koska en voinut olla varma siitä, tulisiko seuraavalta sivulta vastaan jotain ahdistavaa. En tosin tiedä, ahdistuisiko lapsi sellaisesta mistä kuvittelen hänen ahdistuvan. Minua lapsena ahdisti esimerkiksi tarina kuolemanjälkeisestä taivaasta, ikuisuudesta yhdessä paikassa, josta ei koskaan pääse pois.

Suuri kirja on raskas kantaa, eikä sitä voi selailla kuin pöydän ääressä. Samalla koko vihjaa kirjan vastaanottamisen vaativan aikaa ja pysähtymistä. Olen lukenut Susan Sontagin loistavia esseitä usein bussissa ja junassa; teksti on liikkuvaa, mutta kuvat vaativat kotia.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: