Posts Tagged ‘Erno Peltonen’

Kommentteja (Näyttely: Uusin silmin, Mältinranta)

Uusin silmin – Tampereen Taiteilijaseuran näyttely osana Suomi 100-v. juhlavuotta. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 17.6.2017 – 4.7.2017.

Taiteilijat Mältinrannassa: Krister Gråhn ja Hannamari Matikainen, Anne Hakala, Katri Heinänen, Anna Hyrkkänen, Emmi Kallio, J-P Köykkä, Paula Mikkilä, Anna Pekkala, Erno Peltonen, Helena Pokkinen, Helge Riskula, SA Salmela, Marjo-Riitta Sasi, Minna Soraluoma, Kati Valkonen.

20170622_130843973

Anna Hyrkkänen: Bonsai.

Uusin silmin -näyttelykokonaisuus on vallannut useita Tampereen näyttelytiloja. Aloitin kierroksen Mältinrannasta.

Uusin silmin sisältää kommentteja suomalaisen taiteen historiaan. Taiteilijat ovat ottaneet lähtökohdakseen jonkin Suomen itsenäisyyden aikana valmistuneen teoksen, johon he ovat tehneet oman teoksensa kommenttina. Kommentit ovat erilaisia: toiset ovat selvästi kunnioittavia, toiset humoristisia – toiset esteettisiä, toiset yhteiskunnallisia.

Lähtökohta on kiinnostava. Teosvalinta voi olla sattuma tai hyvinkin harkittu teko. Kyse voi olla vain siitä, että taiteilijan estetiikka sopii johonkin teokseen tai sitten, toki, valittu teos voi olla merkittävässä roolissa sen valinneen taiteilijan elämässä. Sitä meille ei kerrota, ja hyvä niin.

Näyttelyn kantavana voimana on se, miten erilaisia viittaukset teoksiin ovat. Joskus suhde on suora (Marjo-Riitta Sasi: Hattupäinen omakuva isän kuoleman jälkeenEllen Thesleff: Hattupäinen omakuva), joskus ovela.

IMG_20170624_130530

Katri Heinänen: Siistijä.

Ovelana pidän esim. Katri Heinäsen Siistijää (kommentti teokseen Rauni Liukko: Siivooja), jossa osa kukilla täyteystä kuvapinnasta on pyyhitty puhtaaksi. Teos on paitsi kommentti siivooja-aiheiseen veistokseen myös taidemaailmaan, jonka absurdit uutiset toisinaan kertovat, miten siivoaminen on tuhonnut teoksia museoissa.

Anna Hyrkkäsen Bonsai (kommentti teokseen Aukusti Tuhka: Vanha omenapuu) on esinekooste, joka nostaa omenapuun assosiaatioita kolmiulotteisesti esiin valkoisesta seinästä. Siellä ovat niin puunrunko kuin omenat, ja puiset kehykset nojaavat seinää vasten.

Ahdistavimmasta päästä on Anna Pekkalan The Great White Trash (kommentti viattomanoloiseen Viktor Janssonin Kalapoika-suihkulähteeseen). Valkoinen valas on kokonaan muoviroskaa. Se roikkuu katosta kuin pyydyksestä; elinkelvoton, käyttökelvoton olento, joka ei vain ymmärrä kuolla sukupuuttoon.

Näyttely on sen tyyppinen, että jokaisen teoksen avaaminen tässä söisi sen katsomiseen liittyvää iloa. Niinpä kerron vain sen verran, että kuvat alkuteoksista on asetettu esiin kommenttiteosten viereen. Vertaileva katsominen on paitsi sallittua, siihen suorastaan kannustetaan. Pelkoa siitä, että taidehistoriaa tuntematta putoaa kärryiltä, ei siis ole.

IMG_20170624_130552

Anna Pekkala: The Great White Trash.

Muita Uusin silmin -näyttelypaikkoja ovat Hiekan taidemuseo ja Emil Aaltosen museo. Niihin menen käymään ensi viikolla.

 

 

 

 

Mainokset

Mitä kuuluu, Erno Peltonen?

Erno_PeltonenSuuri punainen ovi. Sellainen johtaa Pyynikin Trikoon rakennukseen, jossa sijaitsee Erno Peltosen työhuone. Työhuoneella on suuri merkitys taiteilijalle, joka sanoo, ettei ole koskaan maalannut missään muualla (hänen edellinenkin työhuoneensa oli Pyynikin Trikoolla). Työhuoneesta on muodostunut hänelle toinen olohuone, jossa hän saattaa myös lukea tai korjata polkupyörää.

Olen tullut tapaamaan Peltosta kysyäkseni häneltä muutaman perustavanlaatuisen kysymyksen. Taiteilijan edellisestä näyttelystä on kuukauden verran aikaa, eikä häneltä ole tänä vuonna tulossa muita yksityisnäyttelyitä – tarkoitus on keskittyä uusiin maalauksiin. Mitä taiteen tekemiseen kuuluu?

– Ei minulla koskaan ole sellaista, etten tietäisi, mitä maalaisin. Enemmänkin haasteena on valita mielessä pyörivistä ideoista ne, jotka kannattaa toteuttaa, Peltonen kertoo.

"Searching for tomorrow II" 2015, öljy kankaalle, 50 x 50cm. (Kuva: Erno Peltonen.)

”Searching for tomorrow II”
2015, öljy kankaalle, 50 x 50cm. (Kuva: Erno Peltonen.)

Okei, ei siis tyhjän kankaan kammoa ainakaan. Yritän pelotella Peltosta itsekritiikillä. Että onko sitä, ja missä vaiheessa sille sopii antaa tilaa?

– Enää en mieti tekemistä niin tarkkaan, ettei käy niin, etten pystyisi tekemään mitään. Kriittisyys on kyllä silti läsnä jokaisessa työvaiheessa. Enemmän se kriittisyys minulla liittyy kuvan tyyliseikkoihin ja maalausteknisiin juttuihin kuin sellaiseen, että alkaisin rajoittaa ideoitani, hän sanoo.

– Kun kuvan saa jollakin tavalla itsestään ulos, näkee, onko se käyttökelpoista materiaalia vai ei. Usein sitten katselen niitä maalauksia ja lajittelen ihan kylmästi, että tuo on hyvä, tuo on huono.

Ajatus huonoista teoksista kiinnostaa. Mitä niille tapahtuu?

– On paljon töitä, joita en itse koe vahvasti oman tyylisiksi, mutta sitten joku toinen näkee ne, ja saa niistä paljon irti. Niin että ei oikeastaan kannata liikaa miettiä sitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Sen saa kyllä sitten kuulla muilta.

Entä toisin päin? Unohdetaan kriittisyys ja pohditaan saavutuksia. Mitä sellaista olet saavuttanut, mitä olet halunnut?

– Pidän kyllä saavutuksena, tai ehkä ainakin siunauksena sitä, että saan tehdä sitä, mikä on minulle tärkeää. Että minulla on työhuone ja mahdollisuus maalata. Se on kyllä suurin ilonaihe.

Toisaalta, Peltonen toteaa, deadlinet motivoivat tekemään teoksia valmiiksi ja selkeät tavoitteet pitävät liikkeellä. Mutta sitten kuitenkin taiteilijan työhön liittyy niin paljon toisenlaisiakin kokemuksia: apurahahakemuksiin vastataan hylkäyksillä ja näyttelyaikoja voi hakea, muttei niitä aina saa. Sellaisina hetkinä on pakko miettiä, mikä tässä kaikessa on parasta. Ja se on maalaaminen, se yksinkertainen (vaikkei millään tavalla itsestään selvä) asia, että saa tehdä taidetta.

Inspiraatioon Peltonen ei kuitenkaan omalla kohdallaan usko.

– Inspiraatio voi olla liikkeellepaneva voima, mutta maalaaminen muuttuu sitten työksi. Teos valmistuu, kun sitä vain jaksaa tehdä. Jotkin teokset kyllä syntyvät siinä paljonpuhutussa flow-tilassa, mutta toiset vaativat enemmän puurtamista, hän kertoo.

– Se on kyllä hienoa, miten maalaus kuljettaa itse itseään, kun sille antaa aikaa. Mitä enemmän maalaa, sen helpommaksi se muuttuu.

Maalatessaan taiteilija pyrkii olemaan ajattelematta tulevaa katsojaa, vaikka hän toteaakin, että jos näkee sen vaivan, että vie teoksensa näytille ja odottaa jonkun tulevan katsomaan niitä, on tietysti tärkeää ajatella myös sitä, mitä annettavaa niillä teoksilla on. Päällimmäisenä hän toivoisi katsojan saavan näyttelystä irti uutta näkökulmaa. Varsinkin, jos aiheet ovat samaistuttavia, ne voivat antaa katsojalle uudenlaisia tapoja ajatella ja nähdä asioita.

– Maalatessani ajattelen enemmän kuitenkin sitä, miten maalaus toimii maalauksena. Se on vähän kylmä ja tekninen tapa pureskella maalausta, ajatella sitä maalauksen oman kielen kautta.

"Muistoksesi" (In memoriam) 2015, öljy kankaalle, 50 x 60cm. (Kuva: Erno Peltonen)

”Muistoksesi” (In memoriam)
2015, öljy kankaalle, 50 x 60cm. (Kuva: Erno Peltonen)

Koska haastattelu tulee kritiikkiblogiin, kysyn lopuksi vielä Peltosen omasta suhteesta taidekritiikkiin. Onko kritiikillä merkitystä taiteilijalle itselleen (jos jätetään nyt taidekritiikin yhteiskunnalliset merkitykset keskustelun ulkopuolelle kokonaan)?

– Taidekritiikkiin liittyy jokin ajatus vakavuudesta: että sanotaan, onko taide hyvää vai ei. Itse luen kritiikkejä enemmänkin kertomuksena siitä, mitä taiteilija tekee. En niinkään lue niitä selvittääkseni, onko kriitikko tyytyväinen näkemäänsä taiteeseen, Peltonen aloittaa.

Kritiikki toimii hänelle myös tutustumisena uusiin tekijöihin.

– Luen kritiikkejä sellaisten taiteilijoiden näyttelyistä, joita en tunne. Kritiikki toimii ensikosketuksena heidän taiteeseensa. Mutta kyllähän se lisää mielenkiintoa, jos kriitikko suitsuttaa jotain näyttelyä tosi paljon. Sitä kautta kritiikit vaikuttavat myös mielipiteen muodostumiseen.

Omista näyttelyistään tai teoksistaan kirjoitettua kritiikkiä Peltonen kuvaa usein yllättäväksi:

– Se yllättää, millaisilla sanoilla kirjoittaja kuvailee teoksiani. Lukeminen auttaa käsittämään omaakin tekemistä uudella tavalla.

Katso, pahvimuki! (Näyttely: Tapio & Peltonen)

Mikko Tapio ja Erno Peltonen — DAMNATIO MEMORIAE. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 21.1.2013 saakka.

Erno Peltonen

Erno Peltonen

Uskonnollinen elämys! Barokkia, ihmisvartalon lyhennyksiä perspektiivissä!

Minä vain astelin Rajatilaan ja siinä se oli: taivaaseen tempautuvia Jeesuksia pahviset kahvimukit käsissään. Vautsi, ajattelin, tätä lisää. Ja sitähän Erno Peltonen tarjoilee. Suurissa maalauksissa riuhdotaan, pudotaan, kieritään, ollaan nurin.

Alastomien ihmisten painottomina leijuvat piirit ovat hurmoksellisia näkyjä, meditaation lopullisia saavutuksia. Ja samalla maalaukset nauravat juuri tälle: että me etsimme itsemme ulkopuolista kokemusta, kunnes tunnemme leijuvamme ilmassa ja olemme viimein kiitollisia edes jostakin tässä elämässä.

Peltosen maalausten joukkoon saumatta istuvat Mikko Tapion pienet (ja osittain isotkin) veistokset. Pidän niiden pelkistetystä sanomasta. Tässä on laatikollinen raapaistuja tulitikkuja. Tässä puu taipuu maailmanlopun tuulessa (rakastuin tuohon punaiseen ilmapalloon!)

Mikko Tapio

Mikko Tapio

Veistosten eleettömyys ilahdutti niin, että alakerran puujalkavitsimäiset veistokset olivat pettymys. Arvolataus – pommeilla päällystetty vauvan potkupuku tai Seksipommi – niin, seksillä päällystetty pommi, ovat jotenkin liian ilmeisiä yläkerran hienojen vihjausten joukossa.

Alakerran tunnelma on muutenkin toinen. Peltosen maalauksissa on nyt tunnistettavia ihmisiä, ne ovat suorastaan muotokuvia. Dramaattisten ilmestysten sijaan katsotaan nyt ihmistä sellaisenaan.