Archive for marraskuu 2012

Linkki kritiikkiin: Havukainen & Osara

Minna Havukainen: Exitus, Tiina Osara: SanatON. Keski-Suomen museo (Alvar Aallon katu 7, Jyväskylä) 6.1.2013 saakka. Arvosteluni Keskisuomalaisessa.

Sattumia sopasta (Näyttelyt: Nykänen & Uotila)

Pirjo Nykänen, maalauksia ja valokuvia. Ville Uotila, maalauksia. Galleria Kapriisissa (Hämeenpuisto 25, Tampere) 25.11.2012 saakka.

Pirjo Nykäsen näyttelyssä tuntuu, että näkee yhtä aikaa kolmen eri taiteilijan teoksia. Monipuolisuus ei ole taiteilijalle haitaksi, mutta näyttelykokonaisuuden kannalta jonkinlainen editointi olisi ehkä tuonut tehokkuutta. No jaa, ymmärrän kyllä hirveän hyvin gallerianäyttelyiden kalleuden ja sen, että taiteilija sitten haluaa esitellä paljon kaikkea, kun näyttelyn pitää. Mutta silti jotenkin… kotikutoinen olo jää, kun näkee näin monenlaisia juttuja yhtä aikaa.

Mitenkäs me kirjoittajat sanomme: kill your darlings! Paras lause voi jäädä käyttämättä, jos se ei kokonaisuuteen istu. Ja voi kamala, kyllä se aiheuttaakin ihan fyysistä tuskaa toisinaan. Mutta tekstin ehdoilla, ja tässä tapauksessa näyttelyn ehdoilla, toivoisi mentävän.

Millaista kaikkea sitten esillä on? Voimakasvärisiä, melko geometrisia rakennuskuvia (kuin kesäyön maalaamia talonpäätyjä, sillä vähän aavemaisella hetkellä kun tajuaa, että kesä alkaa olla ohi ja illat pimetä); kasvokuvia, joita vesiväri on levittänyt paperille (tulee mieleen sana käsittätehty); valokuvia marjoista (nämä muutamat valokuvat hämmentävät soppaa eniten).

Tykkään (jos tällaista Facebook-aikakauden sanaa sallitte käyttää) hulluna valokuvasta, jossa lumessa on valkoisia pitsityynyliinoja ja puolukoita. Jokin holtittomuus siinä!

Kasvokuvista löydän jotain sorminukkemaista. Ilmeetöntä ilmettä, sellaista jähmettynyttä ilveilyä, joka ei muuksi muutu.

Kapriisin toinen näyttely on Ville Uotilan maisemakuvia. Naivistinen tapa kuvata kaupunkeja on jokseenkin hurmaava. On hieno idea nähdä kaupungit väreinä; toinen on kokopunainen, toinen ruskea. Suomalaiset kaupungit erottaa joukosta helposti. Ne eivät edes näytä kaupungeilta, mitä nyt joku istuu yksin puistonpenkillä.

Toiset kaupungit kohoavat mäkiin. Ihminen on vimmastunut hyönteinen: pienikin tila on hyödynnettävä!

Pidän eniten maalauksista, joissa ihmiset eivät ole läsnä. Ihminen itse rikkoo luomansa geometrisen järjestyksen.

Hallittu lapsuus (Näyttely: Pohjonen & Menna)

Laura Pohjonen ja Juha Menna: Lasten leikkiä. Taidegrafiikkaa, reliefejä ja figuureja. Galleria Saskiassa (Pirkankatu 6, Tampere) 28.11.2012 saakka.

Laura Pohjosen ja Juha Mennan näyttely on runsas, ehkä vähän liiankin. Sitä alkaa miettiä sellaisia epäoleellisisa seikkoja kuin että montakohan senttiä yleensä näyttelyissä jätetään taulujen väliin tilaa ja miten vähemmän olisi ehkä enemmän. Mutta taide itsessään on niin tehokasta, että pian määrä unohtuu ja laatu jää.

Pohjosen kuvissa on lapsia, ja taiteilija osaakin omituisesti sukeltaa surrealistiseen lapsen todellisuuteen. Hän yhdistelee grafiikkaa ja pikkuesineitä, mm. nauloja, ja luo esineillä kuviin luonteen. Samanlaisilta näyttävät kasvot ovat saaneet ympärilleen muttereita ja vaaleanpunaisia karkkeja – sukupuolitulkinta on saman tien selvä. Näinhän me lapset näemme: kasvonpiirteistä ei välttämättä sukupuoli selviä, mutta me luokittelemme silti.

Erityisesti pidän Pohjosen sarjasta, jossa punainen lanka kulkee taidehistorian kautta naisen, lapsen ja miehen menneistä rooleista nykyisiin. Kauppakassien kantaminen on aikamme kuva.

Pohjosen värimaailma on himmeä, vähän kuin puuväreillä väritetty. Se vaatii menemään lähelle katsomaan. Moni pieni yksityiskohta jäisi muutenkin huomaamatta, jos teoksia ohittaisi nopeasti.

Juha Menna saa pisteitä aidonkokoisesta puumiehestä, joka katselee Mennan reliefiä yhdessä gallerian huoneista. Ensi vilkaisulla ajattelin, että minähän tunnen tuon tyypin. Sitten tajusin, että tyyppi on puuta.

Veistoksiakin on esillä todella paljon. Pikkuisia jooga-asentoveistoksia on ilo katsella, mutta vähän ne alkavat uuvuttaa. Ehkä ympäristö on niille vähän turhan kankea. Mieli voisi taipua asentoihin paremmin jossain lämpimässä, kotoisassa tilassa. (Miksi ne muuten alasti joogaavat? Ihme pikku-ukot ja -akat.)

Yhteenveto: Pohjosen teokset sopisivat kuvitukseksi lastenkirjaan (tämä tarkoittaa, että hän tavoittanee maailman, josta lapsetkin löytäisivät itsensä). Mennan veistoksista tulisi hieno sarja olohuoneen pöydälle muistuttamaan venyttelyn tarpeellisuudesta.

Jokin yhteinen kontrolli näitä taiteilijoita ohjailee. Vähän sellainen hillitty olo tästä kaikesta jää.

Linkki arvosteluun: Suomäki

Pekka Suomäki: Liian totta ollakseen hyvää. Galleria Becker (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 28.11.2012 saakka.

Pekka Suomäen näyttelyn arvostelu Keskisuomalaisessa. 

Aaltopituus (Näyttelyt: Paappa & Keskiivari)

Karoliina Paappa: A Garden of All Tales & Mikko Keskiivari: Trench. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 27.11.2012 saakka.

Tuoksu! Karoliina Paapan näyttely tuoksuu niin kesältä, että näin marraskuussa tuoksu tuntuu kammottavan tukehduttavalta. Tuoksun lisäksi Rajatilassa pääsee kävelemään aidolla nurmikolla. Ai että, mikä säilötty kesä täällä onkaan!

Nautin Paapan valokuvien maailmasta, jossa on jotain hurmaavan pahaa. Ehkä ne vastaavat kokemustani lapsuudesta – lapsuus ei ole jatkuvaa kiiltokuvamaista kesälomaonnea vaan myös liian isojen asioiden murehtimista (mikä on maailmanloppu?), päivittäistä hierarkiaa koulussa (ootko sä mun kans tänään?) ja unen odottamista illalla pimeässä huoneessa.

Valokuvat ovat välähdyksiä verhon takaa. Ne näyttävät tilanteen, jollaista ei ole ollut koskaan ennen eikä koskaan enää tule olemaan.

Valokuvien lisäksi galleriassa on lavaste. Olisin kovasti halunnut kuvauttaa itseni megakokoisen kiiltokuvahevosen edessä, mutta olin näyttelyssä yksin. On hienoa, että kuvaaja näyttää rekvisiittaansa näin suoraan katsojille. Ei tarvitse kuvitella, että valokuvat olisi tehty leikkaamalla ja liimaamalla – taiteilijalla on oikeasti tämänkokoisia kuvahevosia.

Alakerran aavemainen värähtelyääni kuuluu koko yläkertaan niin, että näyttelyt tuntuvat sulautuvan yhteen. Mikko Keskiivarin videoteosten äänitaso onkin sellainen, että seisoin alakerran huoneen oviaukossa kädet korvilla jonkin aikaa, kunnes en kerta kaikkiaan enää kestänyt.

Sen verran Keskiivarin teoksia katselin, että tunsin niistä tihkuvan kauhun suorastaan tiivistyvän kellaritilan seiniin ja omaan selkäpiihini. Kauhu on tunne, jonka voi herätellä helposti: jo matalataajuuksinen ääni aiheuttaa ihmisessä ahdistusta ja säikkymistä (sen takia joissakin metroluolastoissa on tehty paljon haamuhavaintoja – metrojen matala humina aiheuttaa ihmisissä vainoharhaisuutta ja pelkoa). Tämänkin tietäen kauhua on kuitenkin vaikea vastustaa.

Hoen itselleni: minulla ei ole mitään syytä tuntea pelkoa. Tämä tunne syntyy minussa, koska tämä ääni ja videokuva manipuloivat ruumiini varautumaan pahimpaan. 

Ei se auta. En luota tähän taiteilijaan! Ajattelen, että jos annan periksi ja rentoudun, se kostautuu heti, ja silmilleni viskataan jotain sietämättömän kamalaa.

Kauhu on jotenkin pinnalla. Ensi vuoden nuori taiteilijakin on Jarno Vesala, jonka teokset saivat minut kauhun valtaan vuonna 2009. Siinäpä muuten ensi vuonna näyttely, johon pitää ottaa joku mukaan, että uskallan edes mennä museoon.

PS Haastattelin taannoin Paappaa Keskisuomalaiseen. Paappa rahoitti näyttelyään vertaisrahoituksella. Juttu on luettavissa Keskisuomalaisessa päivämäärällä 22.10.2012, jos joku haluaa sen arkistoista penkoa esiin.

Illusionistien iloa (Näyttely: Aarras & Sundholm)

Anna-Maija Aarras ja Ann Sundholm: KANGASTUS.  Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 27.11.2012 saakka.

Puu, lehtikulta ja seinälle heittyvä varjo. Ensimmäinen ajatukseni: näin jotakin tällaista Turussa, Wäinö Aaltosen museon tekstiilinäyttelyssä. Niinpä paljastuukin, että teoksen kumpaankin tilaan on tehnyt Ann Sundholm.

Varjon ja kullan yhdistelmä on kaunis. Jotakin ihmeellistä tapahtuu, kun esine muuttuu varjoksi, mutta vielä ihmeellisempää, kun sama varjo on seinällä toisellakin puolella, kultaisena.

Sundholmin ja Anna-Maija Aarraksen näyttely pursuaa tällaisia illuusioita ja ideoita. Tekijät solahtavat yhteen siinä määrin, että pitää ihan teosluettelosta tarkistaa, mikä teos on kummankin tekemä (Aarras käyttää materiaalinaan enemmän tekstiiliä).

Puun lisäksi koskettavuusasteikon kärkipäähän nousevat niinikään Sundholmin peili, johon on raaputettu kasvien lehtien ääriviivoja ja lusikanpesillä päällystetty siipi. Valon heijastukset voivat tosiaan olla niin kauniita, että kyynelet nousevat silmiin.

Näyttely on täynnä iloa siitä, että mistä tahansa pääsee minne tahansa (joku kirjoittamisen ohjaaja on toistellut tätä lausetta, ja se on jäänyt pyörimään mantrana mieleeni). Nämä naiset ovat illusionisteja! On ihanaa lähestyä selvästi metallista taottua veistosta ja huomata lähietäisyydeltä, että se onkin kangasta, jota on kirjottu metallinhohtoisella langalla. Kiitos! Maailmassa on vielä ihmeitä!

Jokin mystinen ”mitä sitten?”-kysymys jää vähän varjostamaan näyttelykierrosta. Okei, ohuista puurimoista voi rakentaa hyvinkin tukevalta näyttävän puistonpenkki-illuusion. Entä sitten?

Ehkä mieleni ehti jo vähän turtua ajatukseen, että kaikki on jotain muuta kuin miltä näyttää. Lopulta käy niin kuin lukiessa kirjaa, jossa tapahtuu liikaa yllättäviä käänteitä: käänteet eivät enää yllätä, vaan muuttuvat maneeriksi.

(Okei, yritän tässä vain keksiä jotain muutakin sanottavaa kuin ihanan ja kauniin toistelua.)

Tämä taide näyttää meille tavallisia ihmeitä. Teokset eivät huuda: katso minua! vaan: katso maailmaa! Se on hieno taito. 

Lähdin näyttelystä ajatellen, että kaiken ytimessä sykkii ilo. Ei paha tunnelma.

Avoimet ovet jyväskyläläisillä työhuoneilla

Heipat!

En kuulkaa ole lyönyt ranttaliksi, vaikka te niin luulette, kun en ole teille kirjoitellut. Olen viettänyt aikaa vaihteeksi Keski-Suomessa.

Jyväskylässä Kivääritehtaalla oli taiteilijoiden työhuoneilla avoimet ovet viime lauantaina. Sielläkin käväisin.

Avoimet ovet houkuttelevat aina. Sitten kuitenkin paikan päällä alan ujostella. Että onkohan se nyt kohteliasta mennä toisten työhuoneisiin tunkeilemaan? Pyörin vähän orpona käytävällä, mutta pistäydyin kyllä kaikissa työhuoneissakin (kuvassa Timo Sälekiven työhuone, taiteilija itse vasemmalla).

Kovin myyntihenkisiä eivät taitelijat olleet, mikä oli rauhoittavaa (mutta vastaisuuden varalle tiedoksi: jos sanon kolme kertaa ”tämä on tosi ihana teos!”, minulle pitää kertoa teoksen hinta, koska en kehtaa kysyä sitä).

Tapasin mm. Jaakko Valon, mikä oli mukavaa. Valo on ensimmäinen jyväskyläläinen taiteilija, jonka töihin olen tutustunut. Opiskeluaikanani Valolla oli Jyväskylän taidemuseolla suuri näyttely, jossa kävimme opiskelukavereiden kanssa ihastumassa Valon omakuviin 70-luvulta. (Valo oli sikälikin tuttu, että Jyväskylässä on useita hänen teoksiaan talojen seinissä.)

Käytyäni työhuoneilla muistin, että tuolla Valon näyttelyssä oli kone, jolla sai itse painaa yhden Valon teoksen mukaansa. Ja siellähän se oli, kahdeksan vuotta sitten täyttämäni muistikirjan välissä! Taidan viedä sen kehystettäväksi (miten voi unohtaa omistavansa taideteoksen?! varsinkin, kun olen vuosia haaveillut, että joskus pystyn hankkimaan kotiini Valon teoksia. nautin suuresti hänen käyttämistään labyrinttimaisista muodoista).

Sitten join vähän glögiä ja jatkoin matkaa toisaalle.