Simon Patterson: Lohikäärmeen kidassa

Simon Patterson: Lohikäärmeen kidassa

Täytyy tunnustaa, etten ole katsellut yhtäkään Bruce Leen elokuvaa. Olen löytänyt koreografioiduista kamppailukohtauksista intoilevan itseni vasta hiljattain, ja kaikki tällaiset elokuvat ovat minulla vasta edessä.

Mistä myös intoilen: käsitetaiteesta. Tiedän, että jollain tavalla on helppoa kirjoittaa vain tyypin nimi isoin kirjaimin, ja antaa ymmärtää, että se riittää. Simon Pattersonin näyttelyssä on maalauksia, joissa lukee esim. Charles Darwinin nimi, eikä muuta. Se on yksi tapa kuvata ihminen, ihmisen rooli – muotokuva olisi henkilökohtainen, mutta pelkkä nimi on se, mikä meille tuntuu riittävän.

Mutta Bruce Lee! Hän on saanut kokonaisen huoneen!

Huoneessa soi retrotoimintaelokuvamusiikki. Seiniä peittävät peilit ulkoistavat minut itseltäni. Tekee heti mieli vähän potkia ilmaan ja olla cool.

Päällekäyvä punainen, svengaava musiikki, peilit… teos on hauska aikahyppy, osallistava peilisali. Kävelen sitä edestakaisin ja tunnen olevani catwalkilla tai osana jonkinlaista esitystä. Yksinkertaiselta vaikuttava teos tekee minusta itselleni katseen kohteen, antaa minulle roolin. Saan leikkiä hetken, kunnes palaan museon hillittyihin saleihin esittämään hillittyä museovierasta.

Päästä varpaisiin. Simon Pattersonin teoksia, Gustaf (Mänttä) 6.2.2021—9.1.2022

Petri Eskelinen: Toimintamuisti. Taidemuseo Gösta (Mänttä) 21.3.2020—7.3.2021

Petri Eskelinen: Labyrintti ja valo

Petri Eskelinen: Labyrintti ja valo

Labyrintti luo mielikuvia sekä seikkailusta ja leikistä että tieteen tekemisestä. Nyt labyrintissa ei kuitenkaan ole hiirtä, jonka oppimista saisimme seurata. Nyt reittiä ulos etsii ruusupavun taimi.

Petri Eskelisen näyttely on täynnä liikettä ja kasvien mekaniikkaa. Osa kasveista on rakennettu puusta, ja niiden avautumiseen ja sulkeutumiseen voi itse vaikuttaa. Osa kasveista on oikeita, ja ne asetettu toimimaan ihmisen haluamalla tavalla. Näyttely on kuin pieni tiedehuvipuisto, jossa saa katsella, tehdä ja oivaltaa.

Labyrintin lisäksi esillä on videoteos, josta ruusupavun kasvua voi seurata nopeutettuna. Kuinka hartaasti kasvi etsiytyykään ylös ja ulos, vapauteen ja valoon!

Teos on hauska ja vaaraton, mutta siinä muhii suuria kysymyksiä. On pakko pohtia tieteen tekemisen eettisyyttä ja erilajisten oikeutta vapauteen, vaikkei läsnä olekaan nyt niitä hiiriä vaan ”ainoastaan” kasveja.

*

Petri Eskelinen: Toimintamuisti. Taidemuseo Gösta (Mänttä) 21.3.2020—7.3.2021.

Nanna Hänninen: How About the Future? Taidemuseo Gösta (Mänttä) 1.2.2020—7.3.2021

Nanna Hänninen: Airport of Ponta Delgana

Nanna Hänninen: Airport of Ponta Delgana

Nanna Hännisen New Landscapes -sarjan valokuvissa on maalauksen tuntua. Pitkällä valotusajalla kuvaan tarttuu enemmän kuvaajan läsnäolo kuin kuvan ”kohde” – oikeastaan voisi sanoa, että kohde on nyt kuvaaja itse, hänen liikkeensä tilassa.

Valokuva tuo mieleeni muiston: Lapsena tykkäsin piirtää auton takapenkillä istuessani suoraa viivaa paperille. Viivaan tarttuivat kuopat ja möykyt, käännökset ja jarrutukset. Liike tuli näkyväksi paperille.

Kuvan väreistä voi ehkä päätellä jotakin kuvatusta paikasta ja vuorokaudenajasta. Tai ehkä kuvassa voi nähdä liikkuvan ihmisjoukon, joka on sulautunut yhdeksi sumuksi. Ihmisen yhteys sekä tilaan että muihin siinä liikkuviin ihmisiin osoittautuu saumattomaksi. Tila ja kuvaaja ovat lopulta sama asia, enkä voi erottaa niitä toisistaan.

*

Nanna Hänninen: How About the Future? Taidemuseo Gösta (Mänttä) 1.2.2020—7.3.2021.

Lempeyden käsite (Näyttely: Kiven aika)

Kiven aika. Harry Kivijärvi ja kuusi suomalaista nykykuvanveistäjää. Serlachius-museo Gösta (Joenniementie 47, Mänttä) 13.10.2018–14.4.2019.

–

Yleiskuva näyttelystä: Sampo Linkoneva.

Kamerana toimiva tablettini hajosi matkalla Mänttään. Se toimi täydellisesti edellisiltana, mutta kun käynnistelin sitä Mäntässä, se ei enää toiminut. Niinpä en voinut turvautua tavalliseen muistiinpanotekniikkaani eli näyttelyn valokuvaamiseen.

Mutta voi olla, etten olisi kuvannut Kiven aikaa kuitenkaan. Näyttely on fantastinen. Se on rakennettu avautumaan vähitellen. Kun kierrän näyttelytilaa, tuntuu kuin saisin lahjan ja lahjan ja lahjan.

Jo se, miten näyttely alkaa, imaisee minut sisäänsä. Tiedättehän sen Tove Janssonin kirjan, jossa kuljetaan monenlaisissa jännittävissä tiloissa, ja sivuissa on aukkoja, joista näkee tulevaisuuteen ja menneisyyteen (Kuinkas sitten kävikään?) – näyttely on juuri sellainen. Arvaamaton. Jännittävä. Uteliaisuutta kutittava.

Niin, miten se siis alkaa? Tutustumalla Harry Kivijärveen. Hänen olemuksensa eri puolet, kuten taiteen keräileminen, maalaaminen ja kuvanveisto, saavat asettua riviin ja limittyä toisiinsa. Niihin avautuu ikkunoita. Sen sijaan se tuttu ylätasanteelta näyttelysaliin avautuva näkymä on peitetty kokonaan. Näyttelyä ei voi vilkaista etukäteen, mikä on hirveän hienoa.

Taiteen esillepanossa on jotakin lempeää. Se, miten Kivijärven Vanha kissa vaanii muinaista, egyptiläistä skarabeetä, voittaa kenen tahansa sydämen.

En halua paljastaa liikaa. Tämän näyttelyn ilo on löytämisessä: että aina on uusi tila ja uusi, ja pimeyteen syttyy valoja, kun sinne uskaltaa astua.

Kiviveistosten kummallinen ikuisuus leijuu museossa. On kuin olisin arkeologisessa museossa, katsomassa tuhansien vuosien taa. Ja kuitenkin veistokset kuvaavat juuri tätä nyt, ihmistä, kaupunkia (Ville Mäkikoskelan veistoksissa on pahvilaatikoita, taiteltua paperia, kaupungissa kahlaamista), tunnetta, joka minulla on.

Ville Mäkikoskela, Sarjasta Kaupunkikuvia: Pikku kulkuri, 2015, Carraran marmori, teräs, taiteilijan omistuksessa. Kuva: Jari Silomäki.

Näyttelyssä leijuu myös haikeus. Luulen, että sen taustalla on ainakin osittain Laura Könösen Mood-veistos, joka tuottaa matalaa ääntä. Se vaikuttaa kaiken taustalla, vaikkei sitä koko ajan tiedostaisikaan. Se on yksinäisyyden äänikuva.

Tila on korkea ja katto kaukana kuin taivas. Sen alla suuretkin veistokset näyttävät pieniltä. Ne antautuvat ihmisen armoille.

Niin paljon meistä jää/me jätämme. Ja niin paljon siitä, mikä säilyy, on sattumien varassa.

Esillä on myös videoteoksia, mutta niiden ääntä ei tyrkytetä väkisin. Äänen voi kytkeä halutessaan päälle pedaalia polkaisemalla. Ratkaisu on hyvä – vain yhden taiteilijadokumentin monotoninen puhe ja kiven käsittelemisen kilkatus kuuluu vaimeasti halki salin.

Veistoksissa on niin paljon niin hienoa, että haluan jättää kertomatta niistä. Näyttely mahdollista hellän lähestymisen. Kovaa kiveä on käsitelty ja asetettu esiin hyvin lempeästi. Poistun museosalista silmät kyynelissä, vaikken ihan tiedä miksi.

 

 

Loksahteluja (Näyttelyt: Kaukainen kosketus; Visio 2015; Toisten taidetta)

Kaukainen kosketus, Visio 2015, Toisten taidetta. Serlachius-museot, Gösta (Joenniementie 47, Mänttä). 13.9.2015 saakka.

–

Antero Toikka, Equator, 1997, maalattu teräs. Kuva: Sampo Linkoneva.

Gösta-taidemuseon näyttelyt ovat aina niin hienosti ripustettuja, että tekisi mieli liittää tähän vähän kuvia. Museossa saa kuitenkin kuvata vain omaan käyttöön. Saatte siis nyt museon tarjoamia lehdistökuvia.

–

Antero Toikan veistosnäyttelyssä tulee tunne kuin olisin saapunut surrealistisille teekutsuille. Hyllyillä on geometrisia pienoisveistoksia ja suuria ja pieniä teoksia on aseteltu sisäkkäin. Marmoriseen pöytään uponneet geometriset perusmuodot huvittavat pitkään. Olen iloinen näistä teoksista, tästä huoneesta, jossa on värejä ja muotoja.

Vaikka abstrakti veistostaide voisi olla vastaanottajalle vaikeaa, tämä ei sitä ole. Ehkä se johtuu mittakaavojen ja teosten runsaudesta, mutta tähän näyttelyyn on helppo uppoutua. Kaikki loksahtelee kohdilleen.

Paikoin päästään esittäväänkin muotoon: Jumalan palikkaleikissä kirkkaanpunainen kuutio on tipahtanut korkeuskäyristä muodostuneeseen maastoon. Hurja mielikuva.

Jean-Pierre Nadau, Untitled, 2002, muste paperille, Korine ja Max E. Ammannin kokoelma. Kuva: Kunstmuseum Thurgau / Ittinger Museum.

Toisten taidetta on miltei järkyttävän runsas outsider-taiteen näyttely. Vaikka ensin vähän vierastan teosten luokittelua (tuolla ovat Ihmiset, täällä Värit, tuolla taas Kaupunki), se aidosti helpottaa näin suuren teosmäärän katselua. Samalla vertaileminen helpottuu.

Näyttely on värikäs seikkailu. Ensin pitää vain päästä yli siitä, että odottaa jotakin tiettyä.

Teoksia on kyllä (positiivisesta suhtautumisestani huolimatta) liikaa, koska moni outsideri pelaa yksityiskohtien runsaudella. Kun jokaista piirrosta voisi tuijotella puoli tuntia, ei kymmeniin ja taas kymmeniin kuviin millään jaksa paneutua.

Päällimmäisenä mieleen jäävät eläimet ja monet uskonnolliset kuvat. Tekniikkana toisto tuntuu monelle tekijälle tärkeältä. Symbolistinen mystiikka toimii tällä toistolla – kuvapinnan kokonaan peittävät sargofagit tai toteemipaalut ja alienmaiset mustat hahmot kiinnittävät huomion tässä kuvatulvassa.

Yleiskuva Kaukainen kosketus -näyttelystä, kuvaaja Sampo Linkoneva.

Kaukainen kosketus -valokuvanäyttelyyn jostakin päin Mänttää tuotu vanha puutalo vaanii selän takana kun katselen hallia kiertävää näyttelyä. Talosta riippuu eläimiä ja nahkoja, jonkinlaisia naavaisia ihmispäitä. Katto on hurmaavan sammaleinen. Talo on Roger Ballenin kokonaistaideteos.

Kun lopulta astun taloon sisään, siellä on kaikkea muuta kuin valokuvia. Siellä on ihmisotuksia, jotka ölisevät kirves kädessä ja tapettiin puhkottuja mustia hirviöitä. Kehdon laidalla istuu suuri varis.

Talossa on niin homeenhajuinen ilma, että kierroksen jälkeen yskittää. Vaikka katoaminen on lähtökohtaisesti surullista, tästä talosta on rakennettu sellainen painajaismaailma, että sen purkaminenkin tulee ehkä olemaan jollakin tavalla vapauttavaa.

Valokuvat on halliin ripustettu kauniiksi ryppäiksi. Jokaisella taiteilijalla on omanlaisensa nurkkaus, jossa on toisista poikkeava rytmi ja asettelu.

Pekka Niittyvirran sarja Paul McCartney Was Here on yleispätevä kuvasarja mistä tahansa maalaiskaupungista. Erityisen mahtava otos on kuva, jossa lintuparvi lentää kerrostalon yli. Näyttää siltä, kuin talo imaisisi linnut taivaalta savupiippuunsa.

Tunnistan kuvien yhtäaikaisen sulkeutumisen ja avautumisen maailman. Että tekee mieli olla omissa oloissaan täällä, ja samalla tämä ei ihan riitä.

Esko Männikkö vaikuttaa kuvanneen purkukunnossa olevaa taloa. Kuvia on ripustettu jopa kattoon. Ja, kuten Männiköllä aina, kuvien kehykset jatkavat ja kasvattavat kuvien maailmaa hurjasti. Kehys on kuin reitti pois kaksiulotteisesta kuvasta, katsojalle ojennettu käsi.

Jotenkin näistä kehyksistä tulee kauempaa katsottuna mieleen sarja peilejä. Kuin astuisi peilikauppaan, katsoisi peiliin ja näkisi kuvia purettavasta talosta ja vesivaurioista.

Inta Rukan mustavalkoinen kuvasarja Kun unelmat ja muistot ovat yhtä (kaunis nimi!) ihmisistä ja heidän tarinoistaan korostaa sitä, että aina on lähdetty ja aina on tultu, eivätkä sodat lopu (ne vain siirtyvät toiseen kohtaan maapalloa). Kuvien asemointi on jotenkin sellainen, että se luo väkisinkin sukulaisuutta kuvattujen ihmisten välille. Vaikkeivät he olisi faktuaalisesti yhtä perhettä, kuvattavana oleminen on tehnyt heistä sellaista.

Haluan myös mainita Aino Kanniston Vierailija-sarjan, jonka todellisuudessa nainen on vähän irrallaan. Hän vaikuttaa palanneen menneeseen, ehkä lapsuuskotiinsa, lapsuuskaupunkiinsa, eikä hän enää istu sinne niin kuin ennen. Hän on pyöreä palikka, joka yrittää kohteliaasti tipahtaa neliönmuotoiseen koloon.

–

Pihalla olevat Antero Toikan veistokset jäävät vähän vähälle katselulle, kun perinteinen ukkosmyrsky tipahtaa niskaan heti museosta poistuttuani. Se kuuluu Mänttään – viime kesänäkin Mänttään ajaessani satoi räntää ja rakeita.