Värin totuutta (Näyttely: Paula Puikkonen)

Paula Puikkonen: Barokin lumoissa. Galleria Koppelo (Kauppakatu 14, Tampere) marraskuun ajan 2018.

–

Paula Puikkonen: Leikkisästi.

Paula Puikkosen näyttely on vahvojen värien ja tunnetilojen maailma. Maalausten nimet ovat kuin katsomisohjeita: Leikkisästi, Viehkeästi, Nopeasti.

Näyttely on täynnä eräänlaisia yleisviittauksia taidehistoriaan. Vaikken osaa nimetä tiettyä teosta, josta juuri nuo puttot ovat peräisin, siivekkäät, pyöreät pikkulapset ovat hyvin tuttu aihe.

Taiteilija ei etsi viivan realismia vaan värin ja tunteen totuutta. Vahvat väripinnat rytmittyvät viitteellisillä viivoilla, joista voi lukea hahmoja. Varsinkin näin pimeään vuodenaikaan näitä maalauksia tekee hyvää katsoa.

Vain tahroja paperilla? (AvaraTaide ry:n piirustusnäyttely)

AvaraTaide ry:n piirustusnäyttely Galleria Rongassa (Rongankatu 1, Tampere) 16.4. – 5.5.2016.

Näyttelyn taiteilijat: Outi Aho, Saara Forsell, Anja Härkönen, Anja Ikonen, Urpu-Elina Korhonen, Miina Laine, Heta Laitakari, Hanna Makkonen, Elina Parjanen, Julia Prusi, Paula Puikkonen, Marje Viitala, Johanna Vilén, Ella Vähäsarja.

–

Anja Ikonen: Hämeenpuiston linnut I (2010).
Kuva: AvaraTaide.

Ryhmänäyttelyjen yhteydessä tuntuu aina siltä, että on varminta tehdä vastuunvapautus: se, että joku jää manitsematta, ei tarkoita, että hänen teoksensa olisivat vaitiolon ansainneet. Ryhmistä kirjoittaminen vain on sellaista, punaisen langan hakemista niin näyttelyyn kuin tekstiin, edestakaisen hyppimisen ja kitkan kitkemistä.

Ja sitten asiaan:

AvaraTaide ry. on koonnut Galleria Rongaan näyttelyn, jossa on piirustuksia monelta puolelta piirtämisen laajaa kenttää. On kuvia, jotka tuovat enemmän mieleen maalauksen. On alastonmallipiirustuksia. On fantasiaa. On abstraktia ja esittävää. Ja on luonnoskirjamainen installaatio, joka peittää yhden päädyn kokonaan.

Hanna Makkosen sarjakuvamaiset, mustavalkoiset kuvat johdattelevat näyttelyyn. Niissä on hienoa vähäeleisyyttä: paperi on repäisty, ei leikattu; kuva on kiinnitetty kehyksiinsä teipillä. Sarjakuvamaista mielleyhtymää vahvistavat teosten nimet, jotka luovat kuvasta tarinan: Inspiration overflow.

Heta Laitakarin Ensimmäiset yrtit on piirretty ja väritetty puisille keittiövälineille. Pidän esineiden käyttämisestä kuvan pohjana (minulla sattuu olemaan seinälläni Pekka Suomäen valokuvavedoksia puisille paistinlastoille). Yrttikuvastoon puuhaarukka ja -kauha sopivat erityisen hyvin. Lisäksi välineet on kastettu maaliin, kuin niillä olisi keitelty kuvaa kokoon. Sympaattista.

Julia Prusin piirustukset vanerille yhdistävät taitavaa piirtämistä, herkkää maalaamista (maalaamista niin, että puun syyt jäävät näkyviin värin alta) ja mystistä kuvastoa. Rakastun puun elävään pintaan. Syistä kasvaa vanerille piirretylle ihmiselle kylkiluita ja kasvukäyriä, on kuin ihmisvartalo olisi tullut maasta esiin sentti kerrallaan, keväällä. (Samaa ihmisen ja luonnon saumatonta yhteyttä on piirustuksissa itsessään.)

Marje Viitalan piirtämät kuvat toimisivat loistavana kuvituksena myytillisiin tarinoihin (tiedättehän, Myytillisiä tarinoita, tuo minut jo lapsuudessa traumatisoinut, kiehtovan mielikuvituksellinen teos). Seuraava teos on yhtä kiehtova, vaikkei olekaan myytillinen: Paula Puikkonen on piirtänyt Annikin korttelin paperiin katsomatta. Lopputulos on samanaikaisesti villin anarkistinen ja dokumentaarinen. Se on myös kubistinen: tuntuu, että näen monta nurkkaa yhtä aikaa monesta eri suunnasta. Piirustuksesta on tullut yhtä tilakokemuksen kanssa, ei pelkkää yhden perspektiivin näkemistä.

Ella Vähäsarja: Laturetkellä.
Kuva: AvaraTaide.

Sitten Elina Parjanen yllättää: hän on tuonut näytille otteita piirroksistaan vuodesta 1977 nykypäivään. Tämä ”elämäni tapetti” peittää gallerian perimmäisen nurkkauksen seiniä. Ajattelen, kuten usein katsellessani esimerkiksi luonnoskirjoja, miten mukavaa olisi osata piirtää. Miten tehokasta on ilmaista kokemus piirtämällä, kuinka helppo kommunikointitapa piirtäminen on.

Seinällä on (ikään kuin juuri tätä todistamassa) Parjasen kirjoittama pitkä teksti. Valkoisen paperin täyttävät sanat tuntuvat kuvien joukossa raskailta. Lukeminen on puuduttavan hidasta, jos sitä vertaa kuvan katsomiseen.

Miten kauheaa on toisinaan ajatella, että minusta jää vain sanoja.

Piirtäminen on niin laaja teema, että sen alle tuntuu mahtuvan miltei mitä tahansa. Eri tavalla kiinnostavat alastonmallien piirtäminen ja korttelin piirtäminen paperiin katsomatta ovat kumpikin valittuja tekoja tyhjän paperin edessä. Piirtäjällä on vastuu valita kohteensa. Jos ajatellaan, että piirtäminen on nopeaa (tai ainakin esimerkiksi öljymaalaamista nopeamaa), piirtäjän vastuu osuu kohdalle usein: joka kerta, kun ottaa uuden paperin.

Tampereen taidemessut 4.-6.10.2013

Kävin Taidemessuilla heti tänään, messuille ehtii vielä huomenna ja ylihuomenna. Messujen ohjelma ynnä muuta löytyy Taidemessujen sivuilta.

En tiedä, ehkä se johtui suuremmasta hallista tai kovaäänisistä pursuvista myyntipuheista, mutta jotenkin nämä messut tuntuivat kolkommilta kuin ne ensimmäiset messut (2011). Siellä oli kotoisaa.

Tai ehkä vika oli siinä, etä menin messuille yksin. Yksin on aina kolkkoa kaikkialla (paitsi museoissa, joissa yksin on oikeinkin mukavaa).

Messuilla oli kuitenkin kivaa. Kuuntelin keskustelua Sara Hildénin elämästä ja Mesenaatti-dokumentista (tuli taas palava vimma päästä Sara Hildénin taidemuseon kahvilaan! rakastan sitä museota; se on oleellinen osa sitä, mitä kutsun kotikaupungikseni, tunnetta, että täällä on juuri minun paikkojani). Tsekkailin gallerioiden ja taiteilijoiden lokeroita. Messuthan käyvät taidenäyttelystä, jos niitä lähestyy ihan itsekkäistä tarkoitusperistä katsojana, ei ostajana. Ei sillä, ettenkö mielelläni olisi ostanutkin kaikenlaista, mutta, tiedättehän.

Sieluani sykähdyttivät eniten Paula Puikkosen kirjoihin maalaamat teokset (kuvassa). Jonkin sellaisen voisin joskus liittää suunnattomaan taidekokoelmaani. Myös Petri Nuutisen omituisenmuotoisissa, peilin näköisissä teoksissa oli salaperäistä hohtoa (minut saa aina puolelleen salaperäisyydellä!). Hannu Palosuon maalauksetkin miellyttivät minua, viherkasvit varjoineen saavat maalaukset näyttämään veistoksilta (se peikonlehtimaalaus sopisi hyvin kotiini, joka on täynnä peikonlehtiä).

(Kuten huomaatte, messuilla tulee omituinen ostamisen tarve. Että tämähän sopisi kotiin, ja tuo. Se johtuu niistä kovaääniskuulutuksista, joissa hoetaan sitä, miten taide tekee kodin ja niistä osastoista, joissa taidetta on asetettu sohvien ja tapettien kanssa vilkkaaseen vuoropuheluun (’vuoropuhelu’ on taidekieltä, toim. huom.).)

Eräältä taiteilijalta ostin yhden grafiikantyön, mutten voi mainostaa sitä tässä, koska ostin sen lahjaksi. Yritän säilyttää salaisuuden jouluun (olen todella huono tässä; meinasin heti lähettää lahjan saajalle viestin, että ostin sinulle joululahjan, ja yritän pitää sen salassa).

Messuilla meni yksinkin vaellellessa pari tuntia, joten oikein hyvä viikonlopunviettopaikka se on, suosittelen. Vaikka taide tällaisissa paikoissa aika perinteisenä kuva seinällä -tyyppisenä formaattina esittäytyykin, niin eiköhän meistä useimmat haluakin kotiinsa nimenomaan kuvia seinille. Tamkin lakkautettavat kuvataideopinnot ovat esillä videoteosseinän muodossa, ja oli siellä myös videoituja performansseja MUU-gallerian osastolla. Ja tietysti hyväksi havaittu veistoskatu.

Huomenna & sunnuntaina ohjelmassa olisi näköjään taidekaraoke, joka voisi olla mielenkiintoista seurattavaa.

 

Minä + sinä = me (Näyttely: AvaraTaide)

Heli Innala: Heli kiiltokuvassa

Omakuva: toisen kuva. AvaraTaide ry:n ryhmänäyttely. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 4.7.2013 saakka.

Näyttelyyn osallistuvat taiteilijat: Outi Aho, Saara Forsell, Teija Hakala, Anja Härkönen, Heli Innala, Urpu-Elina Korhonen, Miina Laine, Tiina Kaisa Leppänen, Julia Prusi, Paula Puikkonen, Ilona Raipala, Ilona Rytkönen, Marje Viitala ja Soile Väätäinen.

–

Ihastuin Omakuva: toisen kuva -näyttelyn ideaan heti kun kuulin siitä. Taiteilijat ovat tehneet muotokuvia toisistaan ja itsestään, ja kuvista on koottu näyttely. Villiä!

Samat ihmiset putkahtelevat esiin eri teoksissa. Mielenkiintoista on nähdä, miten omakuva eroaa toisen kuvasta – joskus itseen näyttää olevan helpompaa sukeltaa (Marje Viitalan omakuvissa ihmisvartalo taipuu puuksi eläinten keskellä), joskus itseä ja toista ei erota toisistaan (Paula Puikkosen maalauksessa ei ihmisiä ole nimetty). Ilona Raipala on tehnyt Juliasta valoisan kuvan ja itsestään varjoisan.

Paula Puikkonen: Siniset silmät

Vaikka näyttelyssä on paljon perinteisiä ihmiskuvia (”perinteinen ihmiskuva” on kyllä sen verran häälyvä käsite, että ohitetaan se nopeasti ennen kuin kukaan keksii kysyä, mitä sillä tarkoitan), paikoin ihmiskuvaus lähtee suorastaan lentoon. Tuntuu, että taiteilijat ovat olleet turvassa toistensa kanssa, ja riskejä on uskallettu ottaa. Riskit kannattavat. Riski on hyväksi!

Jo mainitsemassani Paula Puikkosen maalauksessa ihmiskavoille työntyy sivellin, joka suttaa silmän siniseksi. Jo tämä pieni pintarike tekee maalauksesta maagisen.

Toinen pintarikkoja on Teija Hakala, joka on tehnyt sekä itsensä että toisen kuvan esinekollaaseina. Omakuva tietysti tuntuu alkuun helpolta, mutta miettikääpä itse: mitä esineitä ottaisitte mukaan, mitä rajaisitte pois? Hakalallekin karsiminen näyttää olleen helpompaa toisen kuvassa. Itselle on ollut pakko ottaa sen sata pientä pulloa täynnä kaikkea merkityksellistä.

Teija Hakala: Teijan talo

Kaikki taiteilijat ovat naisia, ja he pääsevät toistensa kuvaamina kiiltokuviksi, maalituubeiksi, grafiikaksi, akvarelleiksi jne. Näyttely on runsas ja jotenkin galleriakin vaikuttaa kaksi kertaa normaalia suuremmalta. Ainut, mitä jään toivomaan on toisto: jos tämän idean kanssa kulkisi pidempään, mihin asti kuvaajat toistensa kanssa pääsisivät?