Bloggaajan läpinäkyvyydestä

Kirjoitan tämän blogin lisäksi teeblogia, jonka yhteydessä olen törmännyt ilmaisen teen ilmiöön. Pyrin kertomaan joka kerta tarkasti, olenko saanut kirjoituksen aiheena olevan teen maksutta vai maksanut siitä. Läpinäkyvyys on tärkeää sekä lukijalle että kirjoittajan uskottavuudelle. Alan blogeja lukiessani syynään suurennuslasilla tällaisia asioita. Onko kirjoittaja maksanut tuotteesta vai ei?

Tulin sitten ajatelleeksi, pitäisikö minun tehdä sidonnaisuusilmoituksia myös Nokkoseen. Lienee yleistä tietoa, että kirjoittajat pääsevät lähes kaikkiin museoihin ilmaiseksi pressikortilla? Voisin siitä huolimatta kertoa tämän jokaisen päivityksen lopussa:

Sidonnaisuus: Museo ei ottanut minulta pääsymaksua.

Toiseksi. Saan toistuvasti (vaikken niin usein kuin toivoisin) taidekirjojakin maksutta. Museot antavat toisinaan näyttelykirjat ilmaiseksi, jos näyttelystä tekee jutun. Tämäkin pitäisi ehkä alkaa ilmoittaa:

Sidonnaisuus: Sain näyttelykirjan (hinta 42 €) maksutta.

Onhan se kuitenkin kallis lahja.

Toisaalta ajatus siitä, että työnteosta pitäisi maksaa, on älytön. Jos kriitikon pitäisi maksaa siitä, että pääsee työpaikalleen (näyttelyt ovat osa työpaikkaani), jäisi osa näyttelyistä kyllä kritisoimatta.

Osa näyttelykirjoista jääkin. Kävin taannoin Helsingin Taidehallin mahtavassa Manifesto-näyttelyssä (Julian Rosefeldt). Näyttelykirja maksoi reilut 40 €, ja totesin sen turhan kalliiksi. Olin jo suunnitellut mielessäni, mitä siitä kirjoittaisin blogissa, mutta kirjoittamatta jäi.

Pitäisikö tämäkin ilmoittaa:

Juttu jäi kirjoittamatta kriitikon tämänhetkisen rahatilanteen vuoksi.

Kritiikkiin liittyy ajatus lahjomattomuudesta, rehellisyydestä ja kriitikon omanarvontunnosta. En usko, että laajasti ajatellaan kriitikoiden kirjoittavan kauniisti, jos heidät päästää ilmaiseksi näyttelyihin. En ainakaan itse ajattele näin.

Pitäisköhän tätäkin testata? Maksaa pääsylippu näyttelyyn, josta kirjoitan kritiikin. Ja jos tulee tarve nähdä näyttely kritiikkiä varten uudestaan, maksaa uudestaan. Miten taidekokemus muuttuu, kun se luo loven lompakkoon?

Sehän on suuren osan yleisöstä taidekokemus joka kerta. Lovi lompakossa. Sen punnitsemista, onko näyttely siihen kuluvan rahan arvoinen.

Vastapainoksi on sanottava, että matkustan paljon näyttelyihin, eikä matkakulujani korvaa kukaan. Vaikka rahani eivät mene kulttuurille, maksan näyttelyistä siis yleensä kuitenkin jossain muodossa.

Viimeksi tänään kävin Tampereen taidemuseon lehdistötilaisuudessa. Näyttelyn näin ilmaiseksi, mutta kahvia ja piirakkaa en ehtinyt nauttia (näyttely oli sen verran laaja, että koko aika meni sen katselemiseen, vaikka livahdin saleihin jo esittelypuheen aikana).

En tiedä, miten positiivinen olisin omenapiirakan jälkeen ollut. Astelin sateeseen ja palasin kotiin hauduttamaan teetä.

Hyvä kahvila – parempi näyttely?

Minulla on erityinen suhde erääseen kesällä 2015 Mäntän Pekilossa esillä olleeseen installaatioon. Istuin teoksen sisällä (se oli pieni mökki), kun puhelimeni soi ja sain kuulla, että esikoisrunokokoelmani julkaistaan. Olen törmännyt samaan teokseen sen jälkeen myös Kiasmassa, ja rakastin sitä edelleen. Ikään kuin se kantaisi osavastuun yhdestä elämäni suurimmista onnenhetkistä.

Olin silloin Mäntässä kirjoittaakseni kuvataideviikoista kritiikin. Työnteko sai siis mahdollisimman positiivisen käänteen. (En osaa sanoa, vaikuttiko se tapaani nähdä näyttely ja kirjoittaa siitä, mutta olin onneni kukkuloilla.)

Mietin usein, mikä merkitys museon tai kesänäyttelypaikan kahvilalla on taiteen kokemiseen. Jos menee ensimmäiseksi kahvilaan, josta saa kädenlämpöistä pussiteetä, on jo valmiiksi vähän nurjamielisenä menossa taiteen pariin. Entä, jos sen sijaan saa ihan mahtavaa japanilaista vihreää teetä, jota kannetaan pöytään lisää koko ajan?

(Kumpikin esimerkki on museosta/näyttelypaikasta, jossa olen tänä kesänä käynyt.)

Sama tunnelman suuntaaminen tapahtuu usein museokaupassa. Kävin vastikään eräässä helsinkiläisessä taidemuseossa, ja yritin löytää museokaupasta taidekirjoja (sellaisia ihan oikeita, teoreettisia opuksia). En löytänyt. Sen sijaan löysin mitä tahansa muuta: kaikkea askarteluun liittyvää, kyniä, magneetteja, muistikirjoja.

Mitä kaupan valikoiima kertoo museon odotuksista yleisöään kohtaan? Että heitä ei kiinnosta taide ollenkaan?

En tiedä, eihän Akateemisesta kirjakaupastakaan enää löydy taideteoriaa. Taidehyllyssä on rivi Suomen huutokauppakeisari -kirjoja. Ehkä aika on ajanut taideteorioiden ohi.

Mutta palataan sinne kahvilaan. Olen suunnitellut arvioivani tästedes museoiden kahvilat samalla kun niiden näyttelyt. Arvioisin teen laadun ja hinnan, kahvilan mukavuuden ja melutason, sellaista tavallista. Sitten voisin vertailla näyttelykritiikkiäni näihin kahvilakokemuksiin ja katsoa, löytyykö niistä yhteneväisyyksiä.

(Paitsi jos usein tulee vastaan se kädenlämpöinen pussitee. Sitten lopetan projektin heti alkuunsa.)

 

 

Pitkäniemen sairaalamuseo

Pitkäniemen sairaalamuseo, Linna-rakennuksessa, avoinna sopimuksen mukaan. Pitkäniemen Linna, 33800 Pitkäniemi.

–

Pääsin tutustumaan Pitkäniemen sairaalamuseoon eli vuonna 1900 rakennetun mielisairaalan historiaan. Tuolloin sairaalaa onkin rakennettu runsaasti: Pitkäniemeen valmistui 28 rakennusta neljässä vuodessa. Alueella oli rakennusvaiheessa jopa oma tiilitehdas ja 700 työntekijää. Museo on perustettu, kun sairaala täytti 75 vuotta.

Rakennukset ovat arkkitehti Magnus Schjerfbeckin toimiston käsialaa. Ulkoapäin kaikki on samankaltaista, vaaleaa ja klassista. Museo toimii Linnassa, entisessä sairaalan ylilääkärien asunnossa, joten se on ainoa rakennus, jonka sisäpuolella kävin. Opaskierros oli kattava ja informatiivinen, vaikka arkkitehtuuri- ja taidepuoli jäikin ymmärrettävästi sairaalahistoriaa vähemmälle.

Linnassa kyllä on taidetta. Enimmäkseen seinillä on ylilääkärien muotokuvia, mutta muutakin taidetta on. Sairaalassa hoidettavana olleilla tateilijoilla kun ei aina ollut rahaa maksaa hoidostaan, ja tällöin maksuksi kelpuutettiin taideteos. Varsin kiinnostava tapa kerätä taidekokoelmaa (sen kun pääsisi joskus penkomaan läpikotaisin!)

Kauniita yksityiskohtia rakennuksessa ovat art deco -tyyliset kattomaalaukset ja yhä toimivat, ylelliset kaakeliuunit. Itse sairaalamuseossa hilpeyttä (ja kauhua) herätti mm. päänmittauslaite, jolla on tutkittu, sopivatko potilaan päänmuodot jonkin mielisairauden mittoihin.

Alue on kaunis ja täynnä erikoisiakin kasveja. Ainut idylliä rikkova nykyajan turhake on ohi paahtava moottoritie, jonka äänet kuuluvat paikoin puutarhaan.

Sairaalamuseoon on pääsy vain sopimalla käynnistä etukäteen.

Helsingin yliopistomuseo

Helsingin yliopistomuseo (Snellmaninkatu 3). Epävakauden museo 31.8.2013 saakka.

–

Joskus kesän alussa tein Keskisuomalaiseen gallupin: kyselin taiteilijoilta heidän lempimuseoitaan. Maija Holma kertoi Helsingin yliopistomuseosta, josta en ollut kuullutkaan, ja kehui mm. museon portaita.

Niin kovasti museoon halusin, että vaikka se oli käyntipäivänäni poikkeuksellisesti suljettu (mikä jotenkin sopi kuvioon, onhan museossa meneillään näyttely nimeltä Epävakauden museo), menin sinne uudelleen seuraavana päivänä. Museoon oli yllättäen vapaa pääsy, ja museo oli yllättävän suuri.

Epävakauden museo 

Alimmassa kerroksessa oli vaihtuva näyttely, nyt siis 31.8. saakka Epävakauden museo. Näyttely oli erilainen kuin mikään koskaan ennen näkemäni. Aluksi en edes tiennyt, mitä siellä pitäisi katsella tai lukea. Seinään oli kirjoitettu Daniil Harmsin lyhyt tarina, mikä oli sinänsä plussaa, koska pidän Harmsista kovasti. Lisäksi eri puolilla salia oli tuolien päällä ruutuvihkoja, joihin oli käsin kirjoitettu eri tieteenalojen epävakaita teorioita ja historiaa. (Toisten käsialaa on raskasta lukea, mutta luen silti aina mieluummin käsialaa kuin fonttia.)

Näyttely on niin tiukka paketti, etten oikein tahtoisi poimia sieltä teoksia irralleen. Seinällinen kuvia ja määritelmiä erilaisista mielenterveyshäiriöistä. Meditaatiovideoita. Monivalintalomakkeita.

Ajattelin näyttelyssä, että jos yliopisto olisi yhtään sellainen, kuin tämä näyttely antaa olettaa, yliopistossa olisi mahtavaa. (Sen sijaan koen, että yliopisto on kirjekurssi, jossa luetaan kirjoja yksin kotona, eikä kukaan koskaan tule haastamaan ajatteluani. Minulle yliopiston tarjoama kuva tieteestä ei ole epävakaa vaan nimenomaan liian vakaa monoliitti. Mutta se ei kuulu tähän.)

Kiviä

Koska museo on yliopiston, täällä on juuri sitä luokittelua ja määrittelyä, jota Tampereen Kivimuseossa en liiaksi kohdannut. Ihan parhaita ovat puusta veistetyt mallinnokset erilaisista kidemuodoista.

Kivet ovat mahtavia. Vai tiesittekö muka, että oikeissa olosuhteissa katinkulta kiteytyy täydellisen kuution muotoon? Ajatelkaa nyt: täydellisiä kuutioita, joita voi kaivaa esiin!

Vanhat vitriinitkin ovat kauniita, näyttelyesineitä sinänsä.

Lääketiedettä & opiskelijaelämää

Seuraavat huoneet perehdyttivät minut tahtomattanikin tarkasti hammaslääketieteen historiaan ja lastentauteihin, röntgenkuvausten varsin vaaralliselta näyttäneeseen alkutaipaleeseen (hyvissä kenkäkaupoissa asiakas sai otattaa jaloistaan röntgenkuvat kengissä, niin että nähtiin, sopiiko kenkä) ja sen sellaiseen.

Ylin kerros museossa esittelee opiskelijaelämää (poliittista aktivismia lähinnä), taideopetusta (mallista piirtämistä yms.) ja muuta yliopiston menneisyyttä (mahtipontisia muotokuvia).

Niin, ja ne museon portaat! Jestas sentään. Yhtenä yksityiskohtana kerrottakoon, että portaissa on tähdenmuotoisia aukkoja, joista valo pääsee läpi, kun portaita katsoo alhaalta ylöspäin. Mutta se on pientä – portaissa riittää yksityiskohtia löydettäväksi.

Tampereen Kivimuseo

Tampereen Kivimuseo (Metson alakerrassa, Hämeenpuisto 20).

–

Olin kuullutkin, että Tampereella on loistava Kivimuseo. Ja sellainen se on! Taannoiset kokemukseni Bochumin kaivosmuseosta kirkkaina mielessäni odotin jotakin sen kaltaista: luokituksia, tieteellisiä analyysejä, pieniä kiviä riveissä nimilappujen alla.

Ei ollut sellaista. Kivimuseo luottaa runsauteen ja elämykseen. Vitriinien täyttämissä huoneissa on niin paljon toinen toistaan hämmästyttävämpiä kiviä, että puolessa tunnissa sain pääni sekaisin. Jouduin poistumaan katsomatta kaikkea, koska en vain enää kestänyt sitä. Ihme toisensa jälkeen! Dinosauruksenmunia! Fossiileja! Hiekkaruusuja! Ukkosenmunia (kuvassa)!

Simpukoita ja koralleja (Venuksen kampoja, rahana käytettyjä simpukoita…) ehdin vain vähän vilkaista, kun jo oli pakko sulkea silmät. Menen jatkamaan museoon tutustumista toiste.

Museossa saa koskea melkein kaikkeen. Infotekstit ovat laadultaan vaihtelevia, paikoin aika kotikutoisiakin, mutta se ei haittaa; kivien tietoa voi imeä itseensä katsomalla, koskemalla, tuntemalla, vähän haistamallakin.

Museokauppakin on omituisuudessaan mahtava. Dinosauruksen jätöksiä, haluatko? Minulle, puidenrakastajalle, kesän kohokohta oli löytää kaupasta noin 40 miljoona vuotta vanhan puunlehden fossiili. Se on nyt yöpöydälläni antamassa perspektiiviä. Ai, eivätkö unelmani ole vielä toteutuneet? Ai, oliko tänään huono päivä? Katsotaanpas: tämä fossiili on ollut planeetalla 40 miljoona vuotta, ja se tulee olemaan ties kuinka monta tämän jälkeenkin. Minä vain vierailen maailmassa, jonka nämä fossiilit omistavat.

(En saa kivistä tarpeekseni. Sattumalta, tietämättä että kävelisin sielläkin huoneisiin täynnä kiviä, menin pari päivää Kivimuseon jälkeen Helsingin Yliopistomuseoon. Kirjoitan siitä ihan oman tekstinsä justkohta.)