Posts Tagged ‘Urpu-Elina Korhonen’

Vain tahroja paperilla? (AvaraTaide ry:n piirustusnäyttely)

AvaraTaide ry:n piirustusnäyttely Galleria Rongassa (Rongankatu 1, Tampere) 16.4. – 5.5.2016.

Näyttelyn taiteilijat: Outi Aho, Saara Forsell, Anja Härkönen, Anja Ikonen, Urpu-Elina Korhonen, Miina Laine, Heta Laitakari, Hanna Makkonen, Elina Parjanen, Julia Prusi, Paula Puikkonen, Marje Viitala, Johanna Vilén, Ella Vähäsarja.

Anja Ikonen: Hämeenpuiston linnut I (2010).  Kuva: AvaraTaide.

Anja Ikonen: Hämeenpuiston linnut I (2010).
Kuva: AvaraTaide.

Ryhmänäyttelyjen yhteydessä tuntuu aina siltä, että on varminta tehdä vastuunvapautus: se, että joku jää manitsematta, ei tarkoita, että hänen teoksensa olisivat vaitiolon ansainneet. Ryhmistä kirjoittaminen vain on sellaista, punaisen langan hakemista niin näyttelyyn kuin tekstiin, edestakaisen hyppimisen ja kitkan kitkemistä.

Ja sitten asiaan:

AvaraTaide ry. on koonnut Galleria Rongaan näyttelyn, jossa on piirustuksia monelta puolelta piirtämisen laajaa kenttää. On kuvia, jotka tuovat enemmän mieleen maalauksen. On alastonmallipiirustuksia. On fantasiaa. On abstraktia ja esittävää. Ja on luonnoskirjamainen installaatio, joka peittää yhden päädyn kokonaan.

Hanna Makkosen sarjakuvamaiset, mustavalkoiset kuvat johdattelevat näyttelyyn. Niissä on hienoa vähäeleisyyttä: paperi on repäisty, ei leikattu; kuva on kiinnitetty kehyksiinsä teipillä. Sarjakuvamaista mielleyhtymää vahvistavat teosten nimet, jotka luovat kuvasta tarinan: Inspiration overflow.

Heta Laitakarin Ensimmäiset yrtit on piirretty ja väritetty puisille keittiövälineille. Pidän esineiden käyttämisestä kuvan pohjana (minulla sattuu olemaan seinälläni Pekka Suomäen valokuvavedoksia puisille paistinlastoille). Yrttikuvastoon puuhaarukka ja -kauha sopivat erityisen hyvin. Lisäksi välineet on kastettu maaliin, kuin niillä olisi keitelty kuvaa kokoon. Sympaattista.

Julia Prusin piirustukset vanerille yhdistävät taitavaa piirtämistä, herkkää maalaamista (maalaamista niin, että puun syyt jäävät näkyviin värin alta) ja mystistä kuvastoa. Rakastun puun elävään pintaan. Syistä kasvaa vanerille piirretylle ihmiselle kylkiluita ja kasvukäyriä, on kuin ihmisvartalo olisi tullut maasta esiin sentti kerrallaan, keväällä. (Samaa ihmisen ja luonnon saumatonta yhteyttä on piirustuksissa itsessään.)

Marje Viitalan piirtämät kuvat toimisivat loistavana kuvituksena myytillisiin tarinoihin (tiedättehän, Myytillisiä tarinoita, tuo minut jo lapsuudessa traumatisoinut, kiehtovan mielikuvituksellinen teos). Seuraava teos on yhtä kiehtova, vaikkei olekaan myytillinen: Paula Puikkonen on piirtänyt Annikin korttelin paperiin katsomatta. Lopputulos on samanaikaisesti villin anarkistinen ja dokumentaarinen. Se on myös kubistinen: tuntuu, että näen monta nurkkaa yhtä aikaa monesta eri suunnasta. Piirustuksesta on tullut yhtä tilakokemuksen kanssa, ei pelkkää yhden perspektiivin näkemistä.

Ella Vähäsarja: Laturetkellä. Kuva: AvaraTaide.

Ella Vähäsarja: Laturetkellä.
Kuva: AvaraTaide.

Sitten Elina Parjanen yllättää: hän on tuonut näytille otteita piirroksistaan vuodesta 1977 nykypäivään. Tämä ”elämäni tapetti” peittää gallerian perimmäisen nurkkauksen seiniä. Ajattelen, kuten usein katsellessani esimerkiksi luonnoskirjoja, miten mukavaa olisi osata piirtää. Miten tehokasta on ilmaista kokemus piirtämällä, kuinka helppo kommunikointitapa piirtäminen on.

Seinällä on (ikään kuin juuri tätä todistamassa) Parjasen kirjoittama pitkä teksti. Valkoisen paperin täyttävät sanat tuntuvat kuvien joukossa raskailta. Lukeminen on puuduttavan hidasta, jos sitä vertaa kuvan katsomiseen.

Miten kauheaa on toisinaan ajatella, että minusta jää vain sanoja.

Piirtäminen on niin laaja teema, että sen alle tuntuu mahtuvan miltei mitä tahansa. Eri tavalla kiinnostavat alastonmallien piirtäminen ja korttelin piirtäminen paperiin katsomatta ovat kumpikin valittuja tekoja tyhjän paperin edessä. Piirtäjällä on vastuu valita kohteensa. Jos ajatellaan, että piirtäminen on nopeaa (tai ainakin esimerkiksi öljymaalaamista nopeamaa), piirtäjän vastuu osuu kohdalle usein: joka kerta, kun ottaa uuden paperin.

Mainokset

Minä + sinä = me (Näyttely: AvaraTaide)

Heli Innala: Heli kiiltokuvassa

Heli Innala: Heli kiiltokuvassa

Omakuva: toisen kuva. AvaraTaide ry:n ryhmänäyttely. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 4.7.2013 saakka.

Näyttelyyn osallistuvat taiteilijat: Outi Aho, Saara Forsell, Teija Hakala, Anja Härkönen, Heli Innala, Urpu-Elina Korhonen, Miina Laine, Tiina Kaisa Leppänen, Julia Prusi, Paula Puikkonen, Ilona Raipala, Ilona Rytkönen, Marje Viitala ja Soile Väätäinen.

Ihastuin Omakuva: toisen kuva -näyttelyn ideaan heti kun kuulin siitä. Taiteilijat ovat tehneet muotokuvia toisistaan ja itsestään, ja kuvista on koottu näyttely. Villiä!

Samat ihmiset putkahtelevat esiin eri teoksissa. Mielenkiintoista on nähdä, miten omakuva eroaa toisen kuvasta – joskus itseen näyttää olevan helpompaa sukeltaa (Marje Viitalan omakuvissa ihmisvartalo taipuu puuksi eläinten keskellä), joskus itseä ja toista ei erota toisistaan (Paula Puikkosen maalauksessa ei ihmisiä ole nimetty). Ilona Raipala on tehnyt Juliasta valoisan kuvan ja itsestään varjoisan.

Paula Puikkonen: Siniset silmät

Paula Puikkonen: Siniset silmät

Vaikka näyttelyssä on paljon perinteisiä ihmiskuvia (”perinteinen ihmiskuva” on kyllä sen verran häälyvä käsite, että ohitetaan se nopeasti ennen kuin kukaan keksii kysyä, mitä sillä tarkoitan), paikoin ihmiskuvaus lähtee suorastaan lentoon. Tuntuu, että taiteilijat ovat olleet turvassa toistensa kanssa, ja riskejä on uskallettu ottaa. Riskit kannattavat. Riski on hyväksi!

Jo mainitsemassani Paula Puikkosen maalauksessa ihmiskavoille työntyy sivellin, joka suttaa silmän siniseksi. Jo tämä pieni pintarike tekee maalauksesta maagisen.

Toinen pintarikkoja on Teija Hakala, joka on tehnyt sekä itsensä että toisen kuvan esinekollaaseina. Omakuva tietysti tuntuu alkuun helpolta, mutta miettikääpä itse: mitä esineitä ottaisitte mukaan, mitä rajaisitte pois? Hakalallekin karsiminen näyttää olleen helpompaa toisen kuvassa. Itselle on ollut pakko ottaa sen sata pientä pulloa täynnä kaikkea merkityksellistä.

Teija Hakala: Teijan talo

Teija Hakala: Teijan talo

Kaikki taiteilijat ovat naisia, ja he pääsevät toistensa kuvaamina kiiltokuviksi, maalituubeiksi, grafiikaksi, akvarelleiksi jne. Näyttely on runsas ja jotenkin galleriakin vaikuttaa kaksi kertaa normaalia suuremmalta. Ainut, mitä jään toivomaan on toisto: jos tämän idean kanssa kulkisi pidempään, mihin asti kuvaajat toistensa kanssa pääsisivät?

Puhekuplia kotoa (Näyttely: Korhonen, Korhonen, Nurmi & Rastas)

Kerttu Korhonen, Urpu-Elina Korhonen, Birgitta Nurmi ja Marja Rastas: JAETTUA. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere)14.4.2013 saakka.

Kerttu Korhonen

Kerttu Korhonen

Jos taiteella on jumalansa, anon heiltä anteeksiantoa: olen joutunut jättämään muutaman näyttelyn väliin, koska sain koko maaliskuun mittaisen flunssan (varmaan suoraa seurausta eksistentiaalisesta kriisistäni, josta kerroin taannoin). Niin ja myös työ tulee toisinaan harrastusten tielle (joskin myönnän, että on ihan oma valintani mennä tekemään töitä ja jättää Nokkonen rehottamaan kuin rikkaruoho. tiedä sitten, kumpaa pitäisi tehdä, työtä vai blogikirjoittamista). Mutta nyt olen palannut ruotuun, jossa pyrin pysymäänkin. Aloitetaan:

Galleria Rongassa on neljän kuvataideopettajan yhteinen näyttely, jossa taiteilijat jakavat aikaansa, energiaansa ja ajatuksiaan kuvien kautta.

Näyttely alkaa Kerttu Korhosen Taidekriitikot-kuvilla, joissa koirat tutkivat taiteilijan maalaamia muotokuviaan. Kriitikoiden tuomio jää kuvan ulkopuolelle. Koirat ovat läsnä muissakin Kerttu Korhosen teoksissa. Hän maalaa koiramuotokuvia, koiria ihmisinä ja koirina, koiria makaamassa sohvalla.

Urpu-Elina Korhonen

Urpu-Elina Korhonen

Pidän maalausten tyylitellystä taustasta, mutta muotokuvien vivahteista on vaikea sanoa mitään. Tiedättehän: koira on koira, kun sitä ei tunne, ja oma erillinen persoonansa, kun sen tuntee. Vieraan koiran kuva voi siis yhtä hyvin olla täydellinen luonteen kuvaus tai ei, en minä voi sitä tietää.

Urpu-Elina Korhosen maisemat ovat paksuja siveltimenvetoja. Niissä on kiinnostavaa pintaa, kuin taiteilija olisi etsinyt kuva-aihetta luomalla vedenpinnan, josta kuva sitten lopulta alkaa heijastua. Pinta pääsee oikeuksiinsa, kun kuva ei yritä esittää liikaa. Heti, kun maalauksesta tulee mieleen fantasiaromaanin kuvitus (kirkkaanvihreät vuoret oranssia taivasta vasten), hukkaan tuon hienon pinnan ja kuvan välisen väreilyn. En tahdo saada näin suoraa viestiä.

Marja Rastas

Marja Rastas

Urpu-Elina Korhosen tekniikka on parhaimmillaan kesäisissä pihamaalauksissa. Talot
ja puut suorastaan hyppäävät irti kankaasta.

Eniten kokonaisuudesta poikkeaa Marja Rastas, jonka maalaukset ovat pieniä ja pyöreitä. Yhden universumi on eräänlainen sarjakuvapäiväkirja, jonka voi koota haluamaansa muotoon. Palasissa on mielenkiintoisia piirrosmaisia maalauksia ja tekstejä. Puhekuplia.

Teossarja on ongelmanratkaisua. Entä, jos ei ole aikaa tai tilaa tehdä valtavia maalauksia? Voi ottaa kasan pieniä alustoja ja maalata niille. Lopputulos on kiinnostava pelilauta, jossa ollaan aina nopanheiton päässä uudesta käänteestä.

Rastaan maalauksissa on miellyttävää surrealismia. Ihan kuin pienessä koossa uskaltaisi antaa kuvan viedä niin pitkälle kuin se vie (tai ehkä taiteilija on onnistunut säilyttämään teoksissaan luonnostelun vapaata assosiaatiota).

Birgitta Nurmi

Birgitta Nurmi

Birgitta Nurmen Monologi/Dialogi on kiinnostava pari maalauksia puhekuplanmuotoisille alustoille. Kyllä, puhekuplassa voi olla maisema – tähänhän me sanoilla pyrimme, vaikkemme yleensä pääse.

Kokonaisuutena näyttelystä jää jotensakin kotoinen olo. Aiheissa ja malleissa (maisemat, koirat) pysytellään lähellä omaa elinpiiriä. Ei ole tarkoituskaan kurottaa sen ulkopuolelle, mitä itse näkee, pitää arvokkaana ja haluaa kuvata.

Tämä on kurkistus näiden neljän taiteilijan arkeen.