Loksahteluja (Näyttelyt: Kaukainen kosketus; Visio 2015; Toisten taidetta)

Kaukainen kosketus, Visio 2015, Toisten taidetta. Serlachius-museot, Gösta (Joenniementie 47, Mänttä). 13.9.2015 saakka.

–

Antero Toikka, Equator, 1997, maalattu teräs. Kuva: Sampo Linkoneva.

Gösta-taidemuseon näyttelyt ovat aina niin hienosti ripustettuja, että tekisi mieli liittää tähän vähän kuvia. Museossa saa kuitenkin kuvata vain omaan käyttöön. Saatte siis nyt museon tarjoamia lehdistökuvia.

–

Antero Toikan veistosnäyttelyssä tulee tunne kuin olisin saapunut surrealistisille teekutsuille. Hyllyillä on geometrisia pienoisveistoksia ja suuria ja pieniä teoksia on aseteltu sisäkkäin. Marmoriseen pöytään uponneet geometriset perusmuodot huvittavat pitkään. Olen iloinen näistä teoksista, tästä huoneesta, jossa on värejä ja muotoja.

Vaikka abstrakti veistostaide voisi olla vastaanottajalle vaikeaa, tämä ei sitä ole. Ehkä se johtuu mittakaavojen ja teosten runsaudesta, mutta tähän näyttelyyn on helppo uppoutua. Kaikki loksahtelee kohdilleen.

Paikoin päästään esittäväänkin muotoon: Jumalan palikkaleikissä kirkkaanpunainen kuutio on tipahtanut korkeuskäyristä muodostuneeseen maastoon. Hurja mielikuva.

Jean-Pierre Nadau, Untitled, 2002, muste paperille, Korine ja Max E. Ammannin kokoelma. Kuva: Kunstmuseum Thurgau / Ittinger Museum.

Toisten taidetta on miltei järkyttävän runsas outsider-taiteen näyttely. Vaikka ensin vähän vierastan teosten luokittelua (tuolla ovat Ihmiset, täällä Värit, tuolla taas Kaupunki), se aidosti helpottaa näin suuren teosmäärän katselua. Samalla vertaileminen helpottuu.

Näyttely on värikäs seikkailu. Ensin pitää vain päästä yli siitä, että odottaa jotakin tiettyä.

Teoksia on kyllä (positiivisesta suhtautumisestani huolimatta) liikaa, koska moni outsideri pelaa yksityiskohtien runsaudella. Kun jokaista piirrosta voisi tuijotella puoli tuntia, ei kymmeniin ja taas kymmeniin kuviin millään jaksa paneutua.

Päällimmäisenä mieleen jäävät eläimet ja monet uskonnolliset kuvat. Tekniikkana toisto tuntuu monelle tekijälle tärkeältä. Symbolistinen mystiikka toimii tällä toistolla – kuvapinnan kokonaan peittävät sargofagit tai toteemipaalut ja alienmaiset mustat hahmot kiinnittävät huomion tässä kuvatulvassa.

Yleiskuva Kaukainen kosketus -näyttelystä, kuvaaja Sampo Linkoneva.

Kaukainen kosketus -valokuvanäyttelyyn jostakin päin Mänttää tuotu vanha puutalo vaanii selän takana kun katselen hallia kiertävää näyttelyä. Talosta riippuu eläimiä ja nahkoja, jonkinlaisia naavaisia ihmispäitä. Katto on hurmaavan sammaleinen. Talo on Roger Ballenin kokonaistaideteos.

Kun lopulta astun taloon sisään, siellä on kaikkea muuta kuin valokuvia. Siellä on ihmisotuksia, jotka ölisevät kirves kädessä ja tapettiin puhkottuja mustia hirviöitä. Kehdon laidalla istuu suuri varis.

Talossa on niin homeenhajuinen ilma, että kierroksen jälkeen yskittää. Vaikka katoaminen on lähtökohtaisesti surullista, tästä talosta on rakennettu sellainen painajaismaailma, että sen purkaminenkin tulee ehkä olemaan jollakin tavalla vapauttavaa.

Valokuvat on halliin ripustettu kauniiksi ryppäiksi. Jokaisella taiteilijalla on omanlaisensa nurkkaus, jossa on toisista poikkeava rytmi ja asettelu.

Pekka Niittyvirran sarja Paul McCartney Was Here on yleispätevä kuvasarja mistä tahansa maalaiskaupungista. Erityisen mahtava otos on kuva, jossa lintuparvi lentää kerrostalon yli. Näyttää siltä, kuin talo imaisisi linnut taivaalta savupiippuunsa.

Tunnistan kuvien yhtäaikaisen sulkeutumisen ja avautumisen maailman. Että tekee mieli olla omissa oloissaan täällä, ja samalla tämä ei ihan riitä.

Esko Männikkö vaikuttaa kuvanneen purkukunnossa olevaa taloa. Kuvia on ripustettu jopa kattoon. Ja, kuten Männiköllä aina, kuvien kehykset jatkavat ja kasvattavat kuvien maailmaa hurjasti. Kehys on kuin reitti pois kaksiulotteisesta kuvasta, katsojalle ojennettu käsi.

Jotenkin näistä kehyksistä tulee kauempaa katsottuna mieleen sarja peilejä. Kuin astuisi peilikauppaan, katsoisi peiliin ja näkisi kuvia purettavasta talosta ja vesivaurioista.

Inta Rukan mustavalkoinen kuvasarja Kun unelmat ja muistot ovat yhtä (kaunis nimi!) ihmisistä ja heidän tarinoistaan korostaa sitä, että aina on lähdetty ja aina on tultu, eivätkä sodat lopu (ne vain siirtyvät toiseen kohtaan maapalloa). Kuvien asemointi on jotenkin sellainen, että se luo väkisinkin sukulaisuutta kuvattujen ihmisten välille. Vaikkeivät he olisi faktuaalisesti yhtä perhettä, kuvattavana oleminen on tehnyt heistä sellaista.

Haluan myös mainita Aino Kanniston Vierailija-sarjan, jonka todellisuudessa nainen on vähän irrallaan. Hän vaikuttaa palanneen menneeseen, ehkä lapsuuskotiinsa, lapsuuskaupunkiinsa, eikä hän enää istu sinne niin kuin ennen. Hän on pyöreä palikka, joka yrittää kohteliaasti tipahtaa neliönmuotoiseen koloon.

–

Pihalla olevat Antero Toikan veistokset jäävät vähän vähälle katselulle, kun perinteinen ukkosmyrsky tipahtaa niskaan heti museosta poistuttuani. Se kuuluu Mänttään – viime kesänäkin Mänttään ajaessani satoi räntää ja rakeita.

Lavastajalintu (Näyttely: Männikkö)

Esko Männikkö: Time Flies. Helsingin Taidehalli (Nervanderinkatu 3, Helsinki) 18.1.-2.3.2014.

–

Tein ihmiskokeen: menin katsomaan Esko Männikön näyttelyä ilman muistikirjaa. Kun ei ollut paikkaa, johon purkaa kokemuksia teoksista, valokuva rikkuneista linnunmunista puolivalmiine poikasineen sai minut melkein oksentamaan. Se sulanalkujen sinisyys, se oli kuin muovia.

Sitten menin hakemaan muistikirjani alakerran lokerosta.

Kuvien runsaus kertoo keräilijän luonteesta: Männikkö keräilee värejä ja muotoja, ovia, ihmisiä. Äkkiä ajattelen Esko Männikkö on lavastajalintu ja tajuan, että me, yleisö, olemme ne lajitoverit, jotka tulevat katsomaan linnun keräämää kokoelmaa ja päättämään, kelpaako se. Jotenkin villiä, jotenkin surullista, jotenkin ikuista silmukkaa.

Männiköllä on vimma analogioihin. Hän näyttää sen ripustuksellaan: tämän eläimen hampaat ja tuon tuolinselkänojan koristeet ovat ihan samanlaiset! Välillä osoittamista on liikaa (kyllä minä oivallaan itsekin, kiitos vain), mutta toisaalta tällainen ohje katsojalle on ihan hyväkin idea. Kun on nähnyt muutaman samankaltaisuuden, on etsittävä niitä lisää. Kuvien katselusta tulee kilpailua kuvaajan kanssa. Hän on luonut arvoituksen, minä yritän selvittää sen. Ja sitten siirryn seuraavan kuvan eteen, ja yritän selvittää sen.

Myös kuvien usein melko tasa-arvoinen pinta (ei ole selvää, mihin huomio kiinnittyy) ja kehykset (joskus kuva suorastaan hilseilee osaksi kehystä) tekevät katsomisesta pelin. Silmät eivät saa pysähtyä. On kuin juoksisi urheilukenttää ympäri, ja jokaisella kierroksella löytäisi jotain uutta.

On vaikea katsoa jokaista kuvaa yhtä kauan ja yhtä intohimoisesti. Kuvia on paljon. Alkaa löytyä suosikkeja (tyttö ja helmikorvakoru!) Alkaa mietityttää, katsonko elävää vai kuollutta eläintä (kun kuvassa on pelkkää karvaa). Alkaa pyörryttää kieppuessani panoraamojen sisällä.

Näyttely on hyvä osoittamaan katsomisen sokeita pisteitä (seksi, kuolema). Kuinka kaikki ohittavat sen yhden kuvan, josta seksi tunkeutuu tajuntaan (paitsi teinitytöt, he kuvaavat teosta kännyköillään).

Männikkö on lavastajalintu, ja minä ihastun hänen kokoelmaansa. Oviin, erityisesti oviin ja muotoihin vailla selkeää liikuttavaa persoonaa.

–

(Pahoittelen kuvitusta; minulla on käsitys, ettei näyttelyssä saanut kuvata.)