Posts Tagged ‘Gösta’

Huomio kiinnittyy muutamaan seikkaan (Näyttely: Anselm Kiefer)

Anselm Kiefer – Teoksia Grothe-kokoelmasta. Gösta (Joenniementie 47, Mänttä) 3.10.2015–24.4.2016.

Näyttelykuva on Serlachius-museon mediakuva. Kuvan on ottanut Sampo Linkoneva.

Näyttelykuva on Serlachius-museon mediakuva. Kuvan on ottanut Sampo Linkoneva.

On vaikea kirjoittaa mitään Anselm Kieferin näyttelystä, ainakaan mitään sellaista, mitä joku muu ei olisi jo sanonut lokakuun alun jälkeen. Lokakuun alusta muuten tuntuu olevan tosi pitkä aika, ihan kuin tämä talvi olisi kestänyt vuosia!

Palmusunnuntaiaamu Göstassa Mäntässä oli hiljainen, ja Kieferin teoksia sai katsella ihan rauhassa. Ihan ensimmäiseksi tajusin, että olen jostain syystä kuvitellut tulevani katsomaan abstraktia näyttelyä. Teokset ovat kuitenkin kaikki esittäviä. En tiedä miksi, ehkä suuren mittakaavan vuoksi, olen nähnyt teoskuvissa vain abstraktiota. Esillä on kuitenkin maisemia ja kasveja ja yksi ihmishahmo ja paljon tähtitaivasta.

Huomio kiinnittyy muutamaan seikkaan:

  1. Millä ihmeellä nämä teokset on voitu kuljettaa ja ripustaa? Valtavia lyijyveistoksia ja -levyjä, joihin liittyy kuivattuja, hauraita kasveja. Irtokiviä. Miten nämä on pakattu, ja miten ripustettu niin, ettei minkään tarvitse pelätä kaatuvan päälle?
  2. Onko teosten kuljettaminen ympäri planeettaa se oikea taideteos, performanssi, johon koko (taide)maailma osallistuu?
  3. Tämän suuruusluokan teokset vaatinevat aika monen avustajan työpanosta jo valmistusvaiheessa, ei ainoastaan liikuttelussa (ja tästä alkoi kahden seuralaiseni kanssa tiivis keskustelu siitä, miksi monella muulla alalla avustajat saavat nimensä näkyviin, mutta kuvataiteessa halutaan edelleen uskoa yksilöön, joka tekee kaiken alusta loppuun itse. Keskustelun lopputuloksena aloin ajatella avustajia eräänlaisena tulostimena, jonka kautta taiteilijayksilö printtaa teoksensa kankaalle tai veistoksiksi, eikä tätä printteriä hänen mielestään ehkä tarvitse nimetä).

Näyttelyssä tuoksuu maali, ja tuntuu siltä, että valtavat, paksut maalikerrokset ovat yhä keskellä kuivumisprosessia (johon mennee vuosia). Teosten kuvaamat maisemat ovat karuja, kuivia ja kolmiulotteisia. Tähtitaivas on tärkeässä roolissa, se on kaikkien ihmiskunnan myyttien alkupiste. Ja ehkä myös päätepiste, kun meistä on jäljellä enää muutama, viimeinen yksilö nuotion ääressä.

Näitä tekee hyvää katsella hitaasti ja pitkään. Tämä suuri museotila on ainoa paikka, johon nämä voi kuvitella. Ei tule ahtaanpaikankammoa, vaikka teokset ovat valtavia. Parvelta niitä voi katsella kaukaa, lattialta voi katsella läheltä.

(Ihan noin huomiona toivoisin, että museoravintolasta vielä joskus saisi vaikkapa salaattia, jossa ei ole lihaa, ettei tarvitsisi joka kerta käydä sitä samaa keskustelua. Anteeksi, mutta kasvissyöjätkin käyvät katsomassa taidetta.)

Loksahteluja (Näyttelyt: Kaukainen kosketus; Visio 2015; Toisten taidetta)

Kaukainen kosketus, Visio 2015, Toisten taidetta. Serlachius-museot, Gösta (Joenniementie 47, Mänttä). 13.9.2015 saakka.

Antero Toikka, Equator, 1997, maalattu teräs. Kuva: Sampo Linkoneva.

Antero Toikka, Equator, 1997, maalattu teräs. Kuva: Sampo Linkoneva.

Gösta-taidemuseon näyttelyt ovat aina niin hienosti ripustettuja, että tekisi mieli liittää tähän vähän kuvia. Museossa saa kuitenkin kuvata vain omaan käyttöön. Saatte siis nyt museon tarjoamia lehdistökuvia.

Antero Toikan veistosnäyttelyssä tulee tunne kuin olisin saapunut surrealistisille teekutsuille. Hyllyillä on geometrisia pienoisveistoksia ja suuria ja pieniä teoksia on aseteltu sisäkkäin. Marmoriseen pöytään uponneet geometriset perusmuodot huvittavat pitkään. Olen iloinen näistä teoksista, tästä huoneesta, jossa on värejä ja muotoja.

Vaikka abstrakti veistostaide voisi olla vastaanottajalle vaikeaa, tämä ei sitä ole. Ehkä se johtuu mittakaavojen ja teosten runsaudesta, mutta tähän näyttelyyn on helppo uppoutua. Kaikki loksahtelee kohdilleen.

Paikoin päästään esittäväänkin muotoon: Jumalan palikkaleikissä kirkkaanpunainen kuutio on tipahtanut korkeuskäyristä muodostuneeseen maastoon. Hurja mielikuva.

Jean-Pierre Nadau, Untitled, 2002, muste paperille, Korine ja Max E. Ammannin kokoelma. Kuva: Kunstmuseum Thurgau / Ittinger Museum.

Jean-Pierre Nadau, Untitled, 2002, muste paperille, Korine ja Max E. Ammannin kokoelma. Kuva: Kunstmuseum Thurgau / Ittinger Museum.

Toisten taidetta on miltei järkyttävän runsas outsider-taiteen näyttely. Vaikka ensin vähän vierastan teosten luokittelua (tuolla ovat Ihmiset, täällä Värit, tuolla taas Kaupunki), se aidosti helpottaa näin suuren teosmäärän katselua. Samalla vertaileminen helpottuu.

Näyttely on värikäs seikkailu. Ensin pitää vain päästä yli siitä, että odottaa jotakin tiettyä.

Teoksia on kyllä (positiivisesta suhtautumisestani huolimatta) liikaa, koska moni outsideri pelaa yksityiskohtien runsaudella. Kun jokaista piirrosta voisi tuijotella puoli tuntia, ei kymmeniin ja taas kymmeniin kuviin millään jaksa paneutua.

Päällimmäisenä mieleen jäävät eläimet ja monet uskonnolliset kuvat. Tekniikkana toisto tuntuu monelle tekijälle tärkeältä. Symbolistinen mystiikka toimii tällä toistolla – kuvapinnan kokonaan peittävät sargofagit tai toteemipaalut ja alienmaiset mustat hahmot kiinnittävät huomion tässä kuvatulvassa.

Yleiskuva Kaukainen kosketus -näyttelystä, kuvaaja Sampo Linkoneva.

Yleiskuva Kaukainen kosketus -näyttelystä, kuvaaja Sampo Linkoneva.

Kaukainen kosketus -valokuvanäyttelyyn jostakin päin Mänttää tuotu vanha puutalo vaanii selän takana kun katselen hallia kiertävää näyttelyä. Talosta riippuu eläimiä ja nahkoja, jonkinlaisia naavaisia ihmispäitä. Katto on hurmaavan sammaleinen. Talo on Roger Ballenin kokonaistaideteos.

Kun lopulta astun taloon sisään, siellä on kaikkea muuta kuin valokuvia. Siellä on ihmisotuksia, jotka ölisevät kirves kädessä ja tapettiin puhkottuja mustia hirviöitä. Kehdon laidalla istuu suuri varis.

Talossa on niin homeenhajuinen ilma, että kierroksen jälkeen yskittää. Vaikka katoaminen on lähtökohtaisesti surullista, tästä talosta on rakennettu sellainen painajaismaailma, että sen purkaminenkin tulee ehkä olemaan jollakin tavalla vapauttavaa.

Valokuvat on halliin ripustettu kauniiksi ryppäiksi. Jokaisella taiteilijalla on omanlaisensa nurkkaus, jossa on toisista poikkeava rytmi ja asettelu.

Pekka Niittyvirran sarja Paul McCartney Was Here on yleispätevä kuvasarja mistä tahansa maalaiskaupungista. Erityisen mahtava otos on kuva, jossa lintuparvi lentää kerrostalon yli. Näyttää siltä, kuin talo imaisisi linnut taivaalta savupiippuunsa.

Tunnistan kuvien yhtäaikaisen sulkeutumisen ja avautumisen maailman. Että tekee mieli olla omissa oloissaan täällä, ja samalla tämä ei ihan riitä.

Esko Männikkö vaikuttaa kuvanneen purkukunnossa olevaa taloa. Kuvia on ripustettu jopa kattoon. Ja, kuten Männiköllä aina, kuvien kehykset jatkavat ja kasvattavat kuvien maailmaa hurjasti. Kehys on kuin reitti pois kaksiulotteisesta kuvasta, katsojalle ojennettu käsi.

Jotenkin näistä kehyksistä tulee kauempaa katsottuna mieleen sarja peilejä. Kuin astuisi peilikauppaan, katsoisi peiliin ja näkisi kuvia purettavasta talosta ja vesivaurioista.

Inta Rukan mustavalkoinen kuvasarja Kun unelmat ja muistot ovat yhtä (kaunis nimi!) ihmisistä ja heidän tarinoistaan korostaa sitä, että aina on lähdetty ja aina on tultu, eivätkä sodat lopu (ne vain siirtyvät toiseen kohtaan maapalloa). Kuvien asemointi on jotenkin sellainen, että se luo väkisinkin sukulaisuutta kuvattujen ihmisten välille. Vaikkeivät he olisi faktuaalisesti yhtä perhettä, kuvattavana oleminen on tehnyt heistä sellaista.

Haluan myös mainita Aino Kanniston Vierailija-sarjan, jonka todellisuudessa nainen on vähän irrallaan. Hän vaikuttaa palanneen menneeseen, ehkä lapsuuskotiinsa, lapsuuskaupunkiinsa, eikä hän enää istu sinne niin kuin ennen. Hän on pyöreä palikka, joka yrittää kohteliaasti tipahtaa neliönmuotoiseen koloon.

Pihalla olevat Antero Toikan veistokset jäävät vähän vähälle katselulle, kun perinteinen ukkosmyrsky tipahtaa niskaan heti museosta poistuttuani. Se kuuluu Mänttään – viime kesänäkin Mänttään ajaessani satoi räntää ja rakeita.