Rodney Graham: Lahjakas amatööri, 10. marraskuuta, 1962

Rodney Graham: Lahjakas amatööri, 10. marraskuuta, 1962

Monessa Rodney Grahamin valokuvassa on lavastettu tilanne, eräänlainen lasin alle tallennettu kuvitelma menneisyydestä. Lahjakas amatööri sijoittuu marraskuuhun 1962, mutta kuva on otettu 2000-luvulla. Aikakauden ilme syntyy huoneesta ja sen sisustuksesta. Ja millainen ilme se onkaan! Saisinko esimerkiksi tuon takan kotiini saman tien?

Graham käyttää teostensa lähtökohtina usein jo olemassa olevia valokuvia tai ilmiöitä. Tämän kuvan taustalla on taiteilija Morris Louis, joka maalasi teoksiaan kotonaan; hän valutti maalia kankaalle ihan sisällä asuintiloissa.

Tätä ajatusta Graham on käyttänyt valokuvassaan, jossa amatööri tekee tätä samaa: hän valuttaa maalia olohuoneessaan. Suuri valokuvateos kutsuu katsomaan lavastusta läheltä. Sieltä löytyy taidekirjoja ja mielenkiintoisia esineitä. Lattialle levitettyjä sanomalehtiä voi myös vilkaista nähdäkseen, mitä niissä kirjoitetaan.

Näyttelyssä on paljon tekstiä, ja oikeastaan nämä teokset vaativatkin lukemista. Koska teosten ideat ovat menneisyyden tapahtumissa ja teoissa, on teosten ymmärtämisen kannalta ihan hyvä tietää, mihin missäkin viitataan. Tai sitten voi vain uppoutua kuviin ja katsella niitä kuin lasin alle neuloilla kiinnitettyjä perhosia. Näyttely on kuin tieteilijän katsaus ihmisenä olemiseen tietyssä kulttuurissa ja ajassa. Se on ikkuna toisiin menneisyyksiin: noinkin olisi voinut olla, tuokin olisi voinut tapahtua.

*

Taiteilijoita ja malleja – Rodney Grahamin valeasuisia omakuvia. Taidemuseo Gösta 24.10.2020—18.4.2021.

Petri Eskelinen: Toimintamuisti. Taidemuseo Gösta (Mänttä) 21.3.2020—7.3.2021

Petri Eskelinen: Labyrintti ja valo

Petri Eskelinen: Labyrintti ja valo

Labyrintti luo mielikuvia sekä seikkailusta ja leikistä että tieteen tekemisestä. Nyt labyrintissa ei kuitenkaan ole hiirtä, jonka oppimista saisimme seurata. Nyt reittiä ulos etsii ruusupavun taimi.

Petri Eskelisen näyttely on täynnä liikettä ja kasvien mekaniikkaa. Osa kasveista on rakennettu puusta, ja niiden avautumiseen ja sulkeutumiseen voi itse vaikuttaa. Osa kasveista on oikeita, ja ne asetettu toimimaan ihmisen haluamalla tavalla. Näyttely on kuin pieni tiedehuvipuisto, jossa saa katsella, tehdä ja oivaltaa.

Labyrintin lisäksi esillä on videoteos, josta ruusupavun kasvua voi seurata nopeutettuna. Kuinka hartaasti kasvi etsiytyykään ylös ja ulos, vapauteen ja valoon!

Teos on hauska ja vaaraton, mutta siinä muhii suuria kysymyksiä. On pakko pohtia tieteen tekemisen eettisyyttä ja erilajisten oikeutta vapauteen, vaikkei läsnä olekaan nyt niitä hiiriä vaan ”ainoastaan” kasveja.

*

Petri Eskelinen: Toimintamuisti. Taidemuseo Gösta (Mänttä) 21.3.2020—7.3.2021.

Nanna Hänninen: How About the Future? Taidemuseo Gösta (Mänttä) 1.2.2020—7.3.2021

Nanna Hänninen: Airport of Ponta Delgana

Nanna Hänninen: Airport of Ponta Delgana

Nanna Hännisen New Landscapes -sarjan valokuvissa on maalauksen tuntua. Pitkällä valotusajalla kuvaan tarttuu enemmän kuvaajan läsnäolo kuin kuvan ”kohde” – oikeastaan voisi sanoa, että kohde on nyt kuvaaja itse, hänen liikkeensä tilassa.

Valokuva tuo mieleeni muiston: Lapsena tykkäsin piirtää auton takapenkillä istuessani suoraa viivaa paperille. Viivaan tarttuivat kuopat ja möykyt, käännökset ja jarrutukset. Liike tuli näkyväksi paperille.

Kuvan väreistä voi ehkä päätellä jotakin kuvatusta paikasta ja vuorokaudenajasta. Tai ehkä kuvassa voi nähdä liikkuvan ihmisjoukon, joka on sulautunut yhdeksi sumuksi. Ihmisen yhteys sekä tilaan että muihin siinä liikkuviin ihmisiin osoittautuu saumattomaksi. Tila ja kuvaaja ovat lopulta sama asia, enkä voi erottaa niitä toisistaan.

*

Nanna Hänninen: How About the Future? Taidemuseo Gösta (Mänttä) 1.2.2020—7.3.2021.

Lempeyden käsite (Näyttely: Kiven aika)

Kiven aika. Harry Kivijärvi ja kuusi suomalaista nykykuvanveistäjää. Serlachius-museo Gösta (Joenniementie 47, Mänttä) 13.10.2018–14.4.2019.

–

Yleiskuva näyttelystä: Sampo Linkoneva.

Kamerana toimiva tablettini hajosi matkalla Mänttään. Se toimi täydellisesti edellisiltana, mutta kun käynnistelin sitä Mäntässä, se ei enää toiminut. Niinpä en voinut turvautua tavalliseen muistiinpanotekniikkaani eli näyttelyn valokuvaamiseen.

Mutta voi olla, etten olisi kuvannut Kiven aikaa kuitenkaan. Näyttely on fantastinen. Se on rakennettu avautumaan vähitellen. Kun kierrän näyttelytilaa, tuntuu kuin saisin lahjan ja lahjan ja lahjan.

Jo se, miten näyttely alkaa, imaisee minut sisäänsä. Tiedättehän sen Tove Janssonin kirjan, jossa kuljetaan monenlaisissa jännittävissä tiloissa, ja sivuissa on aukkoja, joista näkee tulevaisuuteen ja menneisyyteen (Kuinkas sitten kävikään?) – näyttely on juuri sellainen. Arvaamaton. Jännittävä. Uteliaisuutta kutittava.

Niin, miten se siis alkaa? Tutustumalla Harry Kivijärveen. Hänen olemuksensa eri puolet, kuten taiteen keräileminen, maalaaminen ja kuvanveisto, saavat asettua riviin ja limittyä toisiinsa. Niihin avautuu ikkunoita. Sen sijaan se tuttu ylätasanteelta näyttelysaliin avautuva näkymä on peitetty kokonaan. Näyttelyä ei voi vilkaista etukäteen, mikä on hirveän hienoa.

Taiteen esillepanossa on jotakin lempeää. Se, miten Kivijärven Vanha kissa vaanii muinaista, egyptiläistä skarabeetä, voittaa kenen tahansa sydämen.

En halua paljastaa liikaa. Tämän näyttelyn ilo on löytämisessä: että aina on uusi tila ja uusi, ja pimeyteen syttyy valoja, kun sinne uskaltaa astua.

Kiviveistosten kummallinen ikuisuus leijuu museossa. On kuin olisin arkeologisessa museossa, katsomassa tuhansien vuosien taa. Ja kuitenkin veistokset kuvaavat juuri tätä nyt, ihmistä, kaupunkia (Ville Mäkikoskelan veistoksissa on pahvilaatikoita, taiteltua paperia, kaupungissa kahlaamista), tunnetta, joka minulla on.

Ville Mäkikoskela, Sarjasta Kaupunkikuvia: Pikku kulkuri, 2015, Carraran marmori, teräs, taiteilijan omistuksessa. Kuva: Jari Silomäki.

Näyttelyssä leijuu myös haikeus. Luulen, että sen taustalla on ainakin osittain Laura Könösen Mood-veistos, joka tuottaa matalaa ääntä. Se vaikuttaa kaiken taustalla, vaikkei sitä koko ajan tiedostaisikaan. Se on yksinäisyyden äänikuva.

Tila on korkea ja katto kaukana kuin taivas. Sen alla suuretkin veistokset näyttävät pieniltä. Ne antautuvat ihmisen armoille.

Niin paljon meistä jää/me jätämme. Ja niin paljon siitä, mikä säilyy, on sattumien varassa.

Esillä on myös videoteoksia, mutta niiden ääntä ei tyrkytetä väkisin. Äänen voi kytkeä halutessaan päälle pedaalia polkaisemalla. Ratkaisu on hyvä – vain yhden taiteilijadokumentin monotoninen puhe ja kiven käsittelemisen kilkatus kuuluu vaimeasti halki salin.

Veistoksissa on niin paljon niin hienoa, että haluan jättää kertomatta niistä. Näyttely mahdollista hellän lähestymisen. Kovaa kiveä on käsitelty ja asetettu esiin hyvin lempeästi. Poistun museosalista silmät kyynelissä, vaikken ihan tiedä miksi.

 

 

Toinen (Näyttely: Koen Vanmechelen)

Koen Vanmechelen: Kyse on ajasta. Serlachius-museo Gösta (Joenniementie 47, Mänttä) 19.5.–16.9.2018.
–

T-Rex, 2018, bronze, 400 x 160 x 160 cm. © Koen Vanmechelen. Photo by Magali Merzougui.

Serlachius-museo Gösta on ihana. Rakastan sitä tasannetta, josta voi luoda yleiskatsauksen alla aukeavaan, suureen näyttelytilaan. Minua tällainen yleishahmotelma rauhoittaa. Kun teokset ja näyttelyn rakenteen näkee kerralla etukäteen, voi taiteen luona keskittyä olennaiseen, eli teoksiin.

Tällä hetkellä museossa on Koen Vanmechelenin näyttely, jossa on paljon kanoja ja riikinkukkoja. Kanojen kuoleminen taiteen vuoksi ei taida hetkauttaa montakaan katsojaa (kanat ovat ruokaa, joten ne nähdään jo valmiiksi korvattavissa olevina tuotantoeläiminä). Joissakin teoksissa on kuitenkin haju, joka muistuttaa siitä, että tässä on tapettu jotakin elävää. Yritän olla ajattelematta.

Vanmechelen muuttelee asioiden mittasuhteita ja tekee surrealistia yhdistelmiä. Hän on valmistanut turkiksen kanoista, niin että kanojen silmät tuijottavat takin pinnasta. Hän on tehnyt kananjalasta senkokoisen suurennoksen, että se voisi olla Tyrannosaurus Rexin jalka.

Linnut ovat minusta aina vähän uhkaavia. Kilteimmilläkin tiaisilla on potentiaalia muuttua tappaviksi pedoiksi. Nokka on käytännöllinen ase.

Näyttelyn linnut ovat saaneet posliinipääkalloja. Kehässä riikinkukkojen luurangot tuntuvat kuiskivan toisilleen salaista mystiikkaa.

Teokset ovat näyttäviä ja yleisö valokuvaa paljon. Taiteen katsominen kännykän ruudun kautta on nykyään aika tärkeä tapa katsoa. Mietin, tarvitaanko enää muuta kuin fotogeeninen pinta, kun yleisö kuvaa teokset yksi toisensa jälkeen kameran muistikortille.

Vaikken ole suuri luettavien näyttelyiden ystävä, Vanmechelenin teoksista saa enemmän irti, jos jaksaa lukea niihin liitettyjä infotekstejä. Monessa niistä kerrotaan geeneistä ja evoluutiosta. Kauniin pinnan alla tosiaankin kuplii.

Näyttely jatkuu museon ulkopuolella kanatarhoilla. Kanankoppien tekstit kutsuvat miettimään kanan toiseutta. Miten me katsomme toista lajia ja toista elävää olentoa: tuotteena vai yksilönä?

Näyttely on selkeä, helposti kierrettävä kokonaisuus. Silti siinä on jotakin sellaista, että tiedän sen jäävän vähän vaivaamaan. Jonakin hetkenä, ehkä pitkänkin ajan kuluttua, teokset tuovat mieleeni jotakin, mitä en vielä osaa sanallistaa.

 

Huomio kiinnittyy muutamaan seikkaan (Näyttely: Anselm Kiefer)

Anselm Kiefer – Teoksia Grothe-kokoelmasta. Gösta (Joenniementie 47, Mänttä) 3.10.2015–24.4.2016.

–

Näyttelykuva on Serlachius-museon mediakuva. Kuvan on ottanut Sampo Linkoneva.

On vaikea kirjoittaa mitään Anselm Kieferin näyttelystä, ainakaan mitään sellaista, mitä joku muu ei olisi jo sanonut lokakuun alun jälkeen. Lokakuun alusta muuten tuntuu olevan tosi pitkä aika, ihan kuin tämä talvi olisi kestänyt vuosia!

Palmusunnuntaiaamu Göstassa Mäntässä oli hiljainen, ja Kieferin teoksia sai katsella ihan rauhassa. Ihan ensimmäiseksi tajusin, että olen jostain syystä kuvitellut tulevani katsomaan abstraktia näyttelyä. Teokset ovat kuitenkin kaikki esittäviä. En tiedä miksi, ehkä suuren mittakaavan vuoksi, olen nähnyt teoskuvissa vain abstraktiota. Esillä on kuitenkin maisemia ja kasveja ja yksi ihmishahmo ja paljon tähtitaivasta.

Huomio kiinnittyy muutamaan seikkaan:

1. Millä ihmeellä nämä teokset on voitu kuljettaa ja ripustaa? Valtavia lyijyveistoksia ja -levyjä, joihin liittyy kuivattuja, hauraita kasveja. Irtokiviä. Miten nämä on pakattu, ja miten ripustettu niin, ettei minkään tarvitse pelätä kaatuvan päälle?
2. Onko teosten kuljettaminen ympäri planeettaa se oikea taideteos, performanssi, johon koko (taide)maailma osallistuu?
3. Tämän suuruusluokan teokset vaatinevat aika monen avustajan työpanosta jo valmistusvaiheessa, ei ainoastaan liikuttelussa (ja tästä alkoi kahden seuralaiseni kanssa tiivis keskustelu siitä, miksi monella muulla alalla avustajat saavat nimensä näkyviin, mutta kuvataiteessa halutaan edelleen uskoa yksilöön, joka tekee kaiken alusta loppuun itse. Keskustelun lopputuloksena aloin ajatella avustajia eräänlaisena tulostimena, jonka kautta taiteilijayksilö printtaa teoksensa kankaalle tai veistoksiksi, eikä tätä printteriä hänen mielestään ehkä tarvitse nimetä).

Näyttelyssä tuoksuu maali, ja tuntuu siltä, että valtavat, paksut maalikerrokset ovat yhä keskellä kuivumisprosessia (johon mennee vuosia). Teosten kuvaamat maisemat ovat karuja, kuivia ja kolmiulotteisia. Tähtitaivas on tärkeässä roolissa, se on kaikkien ihmiskunnan myyttien alkupiste. Ja ehkä myös päätepiste, kun meistä on jäljellä enää muutama, viimeinen yksilö nuotion ääressä.

Näitä tekee hyvää katsella hitaasti ja pitkään. Tämä suuri museotila on ainoa paikka, johon nämä voi kuvitella. Ei tule ahtaanpaikankammoa, vaikka teokset ovat valtavia. Parvelta niitä voi katsella kaukaa, lattialta voi katsella läheltä.

–

(Ihan noin huomiona toivoisin, että museoravintolasta vielä joskus saisi vaikkapa salaattia, jossa ei ole lihaa, ettei tarvitsisi joka kerta käydä sitä samaa keskustelua. Anteeksi, mutta kasvissyöjätkin käyvät katsomassa taidetta.)

Loksahteluja (Näyttelyt: Kaukainen kosketus; Visio 2015; Toisten taidetta)

Kaukainen kosketus, Visio 2015, Toisten taidetta. Serlachius-museot, Gösta (Joenniementie 47, Mänttä). 13.9.2015 saakka.

–

Antero Toikka, Equator, 1997, maalattu teräs. Kuva: Sampo Linkoneva.

Gösta-taidemuseon näyttelyt ovat aina niin hienosti ripustettuja, että tekisi mieli liittää tähän vähän kuvia. Museossa saa kuitenkin kuvata vain omaan käyttöön. Saatte siis nyt museon tarjoamia lehdistökuvia.

–

Antero Toikan veistosnäyttelyssä tulee tunne kuin olisin saapunut surrealistisille teekutsuille. Hyllyillä on geometrisia pienoisveistoksia ja suuria ja pieniä teoksia on aseteltu sisäkkäin. Marmoriseen pöytään uponneet geometriset perusmuodot huvittavat pitkään. Olen iloinen näistä teoksista, tästä huoneesta, jossa on värejä ja muotoja.

Vaikka abstrakti veistostaide voisi olla vastaanottajalle vaikeaa, tämä ei sitä ole. Ehkä se johtuu mittakaavojen ja teosten runsaudesta, mutta tähän näyttelyyn on helppo uppoutua. Kaikki loksahtelee kohdilleen.

Paikoin päästään esittäväänkin muotoon: Jumalan palikkaleikissä kirkkaanpunainen kuutio on tipahtanut korkeuskäyristä muodostuneeseen maastoon. Hurja mielikuva.

Jean-Pierre Nadau, Untitled, 2002, muste paperille, Korine ja Max E. Ammannin kokoelma. Kuva: Kunstmuseum Thurgau / Ittinger Museum.

Toisten taidetta on miltei järkyttävän runsas outsider-taiteen näyttely. Vaikka ensin vähän vierastan teosten luokittelua (tuolla ovat Ihmiset, täällä Värit, tuolla taas Kaupunki), se aidosti helpottaa näin suuren teosmäärän katselua. Samalla vertaileminen helpottuu.

Näyttely on värikäs seikkailu. Ensin pitää vain päästä yli siitä, että odottaa jotakin tiettyä.

Teoksia on kyllä (positiivisesta suhtautumisestani huolimatta) liikaa, koska moni outsideri pelaa yksityiskohtien runsaudella. Kun jokaista piirrosta voisi tuijotella puoli tuntia, ei kymmeniin ja taas kymmeniin kuviin millään jaksa paneutua.

Päällimmäisenä mieleen jäävät eläimet ja monet uskonnolliset kuvat. Tekniikkana toisto tuntuu monelle tekijälle tärkeältä. Symbolistinen mystiikka toimii tällä toistolla – kuvapinnan kokonaan peittävät sargofagit tai toteemipaalut ja alienmaiset mustat hahmot kiinnittävät huomion tässä kuvatulvassa.

Yleiskuva Kaukainen kosketus -näyttelystä, kuvaaja Sampo Linkoneva.

Kaukainen kosketus -valokuvanäyttelyyn jostakin päin Mänttää tuotu vanha puutalo vaanii selän takana kun katselen hallia kiertävää näyttelyä. Talosta riippuu eläimiä ja nahkoja, jonkinlaisia naavaisia ihmispäitä. Katto on hurmaavan sammaleinen. Talo on Roger Ballenin kokonaistaideteos.

Kun lopulta astun taloon sisään, siellä on kaikkea muuta kuin valokuvia. Siellä on ihmisotuksia, jotka ölisevät kirves kädessä ja tapettiin puhkottuja mustia hirviöitä. Kehdon laidalla istuu suuri varis.

Talossa on niin homeenhajuinen ilma, että kierroksen jälkeen yskittää. Vaikka katoaminen on lähtökohtaisesti surullista, tästä talosta on rakennettu sellainen painajaismaailma, että sen purkaminenkin tulee ehkä olemaan jollakin tavalla vapauttavaa.

Valokuvat on halliin ripustettu kauniiksi ryppäiksi. Jokaisella taiteilijalla on omanlaisensa nurkkaus, jossa on toisista poikkeava rytmi ja asettelu.

Pekka Niittyvirran sarja Paul McCartney Was Here on yleispätevä kuvasarja mistä tahansa maalaiskaupungista. Erityisen mahtava otos on kuva, jossa lintuparvi lentää kerrostalon yli. Näyttää siltä, kuin talo imaisisi linnut taivaalta savupiippuunsa.

Tunnistan kuvien yhtäaikaisen sulkeutumisen ja avautumisen maailman. Että tekee mieli olla omissa oloissaan täällä, ja samalla tämä ei ihan riitä.

Esko Männikkö vaikuttaa kuvanneen purkukunnossa olevaa taloa. Kuvia on ripustettu jopa kattoon. Ja, kuten Männiköllä aina, kuvien kehykset jatkavat ja kasvattavat kuvien maailmaa hurjasti. Kehys on kuin reitti pois kaksiulotteisesta kuvasta, katsojalle ojennettu käsi.

Jotenkin näistä kehyksistä tulee kauempaa katsottuna mieleen sarja peilejä. Kuin astuisi peilikauppaan, katsoisi peiliin ja näkisi kuvia purettavasta talosta ja vesivaurioista.

Inta Rukan mustavalkoinen kuvasarja Kun unelmat ja muistot ovat yhtä (kaunis nimi!) ihmisistä ja heidän tarinoistaan korostaa sitä, että aina on lähdetty ja aina on tultu, eivätkä sodat lopu (ne vain siirtyvät toiseen kohtaan maapalloa). Kuvien asemointi on jotenkin sellainen, että se luo väkisinkin sukulaisuutta kuvattujen ihmisten välille. Vaikkeivät he olisi faktuaalisesti yhtä perhettä, kuvattavana oleminen on tehnyt heistä sellaista.

Haluan myös mainita Aino Kanniston Vierailija-sarjan, jonka todellisuudessa nainen on vähän irrallaan. Hän vaikuttaa palanneen menneeseen, ehkä lapsuuskotiinsa, lapsuuskaupunkiinsa, eikä hän enää istu sinne niin kuin ennen. Hän on pyöreä palikka, joka yrittää kohteliaasti tipahtaa neliönmuotoiseen koloon.

–

Pihalla olevat Antero Toikan veistokset jäävät vähän vähälle katselulle, kun perinteinen ukkosmyrsky tipahtaa niskaan heti museosta poistuttuani. Se kuuluu Mänttään – viime kesänäkin Mänttään ajaessani satoi räntää ja rakeita.