Posts Tagged ‘Samuli Laurinolli’

”Teoksella ei ole alkua eikä loppua.” Haastateltavana Samuli Laurinolli

Nokkosen taiteilijahaastattelujen sarja jatkuu: Samuli Laurinolli vastasi muutamaan kysymykseeni sähköpostilla.

SAARI, 2015, akryyli kankaalle, 80x100cm. Kuva: Samuli Laurinolli.

SAARI, 2015, akryyli kankaalle, 80x100cm. Kuva: Samuli Laurinolli.


 

RJ: Millaisella filosofialla teet taidetta? Mistä teos alkaa?

 
SL: Teoksella ei ole alkua eikä loppua.
 
En ajattele olevani taiteilija, joskus jopa häpeän sanan käyttöä. Koen tekemisen olevan luovaa toimintaa, joka on ajoittain saatettava fyysiseen olomuotoon. Huomaan tämän tarpeen lähes kaikessa tekemisessä: mietin usein myös käyttöesineille tai joillekin käyttäytymistavoille uusia ratkaisuja ja miten/mihin asian voi soveltaa.
 
Taiteen tekemisen hienous on siinä, että lähdetään ”tyhjästä tilasta”. Siinä ei tarvitse olla mitään, mikä ei kiinnostaisi tai herättäisi omaa uteliaisuutta. Sillä ei tarvitse olla funktiota. ”Tyhjä tila” täytetään omien ajatusten, historian, ympäristön tuomilla kokemuksilla ja toteutetaan se.
 

RJ: Mitä teet, jos tulee valkoisen paperin kammo? Tai jos motivaatio notkahtaa kesken työskentelyn, mikä kannustaa jatkamaan? (Vai tapahtuuko sellaista?)

 
SL: Vaikeimpia teosten aloittamisessa ovat useimmiten käytännön seikat. Milloin ja miten ehdin tehdä juuri tämän teoksen? Sopiiko se siihen linjaan/teemaan, jota kulloinkin olen suunnitellut?
 
Kiireisen elämäntilanteen ja kokemuksen myötä teosten aloittaminen on vaikeampaa kuin nuorempana. Tiedän liiankin hyvin kuinka kauan jonkin asian toteuttaminen kestää. Silloin jokin saattaa jäädä tekemättä, koska tietää, ettei voi viedä prosessia loppuun riittävän nopeasti, jotta siinä säilyisi miellyttävyyden kokemus. Tunne tekemisessä on tärkeä tekijä ja ilman sitä teoksesta ei tule niin onnistunut kuin olisi halunnut. Sinällään ideoita on riittävästi, aikaa ei.
 

RJ: Missä vaiheessa työskentelyä saa olla itsekriittinen?

 
SL: Itsekriittisyys on ehkä vaikeimmin hallittavia asioita omassa tekemisessä. Mikään ajatus tai teko ei ole riittävän hyvä, jotta siihen olisi täysin tyytyväinen. Se hetki, jolloin ei ole vielä ehtinyt pohtia muita näkökulmia tai ehtinyt vetää siveltimen vetoa toisen kerran toiseen suuntaan, antaa pienen onnistumisen tunteen. Ajatuksen, että tässä oli kaikki kohdillaan.
 
Tämä siitäkin huolimatta, että mielestäni epätäydellisyys on täydellisyyttä. Roso ja epäonnistumiset tekevät teoksesta (niin kuin elämästäkin) mielenkiintoisen. Töissäni juuri täydellisyyden kuvaus näyttäytyy usein pintana, irrallisina kerroksina, jotka suojaavat todellista tapahtumaa. Sitä, minkä oikeasti haluaisin nähdä. En varsinaisesti pidä mysteereistä, mutta kutkuttavaa on kuvitella, mitä tapahtuu avatun esiripun takana. Silloin kun luulemme näkevämme kaiken.
 
Itsekriittisyydestä vielä: sanonnan kliseisyydestä huolimatta aika on monesti armollinen. Vanhat teokset, joita joskus katselee, ovatkin ihan mielenkiintoisia, vaikka niitä tehdessä epäilinkin.
 

RJ: Millainen suhde sinulla on työhuoneeseen? Työskenteletkö yleensä kotona? Miten rajaat työajan?

 
SL: Fyysiseen työskentelyyn käytetty aika on jostain syystä ollut aina helppo rajata. Tällä hetkellä työhuone sijaitsee kotona yhdessä vaimoni taidemaalari Salla Laurinollin kanssa. Työtilaan mennessä pääsen aina heti ”työmoodiin”, eikä myöskään poistuminen tuota vaikeuksia. Ainoastaan silloin, kun tiedän olevani menossa palkkatöihin työskentelyn jälkeen, saattaa ajatus siirtyä jo tuleviin töihin. Olen mielestäni melko tunnollinen työntekijänä ja haluan tehdä myös työt toisen alaisena kunnolla.
 
Perheellisenä, suht aktiivisena ihmisenä olisi hyvä saada aikaa enemmänkin taiteen tekemiseen. Olen ihan tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen, pitkän tauon jälkeen on aikaa alkanut järjestyä sopivista väleistä.
 

RJ: Mitä sellaista olet saavuttanut, mitä olet halunnut taiteilijana saavuttaa?

 
SL: Eniten olen tyytyväinen tekniikkaan. Se ei ole este päämäärien saavuttamiseen. Luonteeltani taidan olla ikuinen etsijä, haaveilija, enkä tiedä saavutanko ikinä mitään, mihin voisin jäädä paikoilleni ihailemaan.
 

RJ: Ja koska tämä haastattelu tulee kritiikkiblogiin, kysyn vielä: Mikä merkitys taidekritiikillä on sinulle? Luetko yleensä kritiikkejä, sinulle tuttujen tai vieraiden taiteilijoiden näyttelyistä, ja miksi?

 
SL: Luen aina kaikki kritiikit, kun niihin törmään, mutta varsinaisesti en niitä etsi vain lukemisen ilosta. Jonkinlainen suhde taiteilijaan täytyy olla tai tulla, jotta voin verrata kritiikkiin omaa mennyttä/tulevaa kokemustani, oli taidelaji mikä tahansa.
 
Oikeastaan kritiikkien merkitys itselleni painottuu eniten kritiikin huolellisuuteen (tämä koskee siis ketä tahansa taiteilijaa). Jos kriitikko on ylimielinen, se paistaa läpi nopeasti. Silloin voi suututtaa, jos lahjakas taiteilija on käyttänyt kuukausia, ehkä vuosia jonkin asian tekemiseen, eikä kriitikko ole vaivautunut katsomaan asiaa sen tarkemmin. Vaikka esim. taiteilijan näyttely ei olisikaan kovin onnistunut, hyödyttääkö se ketään ”jyrätä” sitä ylimalkaisesti? Näitä näkee onneksi enää harvoin. Eikä tällaista ole onneksi sattunut omalle kohdalle. Kyllä se loukkaisi, muttei muuttaisi kuitenkaan omaa tekemistä.
 
Parhaimmillaan kriitikkojen tutkiva, innostunut asenne auttaa löytämään itsellekin uusia juttuja teoksista. Tykkään lukea varsinkin musiikkikritiikkejä, niitä joissa asiantunteva kriitikko yhdistää kritiikkiin myös yleistä historiaa laajemmin (ei vain siis taiteilijan historiaa). Tämä johtuu siitä, etten tunne musiikin tekijöitä kovin hyvin, ja on hienoa löytää aina jotain uutta. Olen tehnyt monia hienoja löytöjä kriitikkojen ansiosta, kiitos heille siitä.

 

Mainokset

Hieman surrealismia, sir?

Samuli Laurinolli: Maalauksia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 5.9.-24.9.2014.

Sininen hetki

Sininen hetki

Ensin niistä huomaa satumaisuuden. Sen jälkeen kaikki pienet yksityiskohdat – talot puiden oksilla, mahdollisuudet. Ja sitten kaikki inhimillistyy: riippumatto kääntyy hymyyn, vedestä nousevat kaksi pallomaista saarta näyttävät…

Samuli Laurinollin maalauksissa mennään toiseen todellisuuteen. Mutta niin kuin taiteessa on, toinen todellisuus paljastaa tuttuja asioita.

Eripari-teoksen lintujen välinen suhde jää vaivaamaan. Keltainen lintu selvästi vähän kyräilee kuninkaankauniille siniselle sinulle, mutta pysyy silti sen kanssa. Ja vaikka poistaisi maalauksesta kaiken ihmisyyteen liittyvän tulkinnan, se on silti täynnä ihmettä: luonnossakin on lintuja, joiden naaraat ja urokset ovat kuin eri lajeja. Miten sellainen maailma toimii?

Sarjakuvamaisissa minimaailmoissa on jotakin upottavaa. Pienet puut, talot ja purot peittävät planeettaa, jonka pinta kuplii sinne tänne. Kaikessa rauhallisuudessaan puunoksille rakentunut maailma on sekin aika pelottava paikka: entä jos tulee myrsky?

Puiden juuret ovat kuin hermosoluja, ja tämän nähtyäni näen ihmisruumiin osia kaikkialla. Maalauksista tulee kummallisen ihonmyötäisiä, peitellyn eroottisia.

Kohtauspaikka II

Kohtauspaikka II

Tässä kohdassa tiedän, että tulkintani saattaa lähteä naurettavalla tavalla ihan vikasuuntaan. Mutta jokin näissä muodoissa on niin orgaanista. Jokin tässä pienten vaihtoehtoisten maailmojen universumissa, se voisi olla ihminen, jonka iholla elää bakteerien keisarikuntia.

Pidän näistä. Nämä eivät anna kerralla kaikkea itsestään, vaikkeivät peittele mitään.