Archive for maaliskuu 2016

Ohituskaistalla? (Näyttely: Tamk, lopputynäyttely 2016)

Tamk, lopputyönäyttely: Kaikki hyvin. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 5.3.2016 – 21.3.2016.

Ilai Elias Lehto: Kuhnuri.

Ilai Elias Lehto: Kuhnuri.

Tamkin lopputyönäyttelyn Mältinrannan-osuus hämmentää minua. Olen galleriassa vähän pallo hukassa, ja yritän selvittää, mikä teos on mikäkin. Tuossa on purkillinen karkkia, tässä kirjoja, tuolla lautoja. Väkeä on paljon, enkä oikein pääse lähelle (en siis löydä numerolappuja läheskään kaikista teoksista).

Vähän tuleekin sillai tyhmä olo, että nytkö uusi taide viimeinkin ajoi ohitseni. Onneksi Mältinrannan nettisivuilta voi luntata, mikä teos on ollut mikäkin.

Ihminen on aina sellainen muoto, jonka luo ihmiset automaattisesti imeytyvät. Siksi Ilai Elias Lehdon suuren tekstiiliveistosmies Kuhnurin luo saa melkein vähän jonottaakin. Siis saadakseen kuulla, mitä veistokseen liittyvässä ääniteoksessa kuulokkeiden kautta sanotaan.

Kuulokkeissa luetaan ääneen netin keskustelupalstojen keskusteluja miehistä. Ja vielä sellaisia keskusteluja, joissa miehiä solvataan, heiltä vaaditaan mahdottomia ja heitä pidetään automaattisesti sikoina ja raiskaajina.

Tällaisen puheen kohteeksi joutuminen tekee avuttomaksi. Tällaisille ihmisille ei voi vastata järkiperusteluin eikä tunteeseen vedoten. Kun mielipide (mistä tahansa asiasta) on fanaattinen, sitä ei muuta enää mikään.

Sanni Weckman: Hillevi.

Sanni Weckman: Hillevi.

Mutta teos ahdistaa myös naisena, koska ääneen pääsevät naiset. Jos tulen määritellyksi sukupuoleni kautta ihmiseksi, joka ajattelee tuolla tavalla, olen itsekin hyvin heikoilla.

Toinen suuri ihmiskuva on Sanni Weckmanin Hillevi-kuvakudos, jota taiteilija on parhaillaan galleriassa tekemässäkin. Teokseen kiteytyvä ajatus on aika, ajan viettäminen tuttujen kasvojen edessä.

Miten me näkisimme toisemme yhä erillisinä, yksilöllisinä ja kokonaisina, kun me olemme toisillemme niin tuttuja? On helppo laittaa ihminen kategoriaan ”mummo” ja jättää huomiotta hänen kokonaisen elämänsä kaikki muut vivahteet.

Esillä on jonkin verran maalauksia, muutama installaatio ja yhteisötaiteellinen teos, joka on ehkä se, jonka kanssa menin sekaisin (ne karkit varmaankin kuuluivat siihen). Kokonaisuus on sekava, mutta se on miltei väistämätöntä näyttelyssä, johon kukin tuo noin yhden teoksen, ja teosten lähtökohtana on tinkimättömyys omasta tekemisestä, onhan kyseessä lopputyö.

Nautinnollinen näyttely siitä huolimatta on, eikä se uusi taide tainnutkaan ihan vielä ylitseni ajaa. Katselen pitkään esimerkiksi temperamaalauksia (Merituuli Laatu: Metsä nukkuu), joiden tekijä näyttää hahmottelevan kankaalle omaa käsitystään väreistä ja niiden yhteistoiminnasta. Lopulta näkemisessä on kyse melko perustavanlaatuisista asioista.

Karoliina Huuskosen äänetön videoteos Kolme muotokuvaa rikkoo mediaansa kiinnostavasti. Haastattelu, jossa ei ole ääntä, antaa mahdollisuuden dubata puhuvalle ihmiselle mitä tahansa tarinaa mielessään. (Näin käy myös ulkomailla, jos ei ymmärrä TV-ohjelmassa puhuttua kieltä. Aivot alkavat valittömästi kehittää tarinaa hallitakseen tilannetta, asettaakseen tapahtumat jotenkin ymmärrettävään jatkumoon).

Hiljaisuus tekee hyvää muutenkin, se että saa katsella vain (vähän niin kuin ne kasvot siinä kuvakuvoksessa aiemmin; katsoa toista niin kauan, että hän saa olla kaikkien väliaikaisten sanojensa ja tekojensa takana kokonainen ihminen).

 

Mainokset

Hanna Råstin näyttelyn kritiikki Keskisuomalaisessa

SAM_4050Arvio: Muistin aukkoja (Keskisuomalainen 20.3.2016)

Hanna Råst: Pine Needles. Galleria Ratamossa (Jyväskylä) 3.4. 2016 saakka.

 

Huomio kiinnittyy muutamaan seikkaan (Näyttely: Anselm Kiefer)

Anselm Kiefer – Teoksia Grothe-kokoelmasta. Gösta (Joenniementie 47, Mänttä) 3.10.2015–24.4.2016.

Näyttelykuva on Serlachius-museon mediakuva. Kuvan on ottanut Sampo Linkoneva.

Näyttelykuva on Serlachius-museon mediakuva. Kuvan on ottanut Sampo Linkoneva.

On vaikea kirjoittaa mitään Anselm Kieferin näyttelystä, ainakaan mitään sellaista, mitä joku muu ei olisi jo sanonut lokakuun alun jälkeen. Lokakuun alusta muuten tuntuu olevan tosi pitkä aika, ihan kuin tämä talvi olisi kestänyt vuosia!

Palmusunnuntaiaamu Göstassa Mäntässä oli hiljainen, ja Kieferin teoksia sai katsella ihan rauhassa. Ihan ensimmäiseksi tajusin, että olen jostain syystä kuvitellut tulevani katsomaan abstraktia näyttelyä. Teokset ovat kuitenkin kaikki esittäviä. En tiedä miksi, ehkä suuren mittakaavan vuoksi, olen nähnyt teoskuvissa vain abstraktiota. Esillä on kuitenkin maisemia ja kasveja ja yksi ihmishahmo ja paljon tähtitaivasta.

Huomio kiinnittyy muutamaan seikkaan:

  1. Millä ihmeellä nämä teokset on voitu kuljettaa ja ripustaa? Valtavia lyijyveistoksia ja -levyjä, joihin liittyy kuivattuja, hauraita kasveja. Irtokiviä. Miten nämä on pakattu, ja miten ripustettu niin, ettei minkään tarvitse pelätä kaatuvan päälle?
  2. Onko teosten kuljettaminen ympäri planeettaa se oikea taideteos, performanssi, johon koko (taide)maailma osallistuu?
  3. Tämän suuruusluokan teokset vaatinevat aika monen avustajan työpanosta jo valmistusvaiheessa, ei ainoastaan liikuttelussa (ja tästä alkoi kahden seuralaiseni kanssa tiivis keskustelu siitä, miksi monella muulla alalla avustajat saavat nimensä näkyviin, mutta kuvataiteessa halutaan edelleen uskoa yksilöön, joka tekee kaiken alusta loppuun itse. Keskustelun lopputuloksena aloin ajatella avustajia eräänlaisena tulostimena, jonka kautta taiteilijayksilö printtaa teoksensa kankaalle tai veistoksiksi, eikä tätä printteriä hänen mielestään ehkä tarvitse nimetä).

Näyttelyssä tuoksuu maali, ja tuntuu siltä, että valtavat, paksut maalikerrokset ovat yhä keskellä kuivumisprosessia (johon mennee vuosia). Teosten kuvaamat maisemat ovat karuja, kuivia ja kolmiulotteisia. Tähtitaivas on tärkeässä roolissa, se on kaikkien ihmiskunnan myyttien alkupiste. Ja ehkä myös päätepiste, kun meistä on jäljellä enää muutama, viimeinen yksilö nuotion ääressä.

Näitä tekee hyvää katsella hitaasti ja pitkään. Tämä suuri museotila on ainoa paikka, johon nämä voi kuvitella. Ei tule ahtaanpaikankammoa, vaikka teokset ovat valtavia. Parvelta niitä voi katsella kaukaa, lattialta voi katsella läheltä.

(Ihan noin huomiona toivoisin, että museoravintolasta vielä joskus saisi vaikkapa salaattia, jossa ei ole lihaa, ettei tarvitsisi joka kerta käydä sitä samaa keskustelua. Anteeksi, mutta kasvissyöjätkin käyvät katsomassa taidetta.)

Tarinoiden ketju (Näyttely: Päivi Hintsanen)

Päivi Hintsanen: Missä tuuli lakkasi. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 12.‐31.3.2016.

Hintsanen_UhmaEn ihan saa kiinni miksi, mutta olen ajatellut, että Päivi Hintsasen näyttelyissä tulee aina surumielinen olo. Toista on Galleria Rongan Missä tuuli lakkasi -näyttelyssä, jossa on suorastaan riemukas tunnelma. Ainakin monin paikoin.

Teoksissa katsotaan ei-niin-kaukaiseen saareen, jossa ihmiset tanssivat, välillä odottavat yksin, saavat taas seuraa ja juhlien jälkeen tuolit ovat tyhjiä. (Minne ihmiset poistuvat näin pieneltä saarelta?)

Teokset ovat vahvasti sarjallisia. Näitä olisi helppo hankkia kotiin ja ripustaa haluamakseen tarinaksi seinälle.

Ehkä ulkopuolisesta asemasta, toisten juhlinnan ja elämän katselemisesta, tihkuu sitä odottamaani surumielisyyttä. Ja vanhojen valokuvien kaltainen nostalginen väritys värisyttää mieltä mukavasti.

Myös puunoksilla istuvista naisista on kuvasarja. Vaikka puissa istuskelevat, vanhahtavaan aikaan sopivat naishahmot kiehtovat mielikuvitusta muutenkin, pisimpään vietän aikaa heidän varjojensa luona. Varjossa olento voisi olla lintu tai nainen, ja ajatukselle on enemmän tilaa.

Hintsasen sadunomaisissa kuvissa nimillä on tärkeä rooli. Tyttö tasapainottelee kirjakasan päällä teoksessa Tarinoilla tasapainoilija II ja mies jättää sateenvarjon maahan Uhmassa (kuva). Pidän taiteilijan itse esimerkiksi nettisivuillaan käyttämästä nimityksestä kuvituksia olemattomiin kertomuksiin.

Kaikista teoksista uniikein, pienistä kallokuvista koostuva Kuusi pientä kuolemaa, on kuin lapsensängyn ylle asetettu varjojen mobile. Yksi kehyksistä on vielä tyhjä. Ehkä siinä on paikka meille, itse kullekin.

(Pahoittelen himpskatin huonoa kuvaa. Tämä oli ainut kuva, jossa oma heijastukseni lasista on lähes siedettävän vähäinen.)

Menneen elämän unia (Näyttelyt: Juuso Leppälä & Niko Skorpio)

Juuso Leppälä — Runner´s Hallucinations; Niko Skorpio — Valekuolema. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 12.3.2016-29.3.2016.

JuhoLeppalaJuuso Leppälän Runner’s Hallucinations on lempeä, humoristinen ja vähän ahdistava teossarja. Juoksijan pitkänmatkanhallusinaatiohin kuuluu sellaisia harmittomuuksia kuin katulampun muuttuminen kukkaseksi ja sellaisia pelottavia näkyjä kuin mustan (öljy)veden loiskahdukset rantaan.

Näyttely imaisee sisäänsä ja huomaan vähän typerästi hymiseväni yksin ääneen. Ääni on jonkinlainen naurahduksen ja yllättyneisyyden välimuoto. Kerrankin Rajatilan kellarissa on niin turvallinen olo, että siellä voi viettää pidemmänkin ajan.

Aavemaiset variksenpelätit pääkallopäineen ja kivikasan muuttuminen valkoisiksi pillereiksi. Ihmisiä pullisteleva laiva. Sisäisen maailman tuominen ulos, osaksi näkyvää, onnistuu Leppälältä hämmentävän hienosti. Tuntuu, että katson yhtä aikaa kallostani ulos ja sisään.

Mustavalkoinen väritys lisää teosten dokumentinomaisuutta. Kuin olisi saanut kameran mukaan uneen ja voisi tuoda sieltä valokuvia todisteeksi kaikesta siitä ihmeellisestä, mitä yön aikana näki.

NikoSkorpioNiko Skorpion Valekuolema täyttää yläkerran kaseteista puretulla mustalla ääninauhalla ja myös äänillä. Videoteoksesta en saa selvää; aurinkoisena päivänä on liian kirkasta (tai ehkä se on tarkoitettukin tällaiseksi, häilyväksi valoksi valkoisella seinällä).

Kasettiteoksesta alan tietysti heti etsiä tuttuja nimiä. Ja mitä kummaa: siellähän on Äkäpussien kasetti keskellä! Pitääpä etsiä levyhyllystäni heidän CD:nsä ja kuunnella ne läpi.

Seinällä on mm. kasetin ruumiinavaus sekä kaseteista koottu, pikselien muodostamaa videopelihirviötä muistuttava kuvio. Ja sitten se legoista rakennettu pääkallo, siinä on lapsuuden turvallista kapinaa.

Mustasta ääninauhasta koottu ihminen makaa gallerian perällä ja vahvistaa tunnetta siitä, että nyt katsotaan omaan, henkilökohtaiseen historiaan. Tämän sukupolven ihmiset on rakennettu kaseteilla ja videonauhalla. Ihanan konkreettista, kun se ääni on siinä, omissa käsissä, kasetin sisäpuolella.

(Ja missä se ääni nyt on, kun se on purettu kasetilta pois? Mikä on ruumiinavauksen tulos?)

NikoSkorpio2

Ajatusten hiljaisuus (Näyttely: Taanila)

Mika Taanila: Muistikatko. Hämeenlinnan taidemuseossa (Viipurintie 2, Hämeenlinna) 30.10.2015-6.3.2016.

Kuva otettu 07.03.2016 klo 11.03On vähän hassua kirjoittaa näyttelystä, joka on päättynyt eilen, mutta pääsin itsekin käymään siellä vasta sen viimeisinä hetkinä. Mika Taanilan Muistikatko täytti yhden kerroksen Hämeenlinnan taidemuseota (joka on muuten varsin iso museo, kaksi kokonaista rakennusta).

Sympaattinen video- ja installaationäyttely oli yllättävän helppo läpikäydä, vaikka moni teos pitikin ääntä. Jotenkin keskittyminen oli siitä huolimatta mahdollista. Tämä on minulle harvinaista; yleensä äänten sekoittuminen ajaa hulluuteen, jossa en saa mistään tietystä äänestä otetta. (Teosten sekoittuminen ei sinänsä varmaan ole paha juttu. Niitä pitäisi vain osata kuunnella yhtä aikaa ja limittyneinä.)

Taanilan teoksista puhuttelevimpia olivat hiljaisuudet (My Silence). Videolla Taanila on pätkinyt elokuvan Ilta Andrén kanssa siten, että kaikki puhe on leikattu elokuvasta pois. Kun puhe poistetaan, jää vain sisäänhengityksen ääniä. Elokuvasta tulee huokailua, aloittamista, kesken jäämistä, aikomuksia.

Toisessa samannimisessä teoksessa Taanila on käynyt läpi kyseisen elokuvan käsikirjoituksen ja poistanut kaikki vuorosanat siitä. Jäljellä on keskustelijoiden nimiä ja hiljaisuutta, tyyliin

André:                                           .

Tyhjä käsikirjoitus on kaunis ja niin täynnä tunnelmia, että kyseenalaistan sanojen tarpeen kokonaan.

Jostakin syystä hyvin liikuttava oli myös Hämärä-videoinstallaatio, jonka kuvissa rupikonnat metsästävät koetilanteessa matoja, joita ne eivät koskaan saa kiinni (koska välissä on lasi). Vähitellen valo himmenee, rupikonnan reaktiot hidastuvat, ja lopulta rupikonna ei enää näe koko matoa vaan tuijottaa tyhjyyteen, kun mato kulkee ohi.

Teos synnytti minussa syvää surua jotakin sellaista kohtaan, jota on vaikea määritellä. Että rupikonnan yrityksiä ei palkittu vaan lasi esti sitä saamasta saalista. Että valo himmenee meiltä kaikilta vähitellen, kun kuljemme vanhuutta kohti. Että me kaikki tulemme unohtumaan. Että me voimme kuvitella olevamme yksin pimeässä, mutta edessämme on siitä huolimatta paljon matoja ja mahdollisuuksia – me vain emme juuri nyt näe niitä (oman pimeytemme vuoksi).

Taide saa käyttää materiaalinaan elokuvia, löydettyjä videonauhanpätkiä ja mitä tahansa ympäristöstämme. Mietin, missä kulkee raja – miksi jonkun lainaaminen on tekijänoikeuksien takana ja tuottaa lainaajalle sakkotuomion, jonkun toisen lainaaminen ja uudelleenkäyttäminen on sallittua ja tekee lainaamisesta taidetta.

Näyttely oli (toistan tämän) sympaattinen ja inhimillinen. Teosten mittakaava oli sopiva, samaistuin, sain kiinni.

(Näyttelyssä ei saanut kuvata, joten tarjoan teille hämärretyn kuvan näyttelyluettelosta.)