Teksti on julkaistu puolilehti.fi:ssä vuonna 2014.
John Cage: Lecture on Nothing & Lecture on Something kirjasta Silence (julkaistu ensimmäisen kerran 1961) Wesleyan University Press.
Ajattelin, että John Cagen tekstit ovat vaikeita ja raskaita lukea. Tavallaan Cagen tekstit ovat vaikeita ja raskaita lukea. Rytmi.
Cagen vaikeita ja raskaita kirjoituksia on helppo lähestyä, jos keskittyy ensin muotoon. Muoto avaa oven vaikeaan ja raskaaseen tekstiin. Toisto helpottaa lukemista. Ajattelin, että John Cagen kirjoituksissa toisto on muoto, joka helpottaa tekstin lukemista. Rytmi.
Kun lukee Cagen luentoja, alkaa ajatella kehissä. Cage piinaa lukija-kuulijaansa. Hänen luentonsa ovat kokeita: miltä sydänalassa alkaa tuntua, kun sama lyhyt tekstinpätkä toistuu viidettä sivua putkeen? Onko mahdollista saada lukija-kuulija pysähtymään hetkeen pudottamalla hänen eteensä hetki kerrallaan? (Ihanaa kyllä, viime vuonna esitettyjä performansseja Cagen luennosta Lecture on Nothing löytyy Youtubesta. Puheen rytmi, ihan eri asia kuin lukemisen rytmi. Linkkejä artikkelin lopussa.)
Villiinnyin Cagen ajattelusta luettuani Ellen Pearlmanin kirjan Nothing & Everything. The Influence of Buddhism on the American Avant-Garde 1942-1962 (2012). Jonkin aikaa on mahdollista rakastaa ihan hirveästi jonkun ajattelua ilman, että on lukenut ainuttakaan alkuperäisteosta kyseiseltä ajattelijalta. Jossain vaiheessa on kuitenkin tartuttava toimeen.
Koska John Cagen tekstikokoelman Silence on ihan hullu tiiliskivi kerralla pureskeltavaksi, aloitan luennoista Lecture on Nothing ja Lecture on Something (molemmat painettu vuonna 1959, luennoitu vähän aiemmin). Ja koska on helpompaa aloittaa jostakin ja pyrkiä sitten kohti ei mitään, aloitan luennosta jostakin.
Lecture on Something
Cage luennoi jostakin, eli Feldmanin musiikista. Hän puhuu kuitenkin taiteesta yleisellä tasolla. Ei ole välttämätöntä ajatella musiikkia, kun lukee tätä luentoa.
Cagen kuuluisat luennot ovat rytmitettyjä. Ne on kirjoitettu kuin musiikki. Ne näyttävät pelottavilta, mutta niitä on yllättävän helppo lukea. Ne visualisoivat puhetta – pitkät tauot ovat kokonaisia tyhjiä sivuja.
Luento Jostakin on vähemmän piinaava kuin Luento Ei-mistään. Nyt sentään puhutaan jostakin. Cagen zenbuddhalainen ajattelu loistaa jokaisessa lauseessa. Hän pohtii, mistä taide tulee, ja onko oikeastaan tärkeämpää ajatella sitä, mihin taide meissä menee. Koska kaikki on samanarvoista, ei ole hyväksi nostaa ketään (neroa taiteilijaa) muiden yläpuolelle, vaan kannattaa mieluummin ajatella taideteoksen vaikutusta minuun, kun katson sitä. Ja koska mikään ei ole hyvää tai huonoa (asiat vain ovat), katsojan/kuulijan tehtäväksi jää välttää sitä, mille ei halua altistaa itseään (ja sekin on sääli, sillä kaikki on elämää, kaikelle pitäisi voida altistua).
Mitään ei ole mahdollista omistaa, Cage toteaa. Jos omistaa äänitteen ja kuvittelee omistavansa musiikkia, on väärässä.
Ihminen on joka tapauksessa tehnyt omistamisesta elämän tarkoituksen. Cage kirjoittaa musiikista, mutta entä muu taide? Osaammeko antaa arvoa sellaiselle, mitä emme voi ottaa haltuun, omistaa? Ja onko katsominen aina osittain myös omistamista? Tiedättehän, miehinen katse naisen vartaloon jne. Entä, jos minulta vie pois kaikki seinilläni olevat taulut; onko elämässäni sen jälkeen enemmän vai vähemmän taidetta?
(Tiedän, miltä tuntuu pelätä menettävänsä jotakin, mitä omistaa. Heti kun sain käsiini yhden maalauksista seinälläni, aloin pelätä sen menettämistä. Pelkäsin sitä vuosia. Olen vähitellen hyväksynyt, että voin vain katsella maalausta, en omistaa sitä; jos hyvin käy, se jää maailmaan minun kuoltuani, ja jos ei, minä jään tänne sen kuoltua. On vain yhteisiä hetkiä, ei yhteistä alkua ja loppua.)
Omistaja ei voi nauttia, koska hän pelkää omistamiensa asioiden menettämistä, toteaa Cage. Vain myöntämällä, ettei mitään voi omistaa, voi alkaa nauttia jokaisesta hetkestä. On rajattomasti nautittavaa, kun nauttiminen on jotakin muuta kuin halu omistaa.
Samoin taide syntyy: ei tekemällä (yrittämällä hallita) vaan hyväksymällä vastaan tulevat hetket. Kun säveltäjä haluaa tehdä, Cage kirjoittaa, hän eliminoi kaikki muut mahdollisuudet, kuin sen, johon lukittuu. Pyrkimällä olemaan jotakin (menestyvä säveltäjä), ihminen irtautuu elämästä, ja alkaa pelätä, ettei ole tarpeeksi hyvä ja mitä muutkin tästä ajattelevat.
Cage on kannustava. Häiriötekijöitä ei ole; taidetta voi tehdä joka hetki. Pitää vain valita asenteensa oikein. ”The moment it becomes a special continuity of I am composing and nothing else should happen, then the rest of life is nothing but a series of interruptions, pleasant or catastrophic as the case may be. – – There is no rest of life. Life is one.”(1) Ja kun mahdollinen taiteilija lukee tätä luentoa, hän ei häiriinny siitäkään: hän voi tehdä taidettaan koko ajan. ”- – one doesn’t stop living when occupied making the art – -”
(Nukuin yöni paremmin kuin aikoihin, kun ymmärsin, ettei nukkumista tule rajata alueeksi, jolla ei sallita häiriötekijöitä. Elämä ei saa olla häiriö – jos uneni rikkoutuu jostakin, se on samanarvoista kuin nukkuminen.) (En tiedä montako yötä taika kestää.)
Taiteen historia on asioiden määrittelemistä joksikin. Sen sijaan Cagea kiinnostaa ei-mikään, asioiden buddha-luonne, kaiken tasa-arvoisuus. Hän pohtii luennon loppuosan jättämistä hiljaisuudeksi, mutta puhuu kuitenkin, koska hän nyt sattuu puhumaan. Mikään tilanne ei ole toista vakavampi. Elämä on yksi jatkumo ilman alkua, keskikohtaa ja loppua.
Jatkaminen: seuraa periaatteitasi ja jatka. Päädyt kyllä jonnekin.
Lecture on Nothing
Luennon Ei-mistään alku on kauneinta lukemaani runoutta. Sivulle ripoteltu ajatusketju on loistava, kirkas. ”I am here, and there is nothing to say. If among you are those who wish to get somewhere, let them leave at any moment.” Ja siitä päästään vasta alkuun.
Tämä luento siirtää Cagen jokaisen hetken hyväksymisen teorian käytäntöön. Kuuntelija-lukijan on pakko hyväksyä (tai poistua paikalta/lopettaa lukeminen). Cage toteaa heti alkuun, ettei hänellä ole ideaa tähän luentoon, mutta jos jokin idea luennon aikana esiintyy, antaa sen esiintyä ja kadota sitten. Ideoilla ei ole merkitystä, sillä oli niitä tai ei, ”Each moment is absolute, alive and significant.”
Cage tekee luennon rakenteen näkyväksi kertomalla, missä kohdassa mitäkin luennon jaksoa ollaan menossa (luento on koottu varsin matemaattisesti). Hän säveltää luentoa, ja kertoo samalla, miten sen tekee.
Minulle luennon oivaltavin hetki tulee, kun Cage kertoo omasta matkastaan musiikkiin. Hän kertoo rakastaneensa Griegiä, mutta rakkaus sai hänet haluamaan vain soittaa Griegin sävellyksiä. Sen sijaan modernin musiikin intervallit kiehtoivat häntä – ja hän halusi kirjoittaa musiikkia itse.
Lamauttava rakkaus. Kirjahyllyssäni on kirjoja, joita rakastan, ja kirjoja, jotka saavat minut kirjoittamaan. Nyt kun mietin asiaa, ne eivät tosiaan taida olla samoja kirjoja. Yrittää olla yhtä hyvä kuin joku toinen ei ole hedelmällinen alku millekään. Yrittää kelvata, yrittää. Sen sijaan hei, haluanpa kokeilla yhtä juttua on toimiva.
Cage etsii asioiden olemusta sinänsä, sitä, ettei niitä tarvitse kuluttaa ajattelemalla ja nimeämällä. Tässä vaiheessa luento muuttuu mantraksi. Sivukaupalla hän toistaa samoja lauseita siitä, ettei luento pääse mihinkään. Mutta paikallaan pysymisessä ei pitäisi olla mitään ärsyttävää. Ärsyttäväksi se muuttuu vasta, jos lukija-kuulija haluaisi olla jossakin muualla. (Hyväksy, nauti.)
Luennon loppukaneetiksi nousee prosessin ylistys. Jokaisella ihmisellä on laulu, ja kun ihminen laulaa, hän on kiinni nyt-hetkessä. Ja: ”All I know about method is that when I am not working I sometimes think I know something, but when I am working, it is quite clear that I know nothing.”
Ja kun kuuntelen Matthew Lee Knowlesin & kumppaneiden performansseja, joissa luento luetaan ääneen, mahdollisimman rytmisesti, hiljaisuus on se, mikä minuun jää. Pitkä hiljaisuus saa sydämen hakkaamaan jännityksestä, kuin odottaisin jotakin dramaattisempaa kuin vain luennon jatkumista. Hiljaisuus luo tilan sanoille. Sanoista syntyy keskustelu. (Shall we have one later?)
–
–
(1) Luennon rytmityksestä johtuen sitaatit ovat muodoltaan aina enemmän tai vähemmän vajavaisia.
Nokkonen 