Kuin koruja kuin kasveja kuin vettä (Näyttely: Heta Laitakari)

HETA LAITAKARI: aQua – veistoksia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 25.11.–14.12.2016.

–

Heta Laitakarin veistoksissa on valoa. Näyttelyssä kuljetaan satumaisesta unitilasta toiseen: lumpeet kasvavat valolammesta, pronssiin valetut puunoksat taipuvat silmukoiksi.

Galleriassa on miellyttävän hämärää. Teokset valaisevat joulukuun alun pimeyttä. Tiedotteen lupaamaa kuunvaloa näyttelytilassa tosiaan on: kirkasta mutta kuulasta, vedenpinansta heijastuvaa. (Illan pimeydestä galleriaan astuneena jopa himmeä valo on paikoin liikaa, kun sitä pitää katsoa suoraan. Teoksia täytyy aluksi siristellä.)

Monet veistokset ovat kuin jättimäisiä koruja kiiltävillä alustoillaan. Rengasmaiset kasviveistokset voisi kutistaa sormuksiksi ja kaulakoruiksi. Toiset ovat pesiä: erilaisten hyönteisten koteja, joiden säspuolelta voi odottaa mitä tahansa (pronssisten ampiaisten äänetöntä virtaa galleriaan, esimerkiksi).

Pidän veistoksista, joissa yhdistyy muovinen putki ja lampun sisäpinnalle piirretyt (maalatut?) kasviaiheet. Niissä on jotakin dystopistista, tulevaisuutta, jossa kasvien on pitänyt kehittää itselleen muovisia rankoja.

Toiset valoteokset näyttävät silmääni liikaa lampuilta, ja jään kaipaamaan niihin jotain vähän lisää. Lisä voi olla pienikin: metallilankaan käärityt kivet riippumassa valoteoksesta kuin kellonpunnukset tai valojen asettelu suurille oksille ohjaavat ajattelua uusiin suuntiin.

Näyttely onnistuu luomaan kummallisia, pieniä satukirjamaisia maailmoja. Kun yhden jättää taakseen, toinen jo kutsuu luo.

 

 

Vain tahroja paperilla? (AvaraTaide ry:n piirustusnäyttely)

AvaraTaide ry:n piirustusnäyttely Galleria Rongassa (Rongankatu 1, Tampere) 16.4. – 5.5.2016.

Näyttelyn taiteilijat: Outi Aho, Saara Forsell, Anja Härkönen, Anja Ikonen, Urpu-Elina Korhonen, Miina Laine, Heta Laitakari, Hanna Makkonen, Elina Parjanen, Julia Prusi, Paula Puikkonen, Marje Viitala, Johanna Vilén, Ella Vähäsarja.

–

Anja Ikonen: Hämeenpuiston linnut I (2010).
Kuva: AvaraTaide.

Ryhmänäyttelyjen yhteydessä tuntuu aina siltä, että on varminta tehdä vastuunvapautus: se, että joku jää manitsematta, ei tarkoita, että hänen teoksensa olisivat vaitiolon ansainneet. Ryhmistä kirjoittaminen vain on sellaista, punaisen langan hakemista niin näyttelyyn kuin tekstiin, edestakaisen hyppimisen ja kitkan kitkemistä.

Ja sitten asiaan:

AvaraTaide ry. on koonnut Galleria Rongaan näyttelyn, jossa on piirustuksia monelta puolelta piirtämisen laajaa kenttää. On kuvia, jotka tuovat enemmän mieleen maalauksen. On alastonmallipiirustuksia. On fantasiaa. On abstraktia ja esittävää. Ja on luonnoskirjamainen installaatio, joka peittää yhden päädyn kokonaan.

Hanna Makkosen sarjakuvamaiset, mustavalkoiset kuvat johdattelevat näyttelyyn. Niissä on hienoa vähäeleisyyttä: paperi on repäisty, ei leikattu; kuva on kiinnitetty kehyksiinsä teipillä. Sarjakuvamaista mielleyhtymää vahvistavat teosten nimet, jotka luovat kuvasta tarinan: Inspiration overflow.

Heta Laitakarin Ensimmäiset yrtit on piirretty ja väritetty puisille keittiövälineille. Pidän esineiden käyttämisestä kuvan pohjana (minulla sattuu olemaan seinälläni Pekka Suomäen valokuvavedoksia puisille paistinlastoille). Yrttikuvastoon puuhaarukka ja -kauha sopivat erityisen hyvin. Lisäksi välineet on kastettu maaliin, kuin niillä olisi keitelty kuvaa kokoon. Sympaattista.

Julia Prusin piirustukset vanerille yhdistävät taitavaa piirtämistä, herkkää maalaamista (maalaamista niin, että puun syyt jäävät näkyviin värin alta) ja mystistä kuvastoa. Rakastun puun elävään pintaan. Syistä kasvaa vanerille piirretylle ihmiselle kylkiluita ja kasvukäyriä, on kuin ihmisvartalo olisi tullut maasta esiin sentti kerrallaan, keväällä. (Samaa ihmisen ja luonnon saumatonta yhteyttä on piirustuksissa itsessään.)

Marje Viitalan piirtämät kuvat toimisivat loistavana kuvituksena myytillisiin tarinoihin (tiedättehän, Myytillisiä tarinoita, tuo minut jo lapsuudessa traumatisoinut, kiehtovan mielikuvituksellinen teos). Seuraava teos on yhtä kiehtova, vaikkei olekaan myytillinen: Paula Puikkonen on piirtänyt Annikin korttelin paperiin katsomatta. Lopputulos on samanaikaisesti villin anarkistinen ja dokumentaarinen. Se on myös kubistinen: tuntuu, että näen monta nurkkaa yhtä aikaa monesta eri suunnasta. Piirustuksesta on tullut yhtä tilakokemuksen kanssa, ei pelkkää yhden perspektiivin näkemistä.

Ella Vähäsarja: Laturetkellä.
Kuva: AvaraTaide.

Sitten Elina Parjanen yllättää: hän on tuonut näytille otteita piirroksistaan vuodesta 1977 nykypäivään. Tämä ”elämäni tapetti” peittää gallerian perimmäisen nurkkauksen seiniä. Ajattelen, kuten usein katsellessani esimerkiksi luonnoskirjoja, miten mukavaa olisi osata piirtää. Miten tehokasta on ilmaista kokemus piirtämällä, kuinka helppo kommunikointitapa piirtäminen on.

Seinällä on (ikään kuin juuri tätä todistamassa) Parjasen kirjoittama pitkä teksti. Valkoisen paperin täyttävät sanat tuntuvat kuvien joukossa raskailta. Lukeminen on puuduttavan hidasta, jos sitä vertaa kuvan katsomiseen.

Miten kauheaa on toisinaan ajatella, että minusta jää vain sanoja.

Piirtäminen on niin laaja teema, että sen alle tuntuu mahtuvan miltei mitä tahansa. Eri tavalla kiinnostavat alastonmallien piirtäminen ja korttelin piirtäminen paperiin katsomatta ovat kumpikin valittuja tekoja tyhjän paperin edessä. Piirtäjällä on vastuu valita kohteensa. Jos ajatellaan, että piirtäminen on nopeaa (tai ainakin esimerkiksi öljymaalaamista nopeamaa), piirtäjän vastuu osuu kohdalle usein: joka kerta, kun ottaa uuden paperin.

Luonnon uteliaisuus (Näyttely: Laitakari & Unikuvia-projekti)

Heta Laitakari: Metsämuistio ja Unikuvia-projekti: Päivä yön jälkeen, Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere), 23.8.2011 saakka.

–

Heta Laitakarin Metsämuistio on maalatuista oksista ja lampuista muodostuva väri- ja valokooste (onpa ’kooste’ tosi huono sana). Mältinrannan studiotilan seiniä kiertävät siemenkodan muotoiset lamput, joiden kuviot kutsuvat lähemmäs. Ja siinä kohtaan ongelman: toivoin ja odotin, että lampuissa olisi jotain herkän hiottua, pitsimäisen täydellistä kuviota. Piirrokset ovat kuitenkin tyyliltään viimeistelemättömämpiä, nopeampia.

Oksiin maalatut väriraidat ovat kuin värikartta metsästä. Idea on mukava, toivon, että se kehittyy eteenpäin. Samankaltaiset teokset eivät tarjoa paljonkaan variaatiota teemasta. Haluan nähdä tästä tunnelmasta jotakin enemmän (vaikka metsä on toistoa, metsä on myös loputtomia muunnelmia teemasta).

Gallerian näyttelyn taustalla on Unikuvia-projekti (Aura Hakuri, Linda Granfors, Eeva Peura, Satu Rautiainen ja Pia Salo). Näyttely on kuin hylätty kylä: eläimillä ja puilla on hirveä kiire täyttämään tyhjää tilaa. Ne tunkeutuvat taloihin katsomaan, mitä niin kiinnostavaa niissä on, että ihmiset linnoittautuivat niiden sisään.

Ensimmäinen teos on koko näyttely pienoiskoossa. Pienoismallikylässä on puita, ihmishahmoja ja taloja, jotka tulevat vastaan maalauksissa ja installaatioissa halki näyttelyn. Korkokengät ovat täynnä multaa, tiskiharja on täynnä multaa. On hiuksia, vanhoja tapetteja ja kaikkea sellaista, mitä unohdetuista taloista voi löytää.

Minulle Eeva Peuran Terassi-maalaus toimi porttina koko näyttelyyn. Peurat kävelevät pihamaalla, terassilla on roskaa ja keltaisia lehtiä. Terassin kipsipatsaat näyttävät sulkeutuneen omaan, rapistuvaan kuoreensa, kun taas peurat tuijottavat suoraan minuun. Avaruusolion näköiset peurat – toinen laji, joka tutkii meidän jälkiämme (piittamatta siitä, mitä me yritimme tehdä tai olla; piitaten vain siitä, mitä itse saa irti).

Myös Pia Salon tarkentamattomat maalaukset sopivat kylään. Ne ovat muistoja ajasta, jolloin joku vielä asui täällä. Ohikiidossa ihmisen ympärille ilmaan pysähtyneet linnut ovat kuin aika itse.

Jokin tällaisessa rapistuvassa mummolamaailmassa viehättää. Sen katoaminen ikuisiksi ajoiksi tuntuu välttämättömältä, mutta yhtä välttämättömältä tuntuu kaivata sinne takaisin. Harva kai haluaisi asua tällaisessa kylässä (ja siksi ne kuolevatkin pois), mutta vierailla. Olisi oltava ihmisiä, jotka asuttaisivat mummoloita, jotta me voisimme käydä siellä kylässä (omituinen vaatimus).

Näyttely on paikka, jossa käydä kylässä. Kuvaston yleissuomalainen tuttuus kuitenkin teki sen, että näyttelyn kiertäminen yhteen kertaan riitti. Ihan kuin syksyinen kävely hylätyn talon pihassa: ensivaikutelma lupaa mitä tahansa, ja siihen mystiikkaan kannattaa tutkimuksensa jättää.