Mitä minä tiedän videotaiteesta (runo)

Taannoinen 1/2-lehteen kirjoittamani runo Mitä minä tiedän videotaiteesta löytyy nyt verkosta.

Aikuisten Metkula (Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum)

K6he tunne?! Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum (EKKM) (Põhja Puiestee 35, Tallinna) 2.8.2014—7.9.2014.

–

Muutamakin ihminen oli suositellut minulle EKKM-galleriaa (museota?) lähellä Tallinnan satamaa. Ensimmäisellä visiitillä en löytänyt sitä (okei, en ehkä jaksanut kaikkine kantamuksineni etsiä sitä kovin ahkerasti), mutta toisella kerralla onnistuin.

Rakennus sijaitseekin vähän sellaisella alueella, jolla ei uskoisi olevan gallerioita. Talon tunnistaa mystisestä vinosta käytävästä (jota oli ainakin tässä näyttelyssä käytetty myös teosten ripustamiseen, joten sinne piti uskaltautua kävelemään kuin sellaiseen Metkulan vinoon käytävään ilman tukipuomeja).

Huomioni vei ensin kirjakauppa, jossa myydään ihan kaikkea sellaista, mitä elämääni kaipaan. Kirjoja ilman sanoja, kirjoja joista en ymmärrä mitään, kirjoja taideteoksina, kirjoja joihin on kerätty kokoelmia milloin mistäkin (sillä ei ole kauheasti merkitystä, keräileekö joku kuvia viemärinkansista vai Simpsonit-tv-sarjassa esiintyneistä kirjankansista – keräileminen ilmiönä ja suuri kokoelma mitä tahansa tuottaa minulle iloa ja tuntuu paljastavan jotakin ihmisyydestä).

Neeme Külm: Maja

Sitten museoon. Paikka on periaatteessa maksuton, mutta vähän sentyylisiä viestejä oli seinällä, että ”jos et pidä näyttelystä, sinun ei tarvitse maksaa mitään”. Niinpä, koska olin raapinut viimeiset kolikotkin lompakostani kirjakaupan puolella, luikin nolona sisään ja ulos, koska en pystynyt maksamaan mitään.

Näyttelystä kyllä pidin. Siinä oli vaaran tunnetta, eikä vähiten siinä vinossa käytävässä. Kun tilaan astui, tuntui, ettei sieltä voi selvitä ehjänä ulos. Vinon tilan alapäässä oli vastassa ruosteinen ovi (herkuttelin ajatuksella sitä vasten paiskautumisesta). Teos (Anu Vahtra: 17,9°) oli sijoitettu puoliväliin tilaa, mutta niin, että oli käveltävä sen alapuolelle nähdäkseen kuvan. Kuva oli yhtä vino kuin huonekin.

Muutakin vaaraa: talon ulkopuolelle oli rakenettu toinen talo metallitangoista (Neeme Külm: Maja). Sinne piti kävellä (erittäin tuulisena päivänä) katon yläpuolella verkkoa pitkin. Teos ainakin oli varsin kokonaisvaltainen ja moniaistinen!

Rakennuksen hienot lattiat ja seinät ovatkin melkein yhtä mahtavia kuin näyttelyn teokset. Vietin paljon aikaa seiniä tuijotellen.

Dénes Farkas: Does Someone Remember me? (yksityiskohta)

Suurimman vaikutuksen minuun teki Dénes Farkasin installaatio Does Someone Remember Me?, huone, jossa on särkyneitä peilejä, valokuva huoneesta itsestään (mikä escheriaaninen silmukka tilassa ja ajassa) sekä seinän verran kuvia ihmisvartalon yksityiskohdista, tunnistamattomia muotoja. Surullinen installatio sai tietysti valtavasti voimaa nimestään; teoksesta kasvoi ihmisen elämänkokoinen unelma ja kriisi: on hyväksyttävä se, että tulee aika, jolloin kukaan ei enää muista minua. Meidän jokaisen tekomme on välttämätöntä vajota unohdukseen.

Näyttely oli kokonaisuutena hieno ja vähän vaarallinen. Tosiaan, se, ettei rakennus ole esteetön eikä mitenkään puhdas ja turvallisen tuntuinen, jotenkin vaikuttaa teosten katselemiseen. En tiedä, miten paikkaa voisi edes yrittää tehdä esteettömäksi. Se on kiipeilyrata, jonka varrelle on tuotu taidetta.

Tätä pohdinkin paljon. Olen vakaasti esteettömyyden puolella, mutta entä, jos taideteos on verkosta rakennettu talo gallerian katolla? Voiko esteettömyyden vaatimusta laajentaa itse taiteeseen?

 

”Olen katsellut liikaa Doctor Whota” (Näyttely: Kicsiny)

No News from NowHere – Balázs Kicsinyn mahdottomat arvoitukset. Ars Nova (Itäinen Rantakatu 4–6, Turku) 13.6.2014 – 31.8.2014.

–

Kesäkuusta asti odottelin mahdollisuutta vierailla Ars Novassa, Balázs Kicsinyn näyttelyssä. Sen verran aavemaisia olivat näyttelyn mainoskuvat (näyttelyssä ei saanut kuvata, joten en pysty tarjoamaan teille kuvitusta. Museon sivuilla on kuitenkin kuvia.)

Näyttely alkoi hiihtäjähahmoilla, joiden kasvojen tilalla on valo. Huone oli juuri niin aavemainen kuin odotinkin. Ja tällaisia huoneita oli tarjolla aina vain lisää: kummallisia pyjama-asuisia aikuisia sukelluskypärät päässä, toisen ihmisen hiuksista roikkuva ihmishahmo.

Minähän näin kaikessa eriskummallista scifi-arvoa, koska olen katsellut liikaa Doctor Whota. Kaikki unien hahmot voivat minun mielestäni ihan hyvin olla tosia, tulla kadulla vastaan. Ja sitten vain juostaan.

Teosten teho on paljolti siinä, ettei ihmisten kasvoja näy. Surrealistiset asetelmat muuttuvat pelottaviksi, kun kasvot peitetään. Näyttelyn vaikuttavuutta ei kuitenkaan voi kokonaan laskea sen varaan, mitä jättää näyttämättä – omituiset, sarjakuvamaiset ihmisryhmät (kuten sukeltajat, merimiehet, laskuvarjohyppääjät) vapauttavat ajatukset hienosti toisiin todellisuuksiin. Olisi ihan erilaista katsella toimistyöntekijää vailla kasvoja kuin näitä mystisiä, merenlaisia ja ilmassa leijuvia hahmoja.

Teosten sijoittaminen näyttelytilaan toimi hyvin. Kun laskuvarjohyppääjän varjo tempoilee tuulessa museon oven ulkopuolella, rakennuksesta tulee välittömästä oleellinen osa taidetta. Pidin siitä.

Pidin myös yllättävästä, epäkuntoon juuttuneesta teoksesta, koska sitä korjaavasta miehestä tuli osa teosta. Mies poraili ihan rentoutuneesti huoneessa, vaikka hänen selkänsä takana seisoi kasvoton veitsenheittäjä. Itse säikähdin heittäjähahmoa pahasti. Korjausmies sen sijaan sanoi luottavansa tyyppiin täydellisesti (ja jatkoi työtään).

Alakerran veistosten jälkeen yläkerran seinille ripustettu valtava piirustusten määrä vähän puudutti. Ehkä olisin halunnut katsella asiat toisin päin: aloittaa piirustuksista ja sitten sukeltaa vähitellen yhä intensiivisempiin ja fyysisempiin teoksiin.

 

Syyslukukausi ja Hercule Poirot

Tein radikaalin päätöksen, ja vietin heinäkuun mahdollisuuksien mukaan ilman taidetta. Se oli mielenkiintoista; sen jälkeen kun aloin opiskella taidehistoriaa vuonna 2001, en ole koskaan tuntenut tarvetta viettää päivääkään erossa taiteesta. Nyt olin saavuttanut pisteen, jossa katselin mieluiten valkoista paperia, sen hienoja vivahteita. Oli aika pitää lomaa.

Heinäkuun ajaksi unohdin siis kritiikit. Puskin puolilehti.fi:n jatkiksena ulos muutaman vuoden takaista burn out -tarinaani Hercule Poirot -päiväkirjat. Tapaus ei ole tosi (muuten kuin sen osalta, että juon aina teetä ja nytkin työpöydälläni on David Suchet’n kirja Poirot and me).

Loman jälkeen rynnistin iloisena museoihin. Kirjoitan siitä lisää vielä tänään.