Ei yhteistä nimittäjää (Näyttely: Tamk)

P.S. Kuva ois kiva – TAMK -lopputyönäyttely taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 3.5.2011 saakka.

—

Tällaisissa opiskelijoiden lopputyönäyttelyissä on se kiusallinen puoli, että niistä haluaisi ihan kauheasti tykätä. Mutta sitten toisaalta – kun joku valmistuu opinnoistaan ja astuu taiteilijaksi taiteilijain joukkoon, eikö hän ansaitse rehellistä palautetta?

Tai mistä minä edes tiedän, kiinnostaako uusia taiteilijoita mikään palaute miltään taidekentältä.

Joka tapauksessa, kävin katsomassa Mältinrannan osion tästä TAMK:n lopputyönäyttelystä (toinen osa näyttelyä on TR1:ssä, sinnekin vielä aion ehtiä). Ihan ensimmäiseksi piti ärsyyntyä siitä, että ryhmänäyttely rakennetaan näin, että laitetaan vain teokset peräkkäin ja odotetaan, että katsoja selviytyy siellä seassa. Ja kolmen eri teoksen äänet soivat päällekkäin.

Ymmärrän kyllä, että yhtä aikaa valmistuvien taiteilijoiden teoksilla ei välttämättä ole mitään yhteistä nimittäjää, mutta jotenkin tästä tuli semmoinen olo, että ei edes yritetä. Yllätyin siitä, ettei kokonaisuus vaikuttanut yhtään suunnitellulta.

No niin, olihan siellä kaikkea kivaakin (käytän tätä parjattua ’kiva’-sanaa vain koska taiteilijat itse ovat valinneet käyttää sitä näyttelynsä nimessä), kuten ihan erityisesti Martta Tuomaalan Puolikas kokonainen -videoinstallaatio. Kolmelle ruudulle yhtäaikaisesti levitetty dokumentaarinen teos kertoo äidin ja tyttären suhteen murroksesta. Äiti tulee töistä kotiin ja romahtaa lattialle itkemään ja tyttö hoitaa häntä, tarjoaa kahvia ja silittää. Kerronta on hienoa ja vangitsevaa, eikä yhtään synkkää. Kaiken puheen alta paistaa ilo siitä, että ei tarvinnutkaan pärjätä yksin. Ja siitä, että kaikki se, mistä puhutaan, on jo kaukana takana.

Hyvin toisenlainen videoteos, Jukka Silokunnaan Elinkaara, kuvaa väkivaltaisen lopun kohtaavaa autoa. Autoa poltetaan, revitään ja puretaan, kunnes jäljellä on vain kasa hiekkaa. Teos on jotenkin mukava, ja jotenkin ärsyttävän valheellinen (eiväthän autot katoa, vaikka niitä kuinka repisi; niistä ei saa siististi maatuvaa jätettä sitten millään), mutta valheellisuus on minun ongelmani tässä, eihän kukaan ole sanonut että taiteen pitäisi olla totta.

Vähän kaksijakoisesti suhtauduin Maija Kovarin Ansaan. Se on seinien väliin jätetty kapea tila, jossa paistaa vähän valoa. En tiedä, mitä siitä pitäisi saada irti; ujuttauduin seinien väliin ja siellä oli sellainen ”no, mitäs nyt”-olo. Ei edes koviin ansaanjäänyt olo. Ideaa voisi kehitellä niin, että katsoja tuntisi. Minua on sentään aika helppo säikytellä (joskus taide saa minut pakenemaan kirkuen paikalta), mutta tämä ei tuntunut.

Ja sitten oli näitä päiväkirjamaisia teoksia: Petra Lukkarin Perhosessa on seinälle kiinnitettyjä luonnoskirjoja (sinänsä ihan mukavaa selailtavaa ja varmasti ihan perusteltu valinta lopputyönäyttelyyn) ja Maria Stereon installaatio Perustuu tapahtumiin, jossa on seinälle kiinnitettyjä piirroksia, pikkuesineitä ja muuta. Päiväkirjamaisena luin myös Aapo Nikkasen teokset, johtuen tietysti siitä, että heti ensimmäisenä vastaan tuli The List, jossa kerrotaan, mitä teosta tehdessä tapahtuu (elämän luokittelua, siis). Listasta pidin kovasti, pidän sanoista paperilla, en voi sille mitään. Ja aina, kun elämän pienistä asioista saadaan merkityksellisiä, se on minusta oikein hieno saavutus.

Mutta kaiken kaikkiaan jäi vähän sellainen olo, että ei tässä ole kauheasti kommunikointia mietitty. Se voi johtua siitä, että takana on monen vuoden opiskelu (on ihan hyvä, ettei ajatella katsojaa ja vastaanottoa koko ajan) tai sitten minä vain en jostain syystä nyt onnistunut kohtaamaan juuri tämän porukan sanomaa (enhän minä ole mikään geneerinen katsoja, joka ymmärtää kaiken).

Tiivistys: odotin jotain uutta, koska taiteilijat ovat vastavalmistuneita. Kohtasin ryhmänäyttelyn, josta en löytänyt punaista lankaa.

Kuuden askeleen metodi eli Kuinka saada hyvä omatunto

Rakkaat lukijani, olen laskeutunut Rooman-matkani pilvistä ja ryhtynyt jälleen seuraamaan, mitä ympärilläni tapahtuu. Hienoa, eikö?

Koska pitkän kirjoitustauon jälkeen minua kalvaa huono omatunto, olen tutustunut erilaisiin keinoihin saada elämäänsä uusia, hyviä tapoja. Kuuden muutoksen ohje on viimevuotinen, mutta tuskin ihmisen psykologia vuodessa on mullistunut. Ideana on siis opetella uusia tapoja. Kunkin rutinoitumiseen on varattu kaksi kuukautta. Siinä ajassa tekemisestä pitäisi tulla tapa.

Aion opetella uusia Nokkos-tapoja. Odottakaahan vain!

PS Lupaan ihan oikean taidepäivityksen vielä tänään.

Satumainen onni (Näyttely: Tamara de Lempicka)

Hei. En ole unohtanut nokkostamista. Viivyin kaksi viikkoa Roomassa (matka, jonka taiteellisia yksityiskohtia säännöstelen tännekin tulevina päivinä), enkä siksi ole yhtään perillä näyttelyistä, joissa olisin voinut Suomessa käydä.

Roomassa eteeni osui kuitenkin satumainen onni! Kävelin siinä kadulla ihan rauhassa (mikä siis tarkoittaa, että olin selvinnyt eroon yhdestä päivänvarjojen myyjästä ja parista gladiaattoriksi pukeutuneesta tyypistä ja hyppinyt vilkkaasti liikennöidyn autotien yli), kun huomasin mainosjulisteen, jossa luki ”Tamara de Lempicka – La regina del moderno”. Ja, niin, Lempicka on ollut lempitaiteilijani siitä asti, kun löysin hänen teoksiaan (en vieläkään ymmärrä, miksei häntä edes maninittu taidehistorian peruskursseillamme; kun sitten törmäsin hänen maalauksiinsa jonkin linkin kautta netissä, luin heti kasan artikkeleita, joissa häntä kutsuttiin yhdeksi aikansa merkittävimmistä taiteilijoista).

Se, että Lempicka on ollut vuosia lempparini siitä huolimatta, etten ollut nähnyt hänen maalauksistaan kuin kuvia, kertoo hänen energiastaan. Se välittyy huonojenkin kuvien kautta. Kävin sitten katsomassa tuon Complesso del Vittorianon näyttelyn (80 maalausta, 40 piirrosta) ja olin aivan huumassa. Vietettyään kaksi viikkoa Roomassa on kuulkaa vaikea enää huumaantua mistään (huumasta tulee sellainen arkisen olon muoto siellä), mutta Lempickasta minä huumaannuin. Jestas mikä kolmiulotteisuus! Mitkä silmät! Vasta kun näin ihan aidot maalaukset edessäni, tajusin, miten ihmiset on vangittu kankaalle. Eläviä ihmisiä. Vangittu ikuisuuteen.

Se oli hurja tunne.

Jos meinaatte käydä Roomassa ennen 10. heinäkuuta, käykää ihmeessä tuolla näyttelyssä. Ettepä aavista, millainen kokemus on edessä!

Näyttelyyn törmääminen tuntui satumaiselta, koska en ole koskaan ennen käynyt Roomassa ja koko näyttely hiipi vastaan yllätyksenä. Päätin sitten näyttelyn kunniaksi julkaista Lempickasta reilu vuosi sitten kirjoittamani esseen (joka ei varsinaisesti liity tuohon näyttelyyn mitenkään, mutta koska palasin matkalta vasta eilen, olen vähän sanattomassa tilassa edelleen). Tämä on hyvä hetki paljastaa pateettinen taide-esseisti itsessäni. Tai, vielä parempaa: pateettinen pöytälaatikkotaide-esseisti!

Tässä se tulee (on pakko vain pahoitella tekstin asettelua; parempaan en tällä blogipohjalla pysty):

—

Vangittu

”Taidetta ei tehdä katseltavaksi/taide katselee meitä”

– Josef Albers

Josef Albersin runo, jossa hän kuvaa taiteen katsetta, palaa mieleeni kun katselen Tamara de Lempickan (1898-1980) maalausta Autoportrait (Tamara in the Green Bugatti) vuodelta 1925. Maalauksen nainen katselee juuri minua, ja uskomatta olevansa pelkkää maalia kankaalla hän jopa asettuu minun yläpuolelleni; ”En pelkää mitään”, hän tuntuu sanovan. Hän haastaa.

Omakuvassaan taiteilija on luonut itsestään sellaisen kuin katsojakin haluaisi olla, mutta myös selvästi naisen, jonka kuka tahansa haluaisi omistaa – mahdottoman, vapaan, voimakkaan ja kauniin. Maalauksessa ei kuitenkaan näy kokonaista autoa tai naista. Auto on viitteellisesti läsnä ohjauspyöränä (tuntuisi pyhäinhäväistykseltä puhua ’ratista’ tässä yhteydessä) ja vihreänä ovena, nainen hansikoituna kätenä ja kypärän rajaamina kasvoina.

Lempicka rajasi myös omaa elämäänsä: taiteilijan elämäkerran kirjoittanut Gilles Néret joutuu toteamaan, ettei faktoja juuri ole tarjolla. Lempicka peitti jälkensä, ilmestyi Pariisiin kuin tyhjästä vuonna 1923, salasi syntymävuotensa ja käytti useampaa nimeä. Historiattomana nainen pystyi olemaan vapaa. Lempicka näyttää vapauttaneen itsensä kaikin tavoin; marginaaleissa oli enemmän tilaa kuin leveältä näyttävässä valtavirrassa.

Autolla ajava nainen on täydellinen vapauden kuva. Hän ei tarvitse miestä päästäkseen mihin tahtoo, ja hän hallitsee hevosvoimat jalkojensa alla kevyellä kätensä liikkeellä. Maalauksessa onkin jotain tavallista sykähdyttävämpää. Vaikka Lempickan naiskuvat ovat usein vahvoja ja art decolle ominaisesti joskus suorastaan satuttavan kauniita, omakuvasta suoraan silmiini katsova nainen pitää minut hyppysissään harmillisen helposti.

–

Katse on tämän maalauksen ydin. Lähes kaikissa muissa maalauksissa Lempickan naiset katsovat muualle. He asettuvat kiltimmin objekteiksi (vaikkeivät useinkaan tutulla tavalla nimenomaan miehisen katseen kohteeksi), eivätkä haasta katsojaa keskusteluun kanssaan. Muualle suunnattu katse saattaa olla seurausta tyylistä, jota Néret kutsuu ”turvalliseksi kubismiksi” – porvariskoteihin sopivin värein maalatuissa, kunnioitettujen kotien seinille sopivissa teoksissa ei saanut olla mitään sellaista, mistä vieraat voisivat pelästyä tai loukkaantua. Autoportrait on tilaustyö Die Dame -lehden kanteen, josta maalaus hyppäsi maineeseensa yhdessä yössä.

Taiteilijan elämää tuntemattomalle Autoportrait voi olla vain toivekuva tai taiteilijan oman vahvuuden esteettinen ilmaus. Lempicka oli kuitenkin kiinnostunut sukupuolirooleista ja niiden joskus miltei huomaamattomasta vaihtelusta jokaisessa ihmisessä. Lempickan naiset ovat harvoin herkkiä tutulla tavalla. He saattavat seistä hajareisin mustassa puvussa (Portrait of the Duchess de la Salle, 1925) tai heidät saatetaan yllättää alastomina samasta sängystä (The Two Friends, 1923; Group of Four Nudes, 1925), mutta he eivät näytä siltä kuin naisen pitäisi. Heidän silmänsä leiskuvat tulta ja leijonaa, vartalot ovat pylväsmäisen lihaksikkaita ja heidän nautintonsakin on äänekästä, fyysistä ja ottavaa. On helppo ymmärtää, miksi Lempickan yhteydessä aina mainitaan hänen biseksuaalisuutensa (tällainen naiskuva tuntuu vielä nykyäänkin vaativan selityksiä) ja miksi hänen teoksistaan löydetään kuvallisia naisten emansipaation muotoja.

Toisille Lempickassa on liikaa. Lontoon Royal Academyn Tamara de Lempicka, Art Deco Icon -näyttelyn vuonna 2004 arvostellut Philip Hensher piti Lempickan maalauksia jopa naurettavina. ”In small doses, Lempicka offers the harmless pleasure of a painter trying too hard to be chic; at length, her work becomes actively irritating.”, hän jatkaa. Olen joskus itsekin erehtynyt kutsumaan Lempickan maalauksia naurettavan kauniiksi. Vuosikymmeniä myöhemmin, Lempickan aikaa elämättä, tällaisia sanoja on helppo käyttää.

Tamara de Lempicka loi itsestään niin siistin paketin, että häntä on yhä vaikea nähdä kokonaisena ihmisenä, vaimona ja äitinä – rooli, johon hän ehti vilkkaan seuraelämänsä lisäksi. Häntä on kutsuttu dandyksi, kokaiinia nuuskaavaksi kotiäidiksi ja kaikeksi siltä väliltä. Vapaalle naiselle ei tunnu vieläkään löytyvän nimitystä, joka ei samalla arvottaisi häntä jotenkin.

Niinpä ’vapaus’, tämä kummallinen ja historiallisesti monia painolasteja kantanut sana, tuntuu olevan ainoa tapa määritellä Tamara de Lempickaa. Hänen maalauksensa ovat rohkeita vielä nykyäänkin. Hän on löytänyt sellainen muodon ja värin yhteyden, etteivät maalaustaiteen normaalit rajat enää päde. Hän vaikuttaa eläneen juuri niin kuin tahtoi – ei niinkään sukupuolestaan riippumatta tai johtuen vaan yksinkertaisesti uudenaikaisena, kaupunkielämän ihmisenä.

–

En ole koskaan pitänyt kauneutta taiteessa ongelmallisena. Vaikka taiteen ei missään nimessä tarvitse olla kaunista, ei ole taiteilijan vika, jos hänen tyylinsä on miellyttävää katsoa. Kauneus voi siitä huolimatta olla ongelma: kauniit maalaukset on helppo torjua naisellisina tai sisällöstä tyhjinä, jopa ärsyttävinä.

On kuitenkin kauheaa, jos taiteeseen ei saa rakastua. On kauheaa, jos taide on alistettava pelkälle rationaaliselle analyysille, vaikka parhaimmillaan kuvataide pystyy ujuttamaan viestinsä suoraan tunteisiin.

”Maalausten edessä on itketty aina, mutta eri vuosisatoina eri syistä ja eri maalausten edessä. 1900-luku on ollut kyynelettömin vuosisata tähänastisista, sillä ihmiset ovat etääntyneet taiteesta ja menettäneet kykyään itkeä, antaa haikeiden, liikuttavien ja vavisuttavien impulssien tulvia pintaan tunteena, joka saattaa tulla kokijalleen täytenä yllätyksenä. Ihmiset itkevät, koska he kokevat teoksen (tai sen todistaman elämän) olevan järkyttävän täynnä tai järkyttävän tyhjä.” kirjoittaa Anna Kortelainen.

Lempicka maalasi Autoportraitin tuon kyynelettömän vuosisadan alkupuolella, ja jotenkin maalaus onnistuukin kertomaan taiteilijasta, joka yhä odottaa pystyvänsä houkuttelemaan tunnereaktiota katsojista. Miksi muuten ladata kuvaan sellaista asennetta? Miksi muuten asettaa maalattu nainen pelonsekaisen himon kohteeksi niin miehille kuin naisillekin, jotka haluaisivat – enemmän kuin naista itseään – olla kuten tuo nainen? Miksi muuten rakentaa omasta elämästään salaperäinen kertomus, etäännyttää itsensä mystiseen yksinäisyyteen, jota oikeasti täytti lapsiperheen arki?

Taidereaktioista puhuttaessa kyynelet tuntuvat usein olevan tavoitelluin ilmaisu sille, mitä teos katsojassaan aiheuttaa. Entä teokset, jotka aiheuttavat haltioitumista tai jopa riemukasta rakastumista? Lempickan maalaukset eivät saa minua itkemään, mutta rauhaan ne eivät minua jätä. Ne puhuvat kieltä, jonka haluaisin itse oppia. Saako maalauksen edessä nauraa tai kurtistella kulmiaan, jos kokemus ei kerta kaikkiaan itketä?

Lempickan maalaukset herättävät jotain samanlaista kuin suomalaisen Eemu Myntin (1890-1943) teokset, joita vuoden 2009 aikana näin kahdessakin eri näyttelyssä. Reaktio on hiljainen ja pysäyttävä, tunnekuohu, mutta ei missään nimessä kovin näyttävä; ei itkua, ei täriseviä käsiä, ei edes mitään sellaista, mitä haluaisi sanoa ääneen. Teoksiin syntyy nopeasti jonkinlainen riippuvuus (kävin Tampereen taidemuseon näyttelyn Myntti-huoneessa kolmena peräkkäisenä päivänä), halu imeä kokemuksesta itseensä niin paljon kuin mahdollista.

En ole nähnyt Lempickan teoksia koskaan museoissa, ainoastaan kuvina kirjojen sivuilla. Siitä huolimatta olen niistäkin riippuvainen. Kuvia on pakko nähdä.

Halusiko Lempicka luoda riippuvuutta aiheuttavia kuvia? Tajusiko hän, että synnyttäessään ajatukset kesyttävän visuaalisen harmonian ja upottaessaan siihen kaipausta herättäviä ihmisiä, hän väistämättä loi uuden huumeen?

–

Vaikka haluaisin sanoa, että nautin Lempickasta erityisesti siksi, että hän todella vapauttaa naisen, joudun myöntämään, että yksi lempiteoksistani on jotain aivan muuta. Andromeda (1927-28) on Ingres’n jalanjäljissä maalattu kahlehdittu nainen. Hän istuu alastomana ja katsoo muualle, hänen takaansa nousee kubistinen kerrostalojen ryöppy. Ja kuitenkin tässä teoksessa on jotain samaa voimaa kuin Autoportraitissa, kuitenkin katson tätä naista yhtä häpeilemättä ja uskon, ettei häntä voi alistaa.

Rinnastus pakottaa katsomaan kumpaakin teosta toisin. Onko nainen autossaan sen vapaampi kuin hänen alaston sisarensa, jonka kädet on lukittu ketjuun? Vaikka tahtoisimme omia ajatukset siitä, miten yksityisautoilu saastuttaa, rajoittaa elämää ja vangitsee, autot ovat alusta asti tehneet ajajilleen selväksi, ettei niillä voi mennä minne tahansa. On oltava teitä. On oltava huoltoasemia. On oltava sellainen sää, että auto ylipäätään käynnistyy.

Ja hitaasti ymmärrän. Lempickan ”vapaa” nainen, jonka halveksivaa katsetta me pelkäämme, on Andromedan esikuva, kahlehditun naisen prototyyppi. Hän halveksii meitä, jotka kadehdimme hänen vapauttaan; hän on edelleen oman aikansa nainen, vapaa kulkemaan vain sinne, minne on valmis, sileä tie.

—

Lainausten lähteet:

Alun lainaus: Josef Albers, Taito nähdä (suom. Pentti Saaritsa) teoksesta Terveyttä taiteesta (2007).

Néret, Gilles (2007) Tamara de Lempicka.

Hensher, Philip (2004) The Deco ice queen. Arvostelu löytyi ainakin tätä kirjoittaessani osoitteesta <http://findarticles.com/p/news-articles/mail-on-sunday-london-england-the/mi_8003/is_2004_May_23/deco-ice-queen-art/ai_n37226051/&gt;.

Kortelainen Anna (2009) Hurmio – oireet, hoito, ennaltaehkäisy.