Ei yhteistä nimittäjää (Näyttely: Tamk)

P.S. Kuva ois kiva – TAMK -lopputyönäyttely taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 3.5.2011 saakka.

Tällaisissa opiskelijoiden lopputyönäyttelyissä on se kiusallinen puoli, että niistä haluaisi ihan kauheasti tykätä. Mutta sitten toisaalta – kun joku valmistuu opinnoistaan ja astuu taiteilijaksi taiteilijain joukkoon, eikö hän ansaitse rehellistä palautetta?

Tai mistä minä edes tiedän, kiinnostaako uusia taiteilijoita mikään palaute miltään taidekentältä.

Joka tapauksessa, kävin katsomassa Mältinrannan osion tästä TAMK:n lopputyönäyttelystä (toinen osa näyttelyä on TR1:ssä, sinnekin vielä aion ehtiä). Ihan ensimmäiseksi piti ärsyyntyä siitä, että ryhmänäyttely rakennetaan näin, että laitetaan vain teokset peräkkäin ja odotetaan, että katsoja selviytyy siellä seassa. Ja kolmen eri teoksen äänet soivat päällekkäin.

Ymmärrän kyllä, että yhtä aikaa valmistuvien taiteilijoiden teoksilla ei välttämättä ole mitään yhteistä nimittäjää, mutta jotenkin tästä tuli semmoinen olo, että ei edes yritetä. Yllätyin siitä, ettei kokonaisuus vaikuttanut yhtään suunnitellulta.

No niin, olihan siellä kaikkea kivaakin (käytän tätä parjattua ’kiva’-sanaa vain koska taiteilijat itse ovat valinneet käyttää sitä näyttelynsä nimessä), kuten ihan erityisesti Martta Tuomaalan Puolikas kokonainen -videoinstallaatio. Kolmelle ruudulle yhtäaikaisesti levitetty dokumentaarinen teos kertoo äidin ja tyttären suhteen murroksesta. Äiti tulee töistä kotiin ja romahtaa lattialle itkemään ja tyttö hoitaa häntä, tarjoaa kahvia ja silittää. Kerronta on hienoa ja vangitsevaa, eikä yhtään synkkää. Kaiken puheen alta paistaa ilo siitä, että ei tarvinnutkaan pärjätä yksin. Ja siitä, että kaikki se, mistä puhutaan, on jo kaukana takana.

Hyvin toisenlainen videoteos, Jukka Silokunnaan Elinkaara, kuvaa väkivaltaisen lopun kohtaavaa autoa. Autoa poltetaan, revitään ja puretaan, kunnes jäljellä on vain kasa hiekkaa. Teos on jotenkin mukava, ja jotenkin ärsyttävän valheellinen (eiväthän autot katoa, vaikka niitä kuinka repisi; niistä ei saa siististi maatuvaa jätettä sitten millään), mutta valheellisuus on minun ongelmani tässä, eihän kukaan ole sanonut että taiteen pitäisi olla totta.

Vähän kaksijakoisesti suhtauduin Maija Kovarin Ansaan. Se on seinien väliin jätetty kapea tila, jossa paistaa vähän valoa. En tiedä, mitä siitä pitäisi saada irti; ujuttauduin seinien väliin ja siellä oli sellainen ”no, mitäs nyt”-olo. Ei edes koviin ansaanjäänyt olo. Ideaa voisi kehitellä niin, että katsoja tuntisi. Minua on sentään aika helppo säikytellä (joskus taide saa minut pakenemaan kirkuen paikalta), mutta tämä ei tuntunut.

Ja sitten oli näitä päiväkirjamaisia teoksia: Petra Lukkarin Perhosessa on seinälle kiinnitettyjä luonnoskirjoja (sinänsä ihan mukavaa selailtavaa ja varmasti ihan perusteltu valinta lopputyönäyttelyyn) ja Maria Stereon installaatio Perustuu tapahtumiin, jossa on seinälle kiinnitettyjä piirroksia, pikkuesineitä ja muuta. Päiväkirjamaisena luin myös Aapo Nikkasen teokset, johtuen tietysti siitä, että heti ensimmäisenä vastaan tuli The List, jossa kerrotaan, mitä teosta tehdessä tapahtuu (elämän luokittelua, siis). Listasta pidin kovasti, pidän sanoista paperilla, en voi sille mitään. Ja aina, kun elämän pienistä asioista saadaan merkityksellisiä, se on minusta oikein hieno saavutus.

Mutta kaiken kaikkiaan jäi vähän sellainen olo, että ei tässä ole kauheasti kommunikointia mietitty. Se voi johtua siitä, että takana on monen vuoden opiskelu (on ihan hyvä, ettei ajatella katsojaa ja vastaanottoa koko ajan) tai sitten minä vain en jostain syystä nyt onnistunut kohtaamaan juuri tämän porukan sanomaa (enhän minä ole mikään geneerinen katsoja, joka ymmärtää kaiken).

Tiivistys: odotin jotain uutta, koska taiteilijat ovat vastavalmistuneita. Kohtasin ryhmänäyttelyn, josta en löytänyt punaista lankaa.

Advertisements

One response to this post.

  1. Moi,

    Kiitos palautteesta. Jos ajatellaan lopputyönäyttelyn lähtökohtaa verrattuna normaaliin ryhmänäyttelyyn, ei kai ole ihme jos varsinaista punaista lankaa ei näyttelystä löydy. Perinteisesti, tai luonnollisesti, syntyvä ryhmänäyttely alkaa teemasta ja taiteilijoiden valinnasta, koulun lopputyönäyttelyssä jokaisen valmistuvan tulee esittää teos / teoksia osana tutkintoaan. On siis vaikea kuvitella, tai edes odottaa että ilman varsinaista esivalintaa tai teemaa näyttely hioituisi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

    Olen iloinen että pidit teoksestani, haluaisin kuitenkin huomauttaa että listaa lukuunottamatta en koe teoksiani varsinaisesti päiväkirjamaisina. Halusin tuoda listalla jännitettä muiden töideni kanssa, ja onhan se hyvä teos. Tervetuloa seuraavaan näyttelyymme Tampereelle elokuun lopussa, laitan vaikka kutsua sähköpostiin lähempänä.

    -Aapo

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: