Symboleja ja koodikieltä (Näyttely: Finlayson Art Area)

Finlayson Art Area (Finlaysonin alue + TR1 + Grafiikanpaja Himmelblau, Siperia, Tampere) 6.6.-23.8.2015.

–

Muistatteko, kun harhailin sattumalta Finlayson Art Area -teosten ali, enkä tiennyt, mistä oli kyse? Nyt tiedän, ja suuntaan päättäväisesti (ja vähän nostalgisena) TR1:een katsomaan enemmän tätä taidetta.

TR1-halli on varattu kokonaan Osmo Rauhalan videoinstallaatiolle Metsän salaisuus. Hallin metallipylväät näyttävät hämärässä niin paljon koivunrungoilta, että pitää ihan tarkistaa, onko niitä maalattu jotenkin. Ei ole – maali on vain lohkeillut pois ja paljastanut sivistyksemme alla alati vaanivan metsän.

Nyt jos sanon, että videolla on peuroja, sillä on varmaan kauriita, mutta omassa rauhassaan ne pyrähtelevät ja pysähtelevät harsoverhojen sisäpuolella. Videokuva monistuu ja kerääntyy taas yhteen. On pimeää ja hiljaista, viileää. On selvää, että tilassa on suuria eläimiä, enkä minä kuulu joukkoon.

Rauhalalta on esillä myös maalauksia, tilassa joka tulvii valoa. Katselen Muista unohtaa kaikki -teosta ja muistan alkukesällä bussissa tapaamani pienen tytön, joka kertoi, että hänen unelmansa on, että kolibri laskeutuisi hänen kämmenelleen.

Katselen näitä Rauhalan maalauksia nykyään jotenkin kirkollisesta näkökulmasta, enkä pysty karistamaan sitä. Symbolien selkeydessä on jotakin sellaista, mitä maailmanselitykset tavoittelevat: yhdellä kuvalla voi kertoa kokonaisia luomiskertomuksia.

Kierroksen mahtavin löytö on Richard Humann, joka antaa teoksissaan ehdotuksia kieleksi ja kommunikaatioksi. Monessa teoksessa on viittomakieltä, joko kädenmuotoisina veistoksina, piirroksina tai videona. Tavaan hataralla taidollani käsien muodostamia kirjaimia.

Galleria Himmelblaussa Humann pääsee valoilleen todenteolla. Häneltä on esillä läpinäkyvä kirja, jonka kirjaimet ovat lähteneet pois paikoiltaan. Erikieliset lauseet kerääntyvät linnunpesiksi.

Taiteilijan kannanotto -teoksen tyhjät aukot tekevät jotakin sellaista, mihin olen monesti pyrkinyt: että sanat putoaisivat irrallisina paperilta, eikä olisi mitään, mikä takertuisi niihin kiinni. (Kieli on symboleja, siksi kielen ajattelemista on vaikea esittää muuten kuin kuvina, symboleina.)

Kari Cavénin veistokset sopivat tehdasympäristöön kuin ne olisi tehty sinne. Niiden luo pitää vain löytää kulkemalla Finlaysonin kakaita mainostavan hallin läpi. Myös ulkona on löytämistä, esimerkiksi Kaisu Koiviston Saasteenkerääjä, joka sarvineen tuo mieleen kuppaamisen, runsaudensarvimytologian ja toisaalta yksinkertaisemman yhteiskunnan, lehmät, ei lomalentoja monta kertaa vuodessa.

Ilmeisesti tällaiselle tapahtumalle tässä paikassa (ja maksutta) on kovasti kysyntää, koska kaikissa näyttelytiloissa vilisee ihmisiä. On aurinkoista, ja meille on tehty tällaista. Mikä ylellisyys.

 

Evoluution pelinappula

Finlayson Art Area. Kesä 2015.

–

En tiennyt, että TR1:n tiloissa on tänä kesänä jotakin: siellä on Osmo Rauhalan videoinstallaatio sekä Richard Humannin teoksia! En ole käynyt siellä vielä, koska ei tullut mieleenkään, että siellä olisi jotakin. Löysin tiedon näistä vähän kaivelemalla, kun selvitin, mistä on kyse, kun Siperian läpi kulkiessani kohtasin Rauhalan Game Theory -teoksen.

Siinä on kyse Finlayson Art Area -tapahtumasta. En nyt löydä sen alkamis- tai päättymispäiviä tuolta Siperian sivuilta, mutta ehkä ne siellä jossakin mainitaan.

Samaan tapahtumaan liittyy myös Kaarina Kaikkosen installaatio Varjo Satakunnankadulla. Sen alta pyöräilin tänään (joo, ei siinä taida olla luvallista pyöräillä, kun se Frenckellin pyöräilysiltakin on ihan vieressä), ja sateen jälkeen takit näyttivät läpikuultavan haurailta kuin kukan terälehdet. Arvaamaton hellyys niissä.

Myös Rauhalan Game Theory on korkealla ilmassa, mutta läpikuultavuudestaan huolimatta teos ei ole varsinaisesti hauras. Biologinen matematiikka kertoo jäniksen plus ketun olevan yhteensä yksi, mikä onkin järkyttävän totta.

Ulkoteokset, varsinkin tällaiset taivaalle ripustetut teokset, pakottavat hyvälle tuulelle. Kun leuan nostaa ylös, ajatukset seuraavat (ihminen on siten oman evoluutiopelinsä nappula, sääntöjen orja).

 

 

Kaksoispiste (eli vihdoinkin Tyrvään Pyhän Olavin kirkossa)

Olen käynyt Tyrvään Pyhän Olavin kirkon pihassa ehkä kymmenen kertaa, mutta kirkko on aina ollut kiinni. Nelisen kesää meni ovea kolkutellessa (oli aina joko liian myöhäinen ilta tai lauantai (ja kirkko varattu häille) tai jo syyskuu (jolloin kirkko on auki vain sunnuntaisin) tai juhannus/muu juhlapyhä tai mitä nyt milloinkin), mutta viimein, nyt elokuussa, pääsin kirkkoon sisälle. Ja mikä sattuma: juuri, kun astuin sisään, kirkossa alkoi opastus. Vuosien hinku päästä näkemään kirkon kuuluisia maalauksia palkittiin tehokkaalla infopaketilla.

Minulla on muutenkin hassu suhde tuohon kirkkoon. Ikään kuin se olisi, minusta riippumattomista syistä, aina tunkemassa elämääni.

Esimerkiksi kun hain Jyväskylän yliopistoon lukemaan taidehistoriaa 11 vuotta sitten, pääsykokeessa piti kertoa minkä tahansa suomalaisen paikkakunnan kulttuurille tärkeistä kohteista (en muista tarkempaa kysymyksenasettelua enää). Kirjoitin tästä kirkosta, koska kulttuurillinen yleissivistykseni oli kehno (kai tämän saa nyt jo tunnustaa, kun valmistumisestanikin on 6 vuotta?) enkä keksinyt mitään muutakaan.

Olen nimittäin viettänyt kirkossa joulujuhlaa vuonna 2000, kun siellä ei ollut vielä edes penkkejä. Silloin en ajatellut mitään muuta kuin että kirkossa oli jäätävää, mutta kokemuksesta intoutuneena kirjoitin tuon pääsykoevastauksen ja elämäni sai taiteentäyteisen suunnan. 

Muutama vuosi sitten olin hautajaisissa, joissa pappi viittasi kirkon pylvääseen maalatun kaksoispisteen ajatukseen: Kuolema ei ole piste vaan kaksoispiste. (Sen jälkeen yritin taas päästä kirkkoon katsomaan maalauksia, mutten päässyt.) Nyt, opaskierroksella, kuulin jonkun sanovan: ”Olen käyttänyt tuota kaksoispistettä joskus hautajaispuheessani” ja uskonpa, että aika moni on, ajatushan on mitä hienoin. Tai ehkä oli kyse juuri niistä hautajaisista, joissa olin (elämähän on näitä sattumia täynnä).

Tämä kaikki kertoo siitä, millainen kulttuurillinen arvo kirkolla lähiseudulle on. Kun sen seinämaalauksia tehtiin, taiteilijoita saattoi nähdä Vammalan keskustassa. Hämmästyttävää! (Jos nyt saisin uusia sen pääsykoevastaukseni, minulla olisi paljon kiinnostavampia näkökulmia aiheeseen.)

Kirkon seinämaalauksia ei varsinaisesti voi arvostella. Kuutti Lavosen maalaamat ihmiset ovat loistava vastapaino Osmo Rauhalan maalausten tietoisen ihmisettömälle maailmalle. Taiteilijoiden varsin vastakkaiset työskentelytavat ja teokset luovat kirkkoon liikettä; kaiken tahtoisi nähdä suhteessa kaikkeen muuhun. On vertailtava, liikuttava, katsottava uudelleen.

Erityisesti nautin Rauhalan selkeistä renkaista vedenpinnalla. Niin pieni asia, ja niin rauhoittava, upottava. Rauhalan sekasikiöt (narsissin ja merihevosen yhdistelmä, mersissi, esim.) ovat hupaisia, mutta hienoja.

Teoksista ja taiteilijoista löytyy hämmentävän vähän infoa kirkon nettisivuilta (tai sitten se on kätketty jotenkin). Ymmärrän kyllä, että paikallisille tuntuu arvokkaammalta kirjata historiaan talkoolaisten tekemä työ (loistava työ onkin!) kirkon sisätilojen ja katon rakentamisessa, mutta toivoisin vähän tietoa myös taiteesta kirkossa. Vai haetaanko tällä jonkinlaista anonyymiutta? Niin kuin taide olisi ollut kirkossa aina? (Mutta eihän se ole.)

Lähdin pois ajatellen, että toisen taiteilijan teokset näyttävät etsimiseltä, toisen annetuilta. Jotenkin kirkkoon sopiva ajatus elämän dualismista.