Archive for syyskuu 2015

Luontokokemuksia (Näyttelyt: Luontoni; Senni Aleksandra)

Mari Blomroos-Heininen, Marjaleena Etula, Seija Grönqvist, Elisa Haapasalo, Sari Huhtala,  Marjaana Hukkanen-Heiskanen, Tuula Linnainmaa, Kirsi Lybeck, Kaija M. Mäenpää: Luontoni.

Senni Aleksandra – Välähdyksiä

Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 19.8.–13.9.2015.

Marjaana Hukkanen-Heiskanen: Suo meille koti.

Marjaana Hukkanen-Heiskanen: Suo meille koti.

Galleria Kapriisissa on yksi suuri näyttely, joka on vallannut kaikki kolme huonetta. Tiedote lupaa useita näkökulmia luontoon: ”Tule Kapriisiin kokemaan Luontoni yhdeksällä tavalla toisin.”

En tiedä, mitä luonnon toisin kokeminen on, mutten oikeastaan löytänyt sellaista täältä. Luonto on edelleen eläimiä ja maisemia ja vähän rakennuksiakin.

Tämä ei tarkoita, etteikö näyttelyssä olisi hyviä teoksia ja paljon katsottavaa. On, nimittäin. Jonkinlaisena yhteisenä tekijänä pidän värejä – monelle luontokokemus vaikuttaa olevan nimenomaan väreissä.

Osa näyttelyn kirkkaista hetkistä on kätketty kellariin, luonnonvaloa pakoon. Esimerkiksi Marjaana Hukkanen-Heiskasen Suo meille koti, vähän kuin sateen roiskeista syntynyt kurkimaalaus, hakee hienosti pinnan ja kuvan välimaastoa. Kurjet ovat pinnan alla, pinnassa on valumia ja vesitahroja. Ikään kuin katsoisimme lintuja sateessa kastuneen kameran linssin läpi.

Hukkanen-Heiskasen eläinmaalaukset saavat toki tilaa myös yläkerrassa. Niiden pörröinen, sateiselta vaikuttava utuisuus tuoksuu mullalta.

Myös Seija Grönqvistin kellariin ripustettujen maalausten värit vähän kärsivät valonpuutteesta. Maalauksissa on jotakin sellaista, että niillä voisi kuvitella peittävänsä kokonaisia seiniä. Jatkuvuutta maalauksen reunojen ulkopuolelle. Rajoittumatonta ajatusta.

Kirsi Lybeck: Aquas de Amazonia.

Kirsi Lybeck: Aquas de Amazonia.

Katutasossa teoksia ja tekijöitä on paljon. Kun on kyse luonnosta tai eläimistä, liika pehmeys jotenkin ärsyttää, sellainen eläimen tai hyönteisen ihimillistäminen. Teokset, joissa on pelkkää kevyttä tai pelkkää suloista (suloisuus sotii luontokuvaani vastaan).

Luonnon maalaaminen on jatkuvan liikkeen pysäyttämistä. Jopa vuoret liikkuvat, koko maapallo elää. Siksi kuva ei saisi näyttää pysähtyneeltä – se lakkaa silloin näyttämästä luonnolta.

Kiinostavaa kyllä, kuvantekemisessä voi mennä siihenkin suuntaan, että kuva alkaa muistuttaa kohdettaan kolmiulotteisesti. Ehkä kuva on lopulta sama kuin kohde itse? Tätä pohdin katsellessani Kaija Mäenpään sekatekniikkatöitä. Ne vaikuttavat hiekalla maalatuilta, niihin voisi kuvitella ekosysteemejä.

Näyttely on ripustettu tekijöittäin (saman taiteilijan teokset ovat aina rinnakkain), mikä on ihan kelpo keino hallita kokonaisuutta. Paikoin toisenlainen ripustus olisi saattanut tuoda tekijät lähemmäs toisiaan myös henkisesti. Toisaalta moni varmaankin luo teoksensa sarjoina – sellaiset pääsevät oikeuksiinsa saadessaan kokonaisen seinän häiriötöntä tilaa.

 

Senni Aleksandra

Senni Aleksandra: Myrskyluodolla.

 

Galleria Katkon puolella pyörii kaksi Senni Aleksandran videoteosta. Niissäkin on kyse luonnosta.

Myrskyluodolla tuulee ja tuulee ja tuulee. Mustavalkokuvassa ihmishahmo kävelee rantaan, tuuli tarttuu häneenkin. Hän kamppailee tuulen kanssa, saa välillä tukevaa jalansijaa. Rannan heinien ja harmaan meren vieressä suuri tumma hahmo on kuin väärässä paikassa. Se ei taivu, se joutuu taistelemaan. Erikoinen menneisyyden haamu, joka meissä kaikissa asuu, kun osumme riittävän arkaaiselle paikalle.

Katkelma on lyhyydessään raju video. Metsään kävelevät naiset tulevat ammutuiksi, sitten historia kelataan takaisin. He nousevat ylös. (Ajattelen usein, miten monta taiteen ja kulttuurin merkkiteosta jää tekemättä, kun ihmiset kuolevat sodissa ennen kuin ehtivät ne teokset tehdä. Millaisia aukkoja historiaan tulee, sukupolvia, joita ei synny.)

 

Mainokset

Kuvan ja tekstin ja kuvan yhteys (Näyttelyt: Ramón; Kurki)

Yläkerta: Margarita Rosselló Ramón– Pinta.
Alakerta: Maija Kurki — Studies on Flesh.

Galleria Rajatilassa (Hämeenpuisto 10, Tampere) 29.8.2015—15.9.2015.

KurkiJouduin ilmeisesti jonkin näyttelyvieraan videoblogiin ihan vain astumalla sisään galleria Rajatilaan. En tajunnut että hän kuvasi sellaista ennen kuin hän lopetti kuvaamisen ja sanoi: ”nähdään seuraavassa videossa”. No mutta, sellainen on nykyaika, että ihan vain astumalla ulos kotoa hyväksyy maailman käyttäjäehdot, mikään ei ole omaa eikä yksityistä…

… ai niin, ne näyttelyt. Alakerrassa Maija Kurjen näyttelyssä on kolmiulotteisia valokuvia, ja ihan ensimmäistä kertaa kohtasin sellaisen puna-viher-lasiratkaisun, joka sopi silmälasipäisellekin katsojalle. Pääsin siis osalliseksi tästä taidemuodosta ilman että se on liian epämukavaa/hankalaa/mahdotonta. Hienoa.

Kuvista toimivimpia ovat vuoristot ja peikonlehti, niissä ulotteisuudet tuevat vahvimmin esiin. Noin muuten kolmiulotteisuus vei vähän huomioni, enkä saanut kokonaisuudesta selvää käsitystä. Hienoja kuvia ja toimivat lasit. Ramon

Yläkerrassa Margarita Rosselló Ramónin näyttely Pinta yhdistää vaatteita, kuvia ja kirjoitusta. On kuin pääsisi kurkistamaan vaatteiden menneisyyten, haaveisiin ja kiellettyihinkin ajatuksiin vaatteiden käyttäjien/katsojien mielessä. Tehokkaimpia ovat yllätykset, kuten miesten ryhmäkuva alushameessa ja jonkinlaisia pohjapiirroksia naisen kasvoille yhdistävät kirjonnat. Yllätyksettömät korsettiin kirjaillut kysymykset ihannemitoista eivät niin sykähdytä.

Kangas, vaatteet ja kirjonta ovat mukavia taiteen materiaaleja, mutta samalla vaatteisiin kätkeytyy paljon sellaista, mitä arjessa ei tule ajatelleeksi. Kuten nyt vaikka se, että kaikilla ei ole varaa uusiin vaatteisiin tai se, miten me teemme toisistamme arvioita pelkästään pukeutumisen perusteella.

 

Bingo

Muistutan, että jatkan Taidebingon päivittämistä edelleen. Sinne kertyy arvottuja lauseita näyttelytiedotteista niin pitkään kuin tiedotteita saapuu.