Lavastettu totuus (Näyttely: Konttinen & Tella)

Heli Konttinen: Hiekkalaatikkoteoria: alustavia johtopäätöksiä

Tarja Tella: Terra Verde

Taidekeskus Mältinrannassa 4.8.2009 saakka.

–

Kävelen Mältinrantaan ajatellen, että käyn vain katsomassa näyttelyt enkä kirjoita niistä mitään (siksi minulla ei taaskaan ole kameraa mukana, mikä kaduttaa tätä kirjoittaessani). Pian kuitenkin huomaan, etteivät Heli Konttisen valokuvat suostu hiljaisuuteeni. Katselen ylemmän kerroksen galleriatilaan ripustetun näyttelyn hitaasti läpi kahteen kertaan, ja toivon etten olisi huoneessa yksin. Keskustelu on kuitenkin aloitettava; näyttelystä on pakko kirjoittaa.

Jokaisesta Konttisen teoksesta voisi puhua paljon. Ne toimivat erittäin hyvin niille annetussa tehtävässä, pohdinnassa siitä, miksi olemme sellaisia kuin olemme. Lavastetut hetket pystyvät suurempaan totuuteen kuin ympäröivän maailman katsominen sellaisenaan. Ne antavat luvan kurkistaa pinnan alle, niissä on paljon säröjä, joita niin moni itsessään lähes työkseen peittää.

Vähän minua hämmentää taiteilijan näyttelyään selittävä teksti, jossa hän kirjoittaa: ”Samalla syntyi ajatus tutkijan leikkimisestä ja pyrkimyksestä todistaa väitteeni tieteellisten tutkimusten tapaan.” Miksi taiteilijan pitäisi leikkiä tutkijaa? Taidehan on tutkimusta. Jos hyväksymme maailman tutkimisen välineiksi vain tieteellisesti kirjoitetut artikkelit oikeaoppisine viitteineen ja numeraaliset mittaustulokset asiasta kuin asiasta, emme koskaan pääse edes lähelle totuutta!

(Hyvä tarina totuuden saavuttamisesta syntyi, kun katselin näyttelyä. Huoneeseen käveli mies, joka talutti oranssia kissaa valjaissa. Olin syventynyt näyttelyyn, herkistynyt aivan toisenlaiseen tilaan kuin koskaan kadulla kävellessäni uskaltaisin, ja huoneeseen astuva kissa oli kuin huutomerkki kaiken päälle; minun olemassa olemisen kokemukseni on monen kissan rikastuttama, eniten yhden oranssin kissan, josta gallerian nurkassa varovasti hiipivä, epätodellinen eläin aivan väärässä paikassa, oli kaunis heijastus.)

En halua tässä eritellä yksittäisten valokuvien sisältöjä, koska tällaisen taiteen idea ei tule ilmi teosten sanallisesta kuvailemisesta. Minulle näyttely oli hyvin aito kuva ihmisenä elämisen todellisuudesta, ja sellaisena varsin arvokas kokoelma teoksia.

Yksi teos kuitenkin ansaitsee tulla nostetuksi esiin ihan yksilönä: videoinstallaatio Ihmisen ontologia – miksi olemme sellaisia kuin olemme. Kahdesta suunnasta kuvatut videot esittävät päiväkodin pihan leikkejä panoraamana sivulta ja suoraan ylhäältä, ikään kuin muurahaispesän katsojan näkökulmasta. Taustalla soi monotoninen jousimusiikki, joka antaa kaikelle murheellisen, vakavan sävyn.

Elämää on ennenkin verrattu leikkiin, mutta Konttisen näkökulma vie ajatusta eteenpäin. Mitä jos leikki nouseekin elämän ainoaksi sisällöksi? Jos koko yhteiskunnallinen toimintamme ja päivittäiset rutiinimme ovat vain osa suurta, kaikenkattavaa leikkiä, jonka taakse ei piiloudu mitään? Koska lapsuus määrittelee meitä aikuisenakin niin vahvasti, on mahdollista kysyä myös, johtuuko halumme täyttää elämämme turhalla tavaralla vain lapsuudessa opitusta levottomuudesta ja pakosta näperrellä tylsyyttä pakoon.

Mältinrannan toinen näyttely, Tarja Tellan öljymaalaukset pellille ja lasille, ei puhuttele minua samoin. Ensin en tajua maalausten sotkuisesta maailmasta mitään, mutta en halua ohittaa näyttelyä vain siksi, ettei se heti aukea minulle. Katselen kovakuoriaisia, kukkia ja ihmishahmoja maalauksissa, ja lopulta jonkinlainen apokalyptinen kaaos nousee näyttelyn sisällöksi. Viaton katse -sarjan maisemissa on juuri sellaisia kuvia, joita näytetään, kun meitä halutaan pelotella ilmaston lämpenemisellä.

En kuitenkaan viihdy näyttelyssä pitkään. Esiin nostetut yksityiskohdat elämästä eivät tunnu kuuluvan yhteen, enkä saa oivallusta siitä, miksi juuri nuo ruumiit ja juuri nuo hyönteiset on täytynyt rinnastaa toisiinsa jonkin sanoman välittämiseksi.

 

Hypoteettisen turvallisessa kainalossa

Tuttavani järkyttyi Retretissä, jonka Luolastossa on kesän ajan Kim Simonssonin veistoksia.

En ole itse päässyt näyttelyssä vielä käymään, joten en varsinaisesti kirjoita siitä. Olen aina nauttinut Simonssonin veistoksista, jotka sekoittavat värisyttävällä tavalla suloista ja kauheaa (kauhu on tunne joka yhdistää pelkoa ja inhoa, määriteltiin jossain).

Minua jäi kiehtomaan vahva aggressio, jota muutama näyttelyn veistos tutussani herätti. Hän ei selvästikään olisi halunnut teoksia nähdä, eikä hän halunnut kutsua niitä taiteeksi. Muuten hän kyllä piti taiteilijan kuvakielestä, vain valittu aihe ja sen esitystapa oli taiteeseen sopimaton (hänen mielestään pedofiliaan viittaavat veistokset olivat hyväksikäyttöä, taiteilijan oman maineen pönkitystä rajulla aiheella).

Minusta on hienoa – itse asiassa hyvin tervettä – etteivät ihmiset nauti väkivallasta ja sadismista tai seksuaalisista kieroutumista. Se, ettei sellaista haluaisi nähdä, on ymmärrettävää. Voimmeko kuitenkaan asettaa taiteelle vaatimusta asioiden näyttämättä jättämisestä?

Kukaan ei tee mitään yksin eikä tyhjiössä. Tavallamme olemme kukin aikamme ja yhteiskuntamme tuotetta, yksilöllisistä eroistamme huolimatta. Sen sijaan, että kauhistelisimme (niin kuin usein käy) jonkin yksittäisen taiteilijan jotakin yksittäistä teosta, meidän tulisi kauhistua maailmasta, joka tuottaa tällaisia tekoja. Maailma, joka tuottaa sadismia ja hyväksikäyttöä, ansaitsee sellaisia taiteilijoita, jotka näyttävät näitä asioita. Vika ei silloin ole taiteilijan kieroutumisessa vaan yhteiskunnassa, jossa sadismi ja väkivalta kasvavat kiinteäksi osaksi ihmistä itseään.

Haluamme maailman, jossa ihmisellä on hyvä olla, niin banaalilta kuin se kuulostaakin. Saammeko sen vaikenemalla ja peittämällä vai tuomalla julki? Kysymys ei ole yksinkertainen; se, mitä viihde kaataa lastemme ja nuortemme aivoihin jatkuvalla syötöllä muuttuu osaksi heitä ja meitä (tällöin peittäminen ja vaikeneminen tuntuvat hyviltä ratkaisuilta), mutta taiteen ei pitäisi kokea samanlaista sensuuria.

En kuitenkaan pidä mitä tahansa taiteen nimissä esitettyä automaattisesti taiteena. Jos taiteilija vetoaa sananvapauteen saadakseen loukata, alistaa, hyväksikäyttää ja vähentää kunnioitusta, en pidä hänen tekoaan taiteena. Sananvapaus ei ole lupa rajattomaan rikkomiseen ja henkiseen pahoinpitelyyn, vaikka länsimaiset arvot tuntuvat sen sellaiseksi nostaneen.

Taide on jotain muuta kuin lapsellinen riemu siitä, että uskalsi sanoa jotain tosi törkeää. Taiteessa on tasoja, jotka hätkähdyttävät syvemmältä kuin paha sana tai sylkeminen päin naamaa.

—

Kuva: monojussi: #7

http://www.flickr.com/photos/monojussi/ / CC BY-NC-SA 2.0

Näkyväksi (Näyttely: Larjosto)

Harri Larjosto: Osansa kullakin. Villa Mac, Tampere, 23.8.2009 saakka.

–

Kerran kauppakeskuksen liukuportaissa minua vastaan tuli mustavalkoinen nainen. Hänen vaatteissaan oli kyllä väriä, mutta iho ja hiukset olivat täysin harmaat.

Harri Larjoston Osansa kullakin -näyttelyssä näkymättömyys tehdään näkyväksi juuri harmaudella. Siivooja, työkaveri, lapsi koulun ruokalassa tai päiväkodin hoitaja ovat kaikki mustavalkoisia värillisessä ympäristössä. On turha selitellä: meille kaikille jotkut ovat näkymättömiä.

Näyttelyn valokuvasarjat kiertyvät yhteen Kulkutauti-elokuvan kanssa. 26-minuuttinen elokuva on niin vaikuttava, että sen jälkeen valokuvia ei oikeastaan jaksa katsoakaan – viesti on jo mennyt perille, eivätkä kuvat tuo siihen mitään uutta (tämä ei tarkoita, etteivätkö ne toimisi teoksina varsin hyvin).

Elokuvassa jakeluauton kuljettaja dumppaa lapsensa harmaiden ihmisten hoidettavaksi päiväkotiin ja sen jälkeen hän dumppaa kaikenlaista tavaraa muille harmaille ihmisille, jotka pitävät yhteiskuntaa pystyssä. Elokuvaa katsoessa kylmää: Miten helvetin pelottavaa onkaan, että kaikki toimii näin sujuvasti! Jokaiselle tavaralle on oma paikkansa, jokaiselle roskalle oma siivoojansa.

Millaisia oikeuksia me oikeastaan olemme oppineet odottamaan? Että me saamme vain elää, kun muut pyörittävät elämäämme puolestamme, opettavat lapsillemme kaiken tarpeellisen, kuljettavat meitä ja kirjeitämme, tekevät meille ruokaa kaupan hyllyille ja hautaavat meidät sitten, kun aika on? Pienikin särö koneiston toiminnassa saa meidät närkästymään; yleisönosastoilla käydään keskusteluja siitä, miksei kaupunki (organisaatio vailla kasvoja) siivoa puistoja paremmin.

Pitkälle teknologistunut yhteiskunta tekee jopa lähimmistä työtovereista harmaita ja näkymättömiä. Freelancerina toimiessani en ole tavannut läheskään kaikkia, joille olen tehnyt töitä. Kaikki hoituu ihanan kasvottomasti sähköpostitse ja puhelimella.

Elokuva on täynnä hienoja kohtauksia. Lähtiessäni galleriasta ajattelin kahta asiaa:

1) Tästedes ostan ainoastaan reilun kaupan suklaata ja kahvia, koska näkymättömilläkin ihmisillä on kasvot ja kiertävä veri.

2) Onko hyvä taide väistämättä lohdutonta maailmassa, joka peittyy kuviin? Tunnenko tulleeni puhutelluksi vain silloin, kun järkytyn, vai voiko iloisuus joskus (nousta viihteellisyyden yläpuolelle ja) koskettaa samalla tavalla?

 

Kaikkialla vaanii haamuja

eli matka Vammalan vanhan kirjallisuuden päiville 2009

Herään, olen heräillyt koko yön ohi ajavien autojen tärinään, ne saavat koko talon tärisemään ja olen noussut sängystä pitämään kiinni ovista & peileistä etteivät ne kolise –

On aloitettava lukemalla. Luen ystävääni Kerouacia, kuinka hän ei tule isäksi, hiukset pystyssä olen jokin muinainen papitar: yöpaita jossa illalla näytin seksikkäältä on nyt vain ryhditön peite ryhdittömälle vartalolleni.

Jalassani on nykivä lihas jo neljättä päivää, en hiero sitä vaan kiusaan, se on tehokkaampi kuin muistutus kännykässä, se ei lopeta. Nousen, kiskon banaania kynsieni alle, ajattelen: tulen uudistamaan kaiken, millä on merkitystä, maailma on vanhentunut ja haisee mädälle.

Vaikka tiedän pääseväni tänään kulkuvälineisiin, ajattelen Amsterdamin Coffee Shopeja ja museoita, lihas sääressäni nykii kuin kiiruhtaisi minua lähtemään. Lähden kesyttämään levottomuuttani, juoksen rantatiellä yön kiduttamalla vartalollani, luoja, tämän täytyy olla tehokkaampaa kuin rukoileminen sillä tämä on kokovartalotuskaa, nojaan vanhoihin puihin saadakseni lihakset venymään, katson kateellisena niitä, jotka pyöräilevät ohi –

Paluumatkalla astun kauppaan mutta sielläkään ei ole viileää, Michael Jackson on kuollut, hän virnistää lööpissä ja järjestän kohtauksen, muistelen suureen ääneen kaikkia kohtaamisiani kuoleman kanssa, kuinka luin lööppiä silloinkin, kun George Harrison kuoli, kämppikseni nauroi kun aloin itkeä Siwan kassajonossa, taas kassalla jonottavat naiset katsovat pitkään (Jacksonin kuolema ei tunnu koskettavan minua, enkä arvaa että tulen etsimään kaikki hänen levynsä hämmästyttävän pian, näen hänen kasvonsa lööpeissä monta viikkoa ja kuuntelen yhä uudelleen: ”It’s slander” enkä tiedä mihin asti nuoruutta voi muistella ennen kuin se alkaa olla naurettavaa). Ostan vissyä –

juon sitä pullonsuusta ja röyhtäilen, äkkiä kerrostalon ikkunasta kuuluu lapsen itku kuin lokin rääkäisy. Kotipihassa heilautan kättä naapurin vanhukselle, joka on asunut täällä 20 vuotta ja joutuu nyt muuttamaan. Käyn suihkussa. Syön.

Kävelen kiehuvan kaupungin halki, iho tuntuu tapetilta joka käpristelee tulipalossa, tänään kuuluukin olla helle, juhannuksen jälkeen on aina helle. Yliopistolla nuori mies yrittää tasapainotella laukkuaan pyörän selkään muttei onnistu, haluaisin upottaa varpaani pesuveden kadulle muodostamiin lätäköihin, mutta niissä kelluu valkoisia siemenhahtuvia.

Taistelen vielä pankkiautomaatin kanssa ja lippuautomaatin kanssa ja näen kuuluisia ihmisiä, ulkomaalaisia ihmisiä ja sellaisia, joiden silmissä vedän vatsaani sisään –

Olen junassa.

Kaikki keskustelut vaikuttavat helteen pehmentämiltä, kukaan ei pysty enää muodostamaan sanoja, koko ajan kysytään ”mitä?”, puhelimet saavat ihmiset kiroilemaan kaikkialla ympärilläni. Tämä ei ole jännittävää niin kuin matkustaminen kauas, matkalla ei ehdi edes lopettaa olemista ja vaipua ihanaan liikkuvuuden transsiin. Käy tietenkin niin, että aurinko on juuri sillä puolella, jolla en kuvitellut sen olevan, edessä on korventava matka halki hikisten ihojen –

Saavun perille, peittelen neuroottisuuttani katsoessani junan penkille & sen alle & penkille ettei mitään jäänyt, portaissa olen astua tummanvihreän hameenhelman päälle. Asema on autioksi aika täynnä ihmisiä, taksi odottaa jo, ilmastoitu kapeapenkkinen taivas, olen varma etten tarvitse turvavyötä tällä matkalla.

Maisemat ovat tuttuja, mutta juuri sen verran vieraita että tiedän olleeni taas kauan poissa.

Olen viimein perillä, edessäni on kuuluisa kirjapäivien infernaalinen teltta joka sykkii ihmisiä, en mene sinne, tulin ostamaan kirjoja, mutta silmissäni sumenee enkä näe kirjojen selkiä, tummanvihreä hameenhelma taas –

Ja tervehdin kirjailijaa, kuvittelen kuinka esittelisin hänet veljelleni, ”jonka kirjallinen ilmaisukyky ylittää moninkertaisesti omani” –

Kuinka ironista, että halvimmat kirjat ovat täälläkin uusia! Ostan lisää Kerouacia koska Kerouacia kuuluu lukea helteessä, ensimmäiset kohtaamisemme olivat läkähdyttäviä päiviä puistossa, makasin nurmikolla vaikka maa oli kovaa ja sai kaikki luut tuntumaan suurilta ihon läpi, minua luultiin pojaksi kunnes käännyin, luin Tuuliajolla Big Surissa enkä koskaan selvinnyt sen hengästyttävästä rytmistä. Sen jälkeen olen hengittänyt eri tavalla, tarttunut kirjoihin erilaisella otteella.

On kuuma ja nälkä ja pakenen, varjoja ei ole, kävelen kauppaan jossa on vain vehnää ja lisäaineita, otan lusikan jäätelöaltaasta ja pujotan sen itsevarmasti taskuuni, ostan lisää vissyä ja istun torille, kuuntelen humalaisten kiroilua stereona.

Ja siinä on taas Amsterdam! Humalaiset vasemmalla puolellani puhuvat lähtemisestä sinne, ajattelen mitä heille pitäisi kaupungista kertoa, mutten kerro, koska he eivät kuitenkaan tule pääsemään sinne asti –

Toiseen korvaan kuulen tarinoita hautauksista, siinä on taas kuolema, kaikkialla vaaniva mahdollisuus erehtyä & hukata koko elämä jonkin kivun lievitykseen, tulla joksikin jota päin kukaan ei halua katsoa –

Viereeni istuu nainen, jonka seepranraitoihin piilotettu ryhti saa minut oikaisemaan selkääni, pelkään että 10 vuoden kuluttua minullakin on niskakyhmy ja raitapaita, ei lainkaan makua johon turvautua. Olen väsynyt humalaisiin juuri kun he päättävät lähteä, heittävät viimeiset pullonkorkkinsa kadulle.

Kaikkialla vaanii haamuja, joille en ole puhunut 10 vuoteen, jäätelökioski muistuttaa kuinka monta kertaa olen kävellyt sen ohi. Nousen ja menen ostamaan jäätelön, se sulaa heti sormille, tässä kaikessa on jotain kauhistuttavasti vialla. Istun tien varteen syömään & kuvittelen hajun tulevan jostain muualta kuin roskiksesta, illalla vastapestyn lakanan tuoksu tuo taas roskiksen mieleeni –

Tämä helle tekee minusta sian: juon vissyä ja röyhtäilen.

Kotimatkalla aloitan Maanalaiset, Tristessan jälkeen kieli tuntuu kulmikkaalta; miksi ihmeessä hän yhtäkkiä käyttää pisteitä? Ajattelen: onneksi kohta saan nukahtaa ja parantaa itseni unissani, talo on hiljainen kuin raatokärpäset olisivat juuri lakanneet pörräämästä.

Vanhan kirjallisuuden päivät 2009.

Kuva: gwen: Kerouac & co. Creative Commons -lisenssi.

http://www.flickr.com/photos/gwen/ / CC BY-NC-ND 2.0

Mitä taide on juuri nyt?

Sarah Thornton: Seven Days in the Art World (W. W. Norton & Company 2008)

Sarah Thorntonin kirja Seven Days in the Art World lupaa tutkia nykytaidemaailman eri puolia: taiteen tekemistä, ostamista, esittelemistä ja palkitsemista. Sosiologi-taidehistorioitsija Thorntonin tutkimusmenetelmä on osallistuminen. Hän käy Venetsian biennaalissa ja Art Basel -messuilla, Christie’sin huutokaupassa ja Artforumin toimituksessa. Hämmentävimmän päivänsä hän viettää tutustumalla japanilaisen Takashi Murakamin työpajoihin, joissa taide ja markkinointi yhdistyy suureksi tehdasmaiseksi ympäristöksi kymmenien ihmisten osallistuessa taideteosten tekemiseen.

Thorntonin kirjoitustapa on viehättävä. Hän ei korosta itseään, vaikka teos onkin päiväkirjamainen kertomus taidemaailmaan sukeltamisesta. Hän tapaa hirveästi ihmisiä ja lopulta kaikki tuntuvat tuntevan hänet; hän saa kutsuja lounaille, häntä tervehtivät niin rikkaat taidekeräilijät kuin galleristit ja päätoimittajatkin. Kirjan sävy on hurmaavan elitistinen, ja sellaisena rehellinen. Taidemaailma tuntuu olevan globaalistikin niin pieni, että tiettyä sisäpiirin tuntua on vaikea välttää, ja kun otetaan huomioon, millaisia rahoja nykytaiteen ympärillä pyörii, on selvää, että maailma on elitistynyt. Törkypaljastuksia kirjalta on turha odottaa – ehkä juuri kirjoittajan pidättyväisyys ja sosiaaliset kyvyt ovat vieneet hänet oikeisiin paikkoihin ja saaneet niin taiteilijat kuin välittäjätkin kertomaan hänelle elämästään ja työstään.

Taidemaailma syntyy puheesta

Kirjan lukeminen on virkistävä kokemus. Vaikka odotin kirjalta hieman suurempaa teoreettista paneutumista taidemaailmaan, tajusin puolessa välissä, ettei sen kevyt ote oikeastaan olekaan pettymys. Ihmisiä vilisevässä teoksessa haastattelut ja kommentit on limitetty tapahtumien taustoiksi niin sujuvasti, että sellaista kohtaa harvoin. Taiteesta ei kuulukaan kirjoittaa niin vaikeasti, että vain taiteen saloihin vihkiytyneet ymmärtävät – taide on juuri niin vaikeaa kuin siitä käytetyt sanat.

Suomalaisessakin taidekirjoittamisessa kohtaa niin paljon hämärää kieltä (liiallista sivistyssanojen käyttöä, jokaisen käsitteen pakollista & pitkällistä määrittelyä, akateemisen maailman pysyviksi kovettuneita konventioita silloinkin, kun taiteesta pyritään kirjoittamaan muille kuin taiteentutkijoille), että olen usein epäillyt sen olevan tahallista. Oma kieli luo oman maailman, jonne muilla kuin tutkijoilla ja varsin akateemisesti koulutetuilla taiteilijoilla ei ole asiaa.

Seven Days in the Art World on toista maata. Vaikka kirjoittajan perinpohjaisuus on paikoin ärsyttävää (tunnelmaa pyritään luomaan kertomalla kulloisenkin keskustelukumppanin vaatteiden väri jne.), teksti on rytmikästä ja täynnä ihanan innostavia lainauksia kymmeniltä taidemaailman toimijoilta. Vaikka monen ammattikunnan tehtävänä tuntuu olevan vain taiteen muuttaminen nopeasti suuriksi summiksi rahaa, kaikki pääsevät sanomaan jotain oivaltavaa, syvällistä ja hienoa omasta työstään. Ja lopulta kaikki tuntuvatkin olevan kiinnostuneita itse taiteesta. Oli todellisuus mikä hyvänsä, tällaisen kuvan antaminen on vähintäänkin lohdullista.

Thornton ei kuitenkaan pelkää kertoa taidemaailman raadollisuudestakaan. Vieraillessaan taidekoulussa hän tietää kyllä, millainen kilpailu yhteishenkeen kasvaneita taiteilijanalkuja elämässä odottaa. Ja hän tietää, että huutokaupoissa taidetta ostetaan ja myydään kuin osakkeita: sijoituskohteena, jonka arvon uskotaan nousevan.

Kaikki tämä tuntuu kuitenkin lieveilmiöiltä. Kaiken keskellä on aitoja, energisiä ihmisiä ja äärettömästi loistavia, innostuneita keskusteluja.

Runoilijan työ

”Hyvä taidekriitikko on viimeinen asia, jonka mikään sivilisaatio saa”, toteaa kriitikko Peter Schjeldahl Thorntonille. Sivilisaation kehityksessä kaikki muu on tärkeämpää: asunto, ruoka, sähkö, kaupat, lopulta museot. Taidekriitikko tulee vasta, kun kaikki muu on valmista.

Taidelehden toimittamiseen ja kriitikon työhön keskittyvä luku on ammatillisista syistä minulle kiinnostavin. Ensin muiden kuin taidehistorioitsijoiden suuri määrä taidelehden toimituskunnassa yllätti (yleinen väylä taidekriitikoksi tuntui kulkevan runoilijan työn kautta), sitten tajusin, että näinhän asian pitäisi ollakin. Yliakateeminen kielenkäyttö johtuu juuri siitä, että taiteesta kirjoittavat tutkijat tutkijoille.

Runoilijan tehtävä on löytää metaforia ja yllättäviä yhteyksiä, sanallistaa kokemuksia, jotka eivät ole sanallisia, etsiä rehellisiä keinoja ilmaista jotakin – toisinaan hyvin yksityistäkin – niin, että se välittyy lukijoille. Kovin kauan ei siis tarvitse etsiä syitä sille, että juuri runoilijoista voi tulla luettuja ja suosittuja kriitikoita. Jonkun on osattava sanoa, jos taideteoksen edessä tuntee samanlaista surua kuin nähdessään sairaalan pihassa tyhjän leikkikentän.

Kritiikin tilanne Yhdysvalloissa vaikuttaa kirjan perusteella muutenkin hurmaavalta. Kritiikki on yhden haastatellun kriitikon sanoin oma tyylilajinsa. Kritiikkiä ei tehdä
a) pakolliseksi lehden täytteeksi
b) näyttelyjen esittelytekstiksi
c) kirjoittajan oman uran edistämiseksi,
vaan kritiikki on kaunokirjallisuuden muoto, mukaansatempaava teksti, jota halutaan lukea. Tätä lukiessani olin pudota polvilleni ja itkeä onnesta. Taide vaikuttaa todella arvostetulta vasta sitten, kun siitä haluavat sekä kirjoittaa että lukea muutkin kuin taiteilijat ja taiteentutkijat. Mikä unelmatilanne!

Ei kyllästytä

Sarah Thornton kertoo itse, että tutkittuaan aiempia kirjojaan varten mm. mainosmaailmaa hän on kyllästynyt tutkimuskohteeseensa viimeistään kirjan valmistuttua. Taidemaailman kanssa hänelle kävi kuitenkin toisin: vaikka hän syventyi sen konventioihin vuosia, hän on siitä edelleen yhtä kiinnostunut kuin tutkimustyönsä alussa.

Tämä innostus välittyy myös lukijalle, ja on ehkä suurin syy siihen, etten halua sanoa kirjasta oikeastaan mitään pahaa. Vaikka kirjassa oli tylsät hetkensä ja rytmilliset notkahduksensa, kokonaisuutena se kykenee inspiroimaan lukijaansa, mikä on sinänsä jo hieno saavutus. Kun siihen laskee mukaan myös hurjan tietomäärän, joka kirjaan on onnistuttu ujuttamaan, lopputulos on tyrmäävä.

Sarah Thorntonin kotisivu

Kuva: Stefani Meneghetti, Biennale Art 53rd Internetional Art Exhibition Making Words. Creative Commons -lisenssi.

Rasti osoittaa paikan?

Kaarina Kaikkonen: Linjanmuutoksia
Väinö Linnan aukio, Tampere 4.10.2009 saakka.

–

Olen käynyt pari kertaa katsomassa Kaarina Kaikkosen Linjanmuutoksia-installaatiota Väinö Linnan aukiolla, ja aloitan julkisen taiteen kritiikkini tästä rajoitetun ajan olemassa olevasta teoksesta. Installaatio koostuu pitkille langoille ripustetuista miesten paidoista (saattaa seassa olla muitakin vaatekappaleita, en saanut selvää). Langat kulkevat ristiin rastiin aukion rakennusten välillä, ne muistuttavat vähän teltan harjakattoa tai rukouslippuja, miksei pyykkiäkin.

Teoksessa on se hassu puoli, että sitä pitäisi osata katsoa tietystä suunnasta. Ensimmäisellä kerralla en tajunnut tätä, ja ihmettelin lähinnä, miten monissa väreissä miesten paitoja tehdään. Teos näytti seikkailulta, tuulessa liehuvalta fantasiahevosen harjalta, mutta sen ääressä ei tullut vietetyksi kauan aikaa (osittain siksi, että aukiolla tehtiin jotain remonttia, ja minua alkoi hävettää seistä siinä keskellä kaikkea tuijottamassa).

Toisella kerralla huomasin, että aukion ulkopuolella on teoksen mainosjuliste, jonka kuva on otettu niin, että naruista muodostuu viisisakarainen tähti. No, pihaan piti tietenkin mennä heti etsimään sitä kohtaa, josta tähti löytyy. Se oli ihan hauskaa ja palkitsevaakin, joskin huomattavasti palkitsevampaa olisi ollut tulla alun perin aukiolle eri suunnasta ja löytää tähti ihan itse.

Aloin purnata mielessäni, että jos teosta tulisi katsoa juuri tietystä suunnasta, teoksen itsessään pitäisi sisältää tieto siitä, mistä sitä tulisi katsoa, esimerkiksi rasti asfaltissa tai muita viitteitä. Vasta pari päivää myöhemmin tajusin, että eihän kukaan ole sanonut, että tätä teosta tulisi katsoa vain juuri siitä, mistä se muodostaa tähden. Sitä saa katsoa ihan mistä suunnasta lystää, ja siitä saa löytää juuri niitä rukouslippuja tai hevosenharjoja kuin sattuu löytämään. Tähti on vain ylimääräinen aarre, jonka löytää tai ei löydä, mutta jota ilmankin teos on olemassa, kolmiulotteisena materiaaliensa ja sisältämiensä ajatusten summana. Ei taidetta tule selittää puhki.

Aukion ulkopuolella seisova mainos kuitenkin esittää teoksen tähden muotoisena. Näin se kyllä houkuttelee ihmiset katsomaan teosta, mutta tulee samalla syöneeksi sen koko idean: Se paljastaa aarteen ja kieltää näin katsojilta sen löytämisen riemun. Se selittää teoksen yhtenä, tähteä esittävänä kuvana, eikä anna katsojille vapautta assosioida vapaasti.

Tämäntyylinen teos on tietenkin vaikea – kuinka antaa katsojille vihje siitä, että teos kannattaa kokea fyysisesti eri suunnista, muttei kuitenkaan kertoa, mitä siitä saattaa löytää? Vai tarvitsevatko ihmiset sellaista holhousta, että heitä kehotetaan liikkumaan julkiseen tilaan ripustetun, suuren teoksen ympärillä? Ainakaan heidän ei pitäisi tarvita. Uteliaisuuden pitäisi olla elävä osa myös jokaista aikuista (ja ehkä tämä on juuri se, mitä teoksesta voi saada irti: monen päivän mittainen pohdinta siitä, miksi oma uteliaisuus ei tähän löytöretkeen riittänyt).