Mitä taide on juuri nyt?

Biennale Art 53rd International Art Exhibition Making WorldsSarah Thornton: Seven Days in the Art World (W. W. Norton & Company 2008)

Sarah Thorntonin kirja Seven Days in the Art World lupaa tutkia nykytaidemaailman eri puolia: taiteen tekemistä, ostamista, esittelemistä ja palkitsemista. Sosiologi-taidehistorioitsija Thorntonin tutkimusmenetelmä on osallistuminen. Hän käy Venetsian biennaalissa ja Art Basel -messuilla, Christie’sin huutokaupassa ja Artforumin toimituksessa. Hämmentävimmän päivänsä hän viettää tutustumalla japanilaisen Takashi Murakamin työpajoihin, joissa taide ja markkinointi yhdistyy suureksi tehdasmaiseksi ympäristöksi kymmenien ihmisten osallistuessa taideteosten tekemiseen.

Thorntonin kirjoitustapa on viehättävä. Hän ei korosta itseään, vaikka teos onkin päiväkirjamainen kertomus taidemaailmaan sukeltamisesta. Hän tapaa hirveästi ihmisiä ja lopulta kaikki tuntuvat tuntevan hänet; hän saa kutsuja lounaille, häntä tervehtivät niin rikkaat taidekeräilijät kuin galleristit ja päätoimittajatkin. Kirjan sävy on hurmaavan elitistinen, ja sellaisena rehellinen. Taidemaailma tuntuu olevan globaalistikin niin pieni, että tiettyä sisäpiirin tuntua on vaikea välttää, ja kun otetaan huomioon, millaisia rahoja nykytaiteen ympärillä pyörii, on selvää, että maailma on elitistynyt. Törkypaljastuksia kirjalta on turha odottaa – ehkä juuri kirjoittajan pidättyväisyys ja sosiaaliset kyvyt ovat vieneet hänet oikeisiin paikkoihin ja saaneet niin taiteilijat kuin välittäjätkin kertomaan hänelle elämästään ja työstään.

Taidemaailma syntyy puheesta

Kirjan lukeminen on virkistävä kokemus. Vaikka odotin kirjalta hieman suurempaa teoreettista paneutumista taidemaailmaan, tajusin puolessa välissä, ettei sen kevyt ote oikeastaan olekaan pettymys. Ihmisiä vilisevässä teoksessa haastattelut ja kommentit on limitetty tapahtumien taustoiksi niin sujuvasti, että sellaista kohtaa harvoin. Taiteesta ei kuulukaan kirjoittaa niin vaikeasti, että vain taiteen saloihin vihkiytyneet ymmärtävät – taide on juuri niin vaikeaa kuin siitä käytetyt sanat.

Suomalaisessakin taidekirjoittamisessa kohtaa niin paljon hämärää kieltä (liiallista sivistyssanojen käyttöä, jokaisen käsitteen pakollista & pitkällistä määrittelyä, akateemisen maailman pysyviksi kovettuneita konventioita silloinkin, kun taiteesta pyritään kirjoittamaan muille kuin taiteentutkijoille), että olen usein epäillyt sen olevan tahallista. Oma kieli luo oman maailman, jonne muilla kuin tutkijoilla ja varsin akateemisesti koulutetuilla taiteilijoilla ei ole asiaa.

Seven Days in the Art World on toista maata. Vaikka kirjoittajan perinpohjaisuus on paikoin ärsyttävää (tunnelmaa pyritään luomaan kertomalla kulloisenkin keskustelukumppanin vaatteiden väri jne.), teksti on rytmikästä ja täynnä ihanan innostavia lainauksia kymmeniltä taidemaailman toimijoilta. Vaikka monen ammattikunnan tehtävänä tuntuu olevan vain taiteen muuttaminen nopeasti suuriksi summiksi rahaa, kaikki pääsevät sanomaan jotain oivaltavaa, syvällistä ja hienoa omasta työstään. Ja lopulta kaikki tuntuvatkin olevan kiinnostuneita itse taiteesta. Oli todellisuus mikä hyvänsä, tällaisen kuvan antaminen on vähintäänkin lohdullista.

Thornton ei kuitenkaan pelkää kertoa taidemaailman raadollisuudestakaan. Vieraillessaan taidekoulussa hän tietää kyllä, millainen kilpailu yhteishenkeen kasvaneita taiteilijanalkuja elämässä odottaa. Ja hän tietää, että huutokaupoissa taidetta ostetaan ja myydään kuin osakkeita: sijoituskohteena, jonka arvon uskotaan nousevan.

Kaikki tämä tuntuu kuitenkin lieveilmiöiltä. Kaiken keskellä on aitoja, energisiä ihmisiä ja äärettömästi loistavia, innostuneita keskusteluja.

Runoilijan työ

”Hyvä taidekriitikko on viimeinen asia, jonka mikään sivilisaatio saa”, toteaa kriitikko Peter Schjeldahl Thorntonille. Sivilisaation kehityksessä kaikki muu on tärkeämpää: asunto, ruoka, sähkö, kaupat, lopulta museot. Taidekriitikko tulee vasta, kun kaikki muu on valmista.

Taidelehden toimittamiseen ja kriitikon työhön keskittyvä luku on ammatillisista syistä minulle kiinnostavin. Ensin muiden kuin taidehistorioitsijoiden suuri määrä taidelehden toimituskunnassa yllätti (yleinen väylä taidekriitikoksi tuntui kulkevan runoilijan työn kautta), sitten tajusin, että näinhän asian pitäisi ollakin. Yliakateeminen kielenkäyttö johtuu juuri siitä, että taiteesta kirjoittavat tutkijat tutkijoille.

Runoilijan tehtävä on löytää metaforia ja yllättäviä yhteyksiä, sanallistaa kokemuksia, jotka eivät ole sanallisia, etsiä rehellisiä keinoja ilmaista jotakin – toisinaan hyvin yksityistäkin – niin, että se välittyy lukijoille. Kovin kauan ei siis tarvitse etsiä syitä sille, että juuri runoilijoista voi tulla luettuja ja suosittuja kriitikoita. Jonkun on osattava sanoa, jos taideteoksen edessä tuntee samanlaista surua kuin nähdessään sairaalan pihassa tyhjän leikkikentän.

Kritiikin tilanne Yhdysvalloissa vaikuttaa kirjan perusteella muutenkin hurmaavalta. Kritiikki on yhden haastatellun kriitikon sanoin oma tyylilajinsa. Kritiikkiä ei tehdä
a) pakolliseksi lehden täytteeksi
b) näyttelyjen esittelytekstiksi
c) kirjoittajan oman uran edistämiseksi,
vaan kritiikki on kaunokirjallisuuden muoto, mukaansatempaava teksti, jota halutaan lukea. Tätä lukiessani olin pudota polvilleni ja itkeä onnesta. Taide vaikuttaa todella arvostetulta vasta sitten, kun siitä haluavat sekä kirjoittaa että lukea muutkin kuin taiteilijat ja taiteentutkijat. Mikä unelmatilanne!

Ei kyllästytä

Sarah Thornton kertoo itse, että tutkittuaan aiempia kirjojaan varten mm. mainosmaailmaa hän on kyllästynyt tutkimuskohteeseensa viimeistään kirjan valmistuttua. Taidemaailman kanssa hänelle kävi kuitenkin toisin: vaikka hän syventyi sen konventioihin vuosia, hän on siitä edelleen yhtä kiinnostunut kuin tutkimustyönsä alussa.

Tämä innostus välittyy myös lukijalle, ja on ehkä suurin syy siihen, etten halua sanoa kirjasta oikeastaan mitään pahaa. Vaikka kirjassa oli tylsät hetkensä ja rytmilliset notkahduksensa, kokonaisuutena se kykenee inspiroimaan lukijaansa, mikä on sinänsä jo hieno saavutus. Kun siihen laskee mukaan myös hurjan tietomäärän, joka kirjaan on onnistuttu ujuttamaan, lopputulos on tyrmäävä.

Sarah Thorntonin kotisivu

Kuva: Stefani Meneghetti, Biennale Art 53rd Internetional Art Exhibition Making Words. Creative Commons -lisenssi.

Mainokset

4 responses to this post.

  1. Samaa mieltä siitä että taidepuhe on suomessa (ja muuallakin) usein aika hämärää. Mutta tähän voitte te taiteen teoreetikot ja kriitikot kai eniten vaikuttaa?

    Välillä tuntuu että koko taidekentän puhe on tarkoitettu lähinnä vain meille asianosaisille…

    Vastaus

  2. Posted by RJ on elokuu 15, 2009 at 2:15 pm

    Törmään jatkuvasti siihen, että ihmiset ajattelevat, etteivät he ymmärrä taidetta. Olen tullut siihen tulokseen, että ainakin osittain tämä johtuu diskurssista; taiteesta kirjoitetaan vaikeaa. Kirjoittamisen perinteitä voi onneksi muuttaa, vaikka harjoittelemistahan se vaatii. Yliopistossa oppii tieteelliseksi kirjoittajaksi, ja kun astuu akateemisen maailman ulkopuolelle, pitäisi yhtäkkiä osata kirjoittaa aivan toisin. (Pidän tuosta ajatuksesta, että taidekritiikki on yksi kaunokirjallisuuden muoto.)

    Suomesta puuttuu myös matalan kynnyksen julkaisuja taiteesta. Ehkä pelätään, että taide muuttuu viihteeksi, jos se popularisoituu liikaa?

    Yhden tasonsa kirjoittamiseen luo taide itse. Haasteellisinta on kertoa taiteesta todenmukaisesti muttei kryptisesti – ja joskus osata myöntää myös se, että jos rehellisyys oikeasti vaatii vaikeaa kieltä, sitä on siinä tapauksessa käytettävä. Netti on hyvä harjoittelukanava, koska lehtiin kirjoittamisesta ei käytännössä koskaan saa palautetta lukijoilta.

    Vastaus

  3. Tuohon viihteeseen pari sanaa….
    Taide on aika vakavaa, niinkuin käsitteet ”vakava taide” ja ”korkeakulttuuri” asian hyvin ilmaisevat. Huumoria ei saa olla mukana liikaa, vain pieni pikantti pilke sallitaan. Jos taide alkaa naurattamaan, niin silloin ajatellaan että nyt ollaan viihteen puolella ja kukapa haluaisi olla ei-vakavasti otettava viihdekuvataiteilija.

    Tässä on yksi kohta jossa taide ja populaari hakevat rajaa. Huumori kuuluu viihteeseen, kun taiteessa on kyse jostain syvemmästä, totuuden, puhtauden eli aidon taiteen etsinnästä. …ja mitä siitä tulisi jos aito paljastuisi naurettavaksi.

    Mukava blogi sinulla.

    Vastaus

  4. Mitä olette viisaat mieltä tällaisesta kuvataiteesta? Olisi kiva kuulla kunnon kriittistä puhetta, ei mitään säästelyjä. Totuus tekee meidät vapaiksi.

    http://www.markobovellan.com/mainos9.html

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: