Posts Tagged ‘Heli Konttinen’

Lavastettu totuus (Näyttely: Konttinen & Tella)

Heli Konttinen: Hiekkalaatikkoteoria: alustavia johtopäätöksiä

Tarja Tella: Terra Verde

Taidekeskus Mältinrannassa 4.8.2009 saakka.

Kävelen Mältinrantaan ajatellen, että käyn vain katsomassa näyttelyt enkä kirjoita niistä mitään (siksi minulla ei taaskaan ole kameraa mukana, mikä kaduttaa tätä kirjoittaessani). Pian kuitenkin huomaan, etteivät Heli Konttisen valokuvat suostu hiljaisuuteeni. Katselen ylemmän kerroksen galleriatilaan ripustetun näyttelyn hitaasti läpi kahteen kertaan, ja toivon etten olisi huoneessa yksin. Keskustelu on kuitenkin aloitettava; näyttelystä on pakko kirjoittaa.

Jokaisesta Konttisen teoksesta voisi puhua paljon. Ne toimivat erittäin hyvin niille annetussa tehtävässä, pohdinnassa siitä, miksi olemme sellaisia kuin olemme. Lavastetut hetket pystyvät suurempaan totuuteen kuin ympäröivän maailman katsominen sellaisenaan. Ne antavat luvan kurkistaa pinnan alle, niissä on paljon säröjä, joita niin moni itsessään lähes työkseen peittää.

Vähän minua hämmentää taiteilijan näyttelyään selittävä teksti, jossa hän kirjoittaa: ”Samalla syntyi ajatus tutkijan leikkimisestä ja pyrkimyksestä todistaa väitteeni tieteellisten tutkimusten tapaan.” Miksi taiteilijan pitäisi leikkiä tutkijaa? Taidehan on tutkimusta. Jos hyväksymme maailman tutkimisen välineiksi vain tieteellisesti kirjoitetut artikkelit oikeaoppisine viitteineen ja numeraaliset mittaustulokset asiasta kuin asiasta, emme koskaan pääse edes lähelle totuutta!

(Hyvä tarina totuuden saavuttamisesta syntyi, kun katselin näyttelyä. Huoneeseen käveli mies, joka talutti oranssia kissaa valjaissa. Olin syventynyt näyttelyyn, herkistynyt aivan toisenlaiseen tilaan kuin koskaan kadulla kävellessäni uskaltaisin, ja huoneeseen astuva kissa oli kuin huutomerkki kaiken päälle; minun olemassa olemisen kokemukseni on monen kissan rikastuttama, eniten yhden oranssin kissan, josta gallerian nurkassa varovasti hiipivä, epätodellinen eläin aivan väärässä paikassa, oli kaunis heijastus.)

En halua tässä eritellä yksittäisten valokuvien sisältöjä, koska tällaisen taiteen idea ei tule ilmi teosten sanallisesta kuvailemisesta. Minulle näyttely oli hyvin aito kuva ihmisenä elämisen todellisuudesta, ja sellaisena varsin arvokas kokoelma teoksia.

Yksi teos kuitenkin ansaitsee tulla nostetuksi esiin ihan yksilönä: videoinstallaatio Ihmisen ontologia – miksi olemme sellaisia kuin olemme. Kahdesta suunnasta kuvatut videot esittävät päiväkodin pihan leikkejä panoraamana sivulta ja suoraan ylhäältä, ikään kuin muurahaispesän katsojan näkökulmasta. Taustalla soi monotoninen jousimusiikki, joka antaa kaikelle murheellisen, vakavan sävyn.

Elämää on ennenkin verrattu leikkiin, mutta Konttisen näkökulma vie ajatusta eteenpäin. Mitä jos leikki nouseekin elämän ainoaksi sisällöksi? Jos koko yhteiskunnallinen toimintamme ja päivittäiset rutiinimme ovat vain osa suurta, kaikenkattavaa leikkiä, jonka taakse ei piiloudu mitään? Koska lapsuus määrittelee meitä aikuisenakin niin vahvasti, on mahdollista kysyä myös, johtuuko halumme täyttää elämämme turhalla tavaralla vain lapsuudessa opitusta levottomuudesta ja pakosta näperrellä tylsyyttä pakoon.

Mältinrannan toinen näyttely, Tarja Tellan öljymaalaukset pellille ja lasille, ei puhuttele minua samoin. Ensin en tajua maalausten sotkuisesta maailmasta mitään, mutta en halua ohittaa näyttelyä vain siksi, ettei se heti aukea minulle. Katselen kovakuoriaisia, kukkia ja ihmishahmoja maalauksissa, ja lopulta jonkinlainen apokalyptinen kaaos nousee näyttelyn sisällöksi. Viaton katse -sarjan maisemissa on juuri sellaisia kuvia, joita näytetään, kun meitä halutaan pelotella ilmaston lämpenemisellä.

En kuitenkaan viihdy näyttelyssä pitkään. Esiin nostetut yksityiskohdat elämästä eivät tunnu kuuluvan yhteen, enkä saa oivallusta siitä, miksi juuri nuo ruumiit ja juuri nuo hyönteiset on täytynyt rinnastaa toisiinsa jonkin sanoman välittämiseksi.

 

Mainokset