Osun Galleria Rajatilaan sopivasti juuri ennen näyttelyjen vaihtumista. Vaihtelevia kokemuksia tarjoava galleria onnistuu tällä kertaa vaikuttamaan niin ovelan vähäeleisesti, että vastedes pidän paremman huolen siitä, etteivät näyttelyt vahingossa jää väliin.
Yläkerrassa on esillä Anita Kaiholan Maalinäkymiä, suurehkoja maalauksia, joissa taiteilija keskittyy ympäristönsä yksityiskohtiin. Suorastaan kirjavilta vaikuttavat teokset paljastuvat taidokkaan kolmiulotteisiksi kuviksi kaikenlaisesta pienestä. Aiheiksi riittävät auton renkaanjälki kuralammikossa, koirankakka ja asfaltin läpi nouseva voikukka. Murretut värit tuovat teoksiin jotain ajatonta. On pakko kysyä, mitä pelargoniat tekevät huoneessa, jonka seinät on tehty suurista kivistä kuin muuri.
Kaihola ei sorru kaupunkilaisen tuskaisen olon purkamiseen luontoromantiikalla. Hänen voikukkansa ei huuda tuskasta asfalttiin peitetyn maan puolesta, eikä se loista tekopirteän keltaisena luonnon kaikkivoipaisena majakkana. Se vain on ja toteaa: tällainen on kaupunkilaisen kevät, tällaisia asioita me näemme, ja olemme niistä joko iloisia tai välinpitämättömiä, tai sitten meitä vituttaa kaikkialle tunkeutuvien rikkakasvien ylivoimaisuus.
Vaikka on tympeää todeta kauniin kesäpäivän vaikuttavan siihen, miten teokset tulevat nähdyiksi, se on todettava. Yläkerran näyteikkunoista paistava päivä hiostaa selässä, kun katselen maalausten suorastaan virvoittavilta näyttäviä kuralätäköitä. En voi mitään sille, että kuumuutta on pakko paeta nopeasti alakertaan; enkä halua voidakaan, sillä tuntuu, että tehtyäni pikaisen tulkinnan kuran ja koirankakkojen hienosta epätavallisuudesta maalausten aiheina olen saanut Kaiholan teoksista irti sen, mitä tulen saamaan. Viileämmässä säässä olisin jäänyt ihailemaan öljy- ja akryylitöiden mahtavaa pintaa, nauttimaan siveltimenvetoja kuin karkkia, mutta kun kävelen alakerran viileään videotilaan, olen tyytyväinen ratkaisuuni.
Kun silmät tottuvat pimeyteen, löydän sohvan, jolle istun katselemaan Sami Alan videoteosta Godotin soittoa odottaessa. Kuten nimestä ilmenee, kyseessä on tulkinta Samuel Becketin näytelmästä Huomenna hän tulee.
Pian selviää, että koko video kuvaa vain kännykän näyttöä. Rajaus on erikoisuudessaan virkistävä: mitään tällaista en ole nähnyt koskaan ennen. Näytölle mahtuu loistavaa dramaa: Godot lähettää viestin, että soittaa vasta huomenna. Kännykän nimettömäksi jäävä omistaja poistaa nimiä ja numeroita puhelimen muistista, kuin Kuolema yllättäen soittaa. Puhelin soi ja soi, ja vastausta vaille jäänyt soittaja lähettää hetken kuluttua viestin: ”Hah hah haa!” Kännykän omistaja etsii sitten muistiostaan Jeesuksen numeron ja lähettää hänelle viestin: ”Voisitko soittaa?”
Ainutlaatuisuudessaan video on sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä. Elämän monimutkaisuus tuntuu mahtuvan puhelimen näytölle, eikä video missään vaiheessa ole tylsä (rikos, johon monet mediateokset tuntuvat sortuvan). Huonoksi puoleksi jää oikeastaan vain teoksen erillisyys – jos Alalta olisi esillä useampia teoksia, taiteilijasta saisi paremman otteen. Olisi kiinnostavaa nähdä, millaisiin suuntiin tekijä on tämän pari vuotta vanhan teoksen jälkeen lähtenyt.
Kun poistun galleriasta, kuulen parin vanhemman naisen keskustelevan kadulla. ”Me elimme sellaista aikaa, että oli tehtaita ja työtä. Työttömiä ei ollut lainkaan!” sanoo yksi heistä juuri kun kävelen ohi. Ja niin vasta näkemäni taide asettuu paikoilleen. Tajuan, että olen juuri nähnyt aikamme kuvan. Meille kevät on lätäköitä asfaltilla ja joutilas toimettomuus draamaa kännykän ääressä. Me keksimme elämää sinne, missä sitä ei ole, tulkitsemme tekstiviestien rivienvälejä, keksimme tarinoita voikukista, jotka kasvavat tien laidassa, koska urbaani elämä pakottaa meidät siihen. Voimattomuutemme on juuri tätä: emme pysty irrottamaan elämäämme teknologiasta, vuodenaikoja autonjäljistä erilaisilla pinnoilla, yhdessäolon kokemusta kännykän piippauksista.
Nokkonen 