Archive for the ‘Uncategorized’ Category

Lauantaina luen koko Grand plién

IMG_20180104_103254
Luen runoteokseni Grand plién kannesta kanteen lauantaina 1.12. klo 14. Lukeminen sisältyy Runoalueeseen, joka on koko viikonlopun Tampereen Tarinatehtaalla (entinen Rulla). Odotan lukemista innolla, tule ihmeessä kuuntelemaan!

Sieltä saa toki myös ostaa Grand plién niin halutessaan. Kirja löytyy helposti myös Puru-kollektiivin kautta.

Mainokset

Lempeyden käsite (Näyttely: Kiven aika)

Kiven aika. Harry Kivijärvi ja kuusi suomalaista nykykuvanveistäjää. Serlachius-museo Gösta (Joenniementie 47, Mänttä) 13.10.2018–14.4.2019.

Kiven-aika-yleiskuva2

Yleiskuva näyttelystä: Sampo Linkoneva.

Kamerana toimiva tablettini hajosi matkalla Mänttään. Se toimi täydellisesti edellisiltana, mutta kun käynnistelin sitä Mäntässä, se ei enää toiminut. Niinpä en voinut turvautua tavalliseen muistiinpanotekniikkaani eli näyttelyn valokuvaamiseen.

Mutta voi olla, etten olisi kuvannut Kiven aikaa kuitenkaan. Näyttely on fantastinen. Se on rakennettu avautumaan vähitellen. Kun kierrän näyttelytilaa, tuntuu kuin saisin lahjan ja lahjan ja lahjan.

Jo se, miten näyttely alkaa, imaisee minut sisäänsä. Tiedättehän sen Tove Janssonin kirjan, jossa kuljetaan monenlaisissa jännittävissä tiloissa, ja sivuissa on aukkoja, joista näkee tulevaisuuteen ja menneisyyteen (Kuinkas sitten kävikään?) – näyttely on juuri sellainen. Arvaamaton. Jännittävä. Uteliaisuutta kutittava.

Niin, miten se siis alkaa? Tutustumalla Harry Kivijärveen. Hänen olemuksensa eri puolet, kuten taiteen keräileminen, maalaaminen ja kuvanveisto, saavat asettua riviin ja limittyä toisiinsa. Niihin avautuu ikkunoita. Sen sijaan se tuttu ylätasanteelta näyttelysaliin avautuva näkymä on peitetty kokonaan. Näyttelyä ei voi vilkaista etukäteen, mikä on hirveän hienoa.

Taiteen esillepanossa on jotakin lempeää. Se, miten Kivijärven Vanha kissa vaanii muinaista, egyptiläistä skarabeetä, voittaa kenen tahansa sydämen.

En halua paljastaa liikaa. Tämän näyttelyn ilo on löytämisessä: että aina on uusi tila ja uusi, ja pimeyteen syttyy valoja, kun sinne uskaltaa astua.

Kiviveistosten kummallinen ikuisuus leijuu museossa. On kuin olisin arkeologisessa museossa, katsomassa tuhansien vuosien taa. Ja kuitenkin veistokset kuvaavat juuri tätä nyt, ihmistä, kaupunkia (Ville Mäkikoskelan veistoksissa on pahvilaatikoita, taiteltua paperia, kaupungissa kahlaamista), tunnetta, joka minulla on.

Makikoskela-Pikku-kulkuri

Ville Mäkikoskela, Sarjasta Kaupunkikuvia: Pikku kulkuri, 2015, Carraran marmori, teräs, taiteilijan omistuksessa. Kuva: Jari Silomäki.

Näyttelyssä leijuu myös haikeus. Luulen, että sen taustalla on ainakin osittain Laura Könösen Mood-veistos, joka tuottaa matalaa ääntä. Se vaikuttaa kaiken taustalla, vaikkei sitä koko ajan tiedostaisikaan. Se on yksinäisyyden äänikuva.

Tila on korkea ja katto kaukana kuin taivas. Sen alla suuretkin veistokset näyttävät pieniltä. Ne antautuvat ihmisen armoille.

Niin paljon meistä jää/me jätämme. Ja niin paljon siitä, mikä säilyy, on sattumien varassa.

Esillä on myös videoteoksia, mutta niiden ääntä ei tyrkytetä väkisin. Äänen voi kytkeä halutessaan päälle pedaalia polkaisemalla. Ratkaisu on hyvä – vain yhden taiteilijadokumentin monotoninen puhe ja kiven käsittelemisen kilkatus kuuluu vaimeasti halki salin.

Veistoksissa on niin paljon niin hienoa, että haluan jättää kertomatta niistä. Näyttely mahdollista hellän lähestymisen. Kovaa kiveä on käsitelty ja asetettu esiin hyvin lempeästi. Poistun museosalista silmät kyynelissä, vaikken ihan tiedä miksi.

 

 

Värin totuutta (Näyttely: Paula Puikkonen)

Paula Puikkonen: Barokin lumoissa. Galleria Koppelo (Kauppakatu 14, Tampere) marraskuun ajan 2018.

IMG_20181108_113831

Paula Puikkonen: Leikkisästi.

Paula Puikkosen näyttely on vahvojen värien ja tunnetilojen maailma. Maalausten nimet ovat kuin katsomisohjeita: Leikkisästi, Viehkeästi, Nopeasti.

Näyttely on täynnä eräänlaisia yleisviittauksia taidehistoriaan. Vaikken osaa nimetä tiettyä teosta, josta juuri nuo puttot ovat peräisin, siivekkäät, pyöreät pikkulapset ovat hyvin tuttu aihe.

Taiteilija ei etsi viivan realismia vaan värin ja tunteen totuutta. Vahvat väripinnat rytmittyvät viitteellisillä viivoilla, joista voi lukea hahmoja. Varsinkin näin pimeään vuodenaikaan näitä maalauksia tekee hyvää katsoa.

Maailman ihme (Näyttely: Johansson & Savolainen)

Vappu Johansson ja Metta Savolainen: 2πr akvarelleja ja grafiikkaa. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 12.–31.10.2018.

IMG_20181027_181229

Vappu Johansson: Universum.

Vappu Johanssonin ja Metta Savolaisen yhteisnäyttelyyn valitsemat teokset ovat samasta maailmasta. Jopa niin, että meni hetki hahmottaa kummankin oma kieli. Ensin kaikki vaikutti saman tekijän kuvalliselta ajattelulta, mutta sitten koodi alkoi avautua.

Näyttely liikkuu avaruudellisessa ja matemaattisessa maailmassa. Kuvissa on sekä geometrisia muotoja että erilaisia aaltoja ja Möbiuksen nauhoja. Teoksissa kuvallistetaan todellisuutta, jonka mallintamiseen tavallisesti käytetään numeroita ja yhtälöitä. Samaan aikaan tämä todellisuus on kuitenkin hyvin konkreettista. Aurinko liikkuu tietyssä kaaressa taivaankannen halki, ja auringonpimennys on yhtä aikaa myyttinen ja tieteellisesti tutkittu tapahtuma.

Kokonaisuus on rauhoittava niin kuin ihmistä suuremmat asiat parhaimmillaan ovat. Planeetat liikkuvat, aurinko nousee ja laskee. Ääniaallot kulkevat ilmassa.

Samalla tavalla omaa rataansa kulkee ihmisaisteille liian pieni maailma. On hiukkasia ja atomeja, ja kaikki toimii.

Tässä yhteydessä mikä tahansa yksittäinen teos voi lähettää liikkeelle hurjia ajatusprosesseja. Esimerkiksi Johanssonin erivärisistä ympyröistä koostuva Time is a Flat Circle spekuloi ajan ulottuvuuksilla ja saa varsin rajatuilla kuvallisilla keinoilla ajan avautumaan edessäni.

Koko näyttely on kuin perusta, jolle ladotaan teos teokselta uutta tietoa ja teorioita. Kuva kuvan jälkeen muuttuu aivoissani ajatuksiksi ja käsitteiksi. Koko maailma tuntuu samaan aikaan ihmeeltä ja luonnonlakien konemaiselta toiminnalta.

IMG_20181027_181252

Metta Savolainen: Lunar Eclipse.

 

Otteita luonnosta (Näyttelyt: Jaakko Kahilaniemi ja Kukka Pitkänen)

Jaakko Kahilaniemi: Nature Like Capital & Kukka Pitkänen: Hajoavaa. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 20.10.-6.11.2018.

20181027_132928440

Jaakko Kahilaniemi: Garden Made Concrete.

Tämä viikko on ollut galleriaviikko (ja on yhä huomenna), minkä vuoksi näyttelyjen taiteilijat olivat tänään Mältinrannassa paikalla. En tosin keskustellut kummankaan kanssa vaan lähinnä välttelin, sillä olin epäsosiaalisella tuulella. Onneksi on taide, jonka ääreen pelastautua, kun sellainen olo iskee.

Jaakko Kahilaniemen teoskokonaisuus Nature Like Capital käsitelee varsin selkeällä estetiikalla luonnon kaupallistumista ja tuhoutumista. Puunrunko on pätkitty ja kääritty muoviin; toiset, yhä pystyssä olevat rungot vaikuttavat lopettaneen kasvamisensa, kun paksu muovi tukahduttaa ne alleen. Esillä on myös sata betoniin istutettua (kuollutta) kuusentainta.

Näyttely on rakennettu tilaan symmetrisesti ja järjestelmällisesti, ja teoskartta muistuttaa jonkin hyvin tiukasti organisoidun puiston karttaa. Teokset ovat oivaltavia ja puhuttavia, joskin niiden kaikkien sanoma on varsin samankaltainen. Metsien tulisi toimia hiilinieluina, mutta samaan aikaan me tuhoamme puiden kasvun mahdollisuudet pilaamalla ympäristöä.

20181027_133232205

Kukka Pitkänen: Rihmat.

Kukka Pitkäsen näyttelyssä on enimmäkseen suuria piirustuksia. Osa niiden katsomisen ihmettä on siinä, että ne on ylipäätään tehty: koko gallerian mittainen lyijykynäteos on vaatinut käsittämättömän paljon aikaa.

Teosten teemat ovat luonnossa ja kasvamisessa solutasolta kokonaisiin maisemiin asti. Kaikki on yhteydessä kaikkeen, ja kaikki elävä on pohjimmiltaan hajoavaa, orgaanista ainetta. Näkyvissä on vain pieni huippu. Puut ovat maan alla suurempia kuin maan päällä, ja pienikin vesi uurtaa suurta maisemaa.

Tälle näyttelylle olisi ollut etua siitä, että olisin käynyt galleriassa hiljaisempana päivänä. Nyt huone oli täynnä ihmisiä ja ääntä, ja teosten hienovaraisuus jäi kaiken elämän alle.

 

Mitä Missä Milloin 2019

IMG_20181025_125049Kuuntelin, mikä ihme postiluukusta tunkeutui kotiini, mutta sehän oli Mitä Missä Milloin -vuosikirjan tekijänkappale. Olen kirjoittanut uusimpaan MMM:iin kuvataiteen vuosikatsauksen.

(Tällaisten(kin) hommien vuoksi olen ehtinyt blogin pariin tänä vuonna harmillisen harvoin, mutta viikonloppuna on kalenterissa kaksi näyttelyä ihan vain teitä varten.)

Katoavaa aikaa (Näyttely: Anj Smith)

Anj Smith – Sea Lily, Feather Star. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 22.9.2018–20.1.2019.

SAM_6251

Anj Smith: Sport Luxe.

Harvoin käy niin, että aika katoaa kokonaan. Tänään niin tapahtui Anj Smithin näyttelyssä, josta kotiin palatessani luulin kellon olevan korkeintaan kaksi, mutta kello olikin neljä. Olin lähtenyt museoon jo aamupäivällä, joten kadonnutta aikaa mahtuu tälle välille runsaasti.

Osa ajankulusta johtuu ihan siitä, että teokset ovat pieniä ja täynnä yksityiskohtia. Niiden ohi ei voi kävellä nopeasti eikä edes vain vähän hitaasti; ne vaativat täydellistä pysähtymistä ja pitkäaikaista seisoskelemista. Vaikka näyttely täyttää Sara Hildénin taidemuseosta vain yläkerran, jouduin välillä käymään kahvilassa tauolla. Sen verran tiukasti teokset vaativat minua katsomaan.

Hitaus onkin yksi teosten viesti. Niiden tekeminen on selvästi ollut hidasta, joten miksi ne pitäisi voida katsoa äkkiä? Pienen koon viestinä pidän myös ekologisuutta. On paljon kevyempää kuljettaa pienikokoisia maalauksia ympäri maailmaa kuin kuljettaa valtavia, painavia taideteoksia näyttelystä toiseen.

Maalauksissa on kummallista huumoria ja alitajuisia virtoja. Niissä on ihmisiä ja eläimiä – usein niin, että ihmisestä roikkuu eläimiä tai häneen on kääritty eläimiä kiinni kankaalla. Ihmisiin on kiinnitetty kovakuoriaisia nuppineuloilla ja heidän kasvoilleen on heitetty monesta palasta kokoon kursittuja huntuja.

Minulle suuri osa näistä maalauksista on vanitas-teoksia. Ne kertovat ihmiselämän katoavaisuudesta. Jostakin aina puskee muutama hyönteinen nakertamaan meitä.

Teokset ovat myös viittauksia taidehistoriaan. Jo se, että öljymaalaukset on lakattu, vie ajatukset aikaan satojen vuosien taakse. Pidän lakkauksen luomasta tunnelmasta. Lakattu pinta on kiiltävä, kuin teos olisi ikuisesti vähän kostea. Maalaukset ovat myös käsityön ylistystä ja eräänlaisia taidonnäytteitä. Niissä on paljon sellaista, minkä tekeminen on vaikeaa (kuten läpinäkyvät, laskostetut hunnut).

Näyttelystä jäi yhtä aikaa hämmentynyt ja täyttynyt olo. Tunnen saaneeni taidetta kerralla aivot täyteen.