Archive for the ‘Uncategorized’ Category

Fyysinen kokemus (Näyttely: Paul Osipow)

Paul Osipow. Helsingin Taidehalli (Nervanderinkatu 3, Helsinki) 26.1.–24.3.2019.

Paul Osipowin maalaukset tuntuvat hohtavan vuoroin valoa, vuoroin niin syvää pimeyttä, että se törmää minuun kankaan läpi. Näyttelykierros on fyysinen kokemus.

Osipow on täydellinen värin ja rymin asiantuntija. Häneen voi luottaa: aina löytyy jokin, joka tasapainottaa kokonaisuuden ja luo siihen yllättävän kulman. Se voi olla sininen utu kankaan yläosassa tai vihreä raita alareunassa. Se voi olla tasaisen ja epätasaisen pinnan yhdistelmä.

Maalaukset esittävät valoa. Alaston nainen on valon taustasta irtilohkaisema, elävä olento. Päärynä on valoa, joka purkautuu hedelmästä ulos, ja virtaa maailmaan.

Teos teokselta tunnen värien painon rintakehässäni. Iloitsen, innostun, otan askelia taaksepäin, kun maalaus työntää voimalla minua vasten.

Taiteilija on räjäyttänyt jokaiselle kankaalle ainutlaatuisen hengen. Kierros oli mahtava kokemus Amos Rexin Magritte-näyttelyn jälkeen: kurinalaisen Magritten katsomiseen tottuneet silmät avautuivat Osipowin teoksille uudelleen ja uudelleen.

Teosten valo on niin omansa, etten voinut ostaa näyttelykirjaa. Halusin sen, selasin sitä. Mutta kun katselin kuvia, en nähnyt niissä sitä kädenjäljen voimaa, joka minuun erityisesti vaikutti. En halunnut kuvia maalauksista, halusin maalaukset itsensä.

(Näyttelyn mediakuvat on salasanasuojattu, joten ohjaan teidät katsomaan tarjolla olevia kuvia Taidehallin sivuilta.)

 

Mainokset

Kaunista, oivaltavaa (Näyttely: René Magritte)

Magritte: Elämänviiva. Amos Rex (Lasipalatsi) (Mannerheimintie 22–24, Helsinki) 8.2. – 19.5.2019.

Teoksien_kuvapohjat_medialle_2019-12-186

René Magritte: La Chambre d’écoute (Kuunteluhuone), 1958. Kuva on Amos Rexin lehdistökuva.

René Magritte oli suuri syy siihen, että aloin aikanaan opiskella taidehistoriaa. Tarina ei ole kauhean kiinnostava (opiskelin tanssia, ja tanssiopintoihin kuului pakollisia taidehistorian luentoja. Siellä jokin Magritten teos pamahti valkokankaalle, ja se oli sitten menoa).

Magritten surrealistinen, nokkela ja ihmisläheisiä oivalluksia tarjoava taide tuntui omalta jo 18-vuotiaana. Teoksia oli helppo lähestyä, tunsin ymmärtäväni niitä ja sen lisäksi ne olivat kauniita katsoa.

Magritten taide on yhä kaikkea tätä: helppoa lähestyä, kaunista, oivaltavaa. Amos Rexiin koottu, suuri näyttely kuljettaa katsojan Magritten uran vaiheiden läpi loogisesti ja ilmavasti. Kaikkea on sopivasti, ähkyä ei tule.

Amos Rexiin saa tosin jonottaa. Ja sisällä näytteytiloissa ihmisiä on niin paljon, ettei kaipaamani katsomisen flow-tilaa ole mahdollista saavuttaa. En voi siirtyä spontaanisti teokselta toiselle; odotan vuoroa, etsin väliä johon mahtuisin. Minun on vaikea tottua siihen, ettei taide ole oma, yksityinen kokemukseni. Taiteesta on tullut massojen omaa, ja sen luo kuljetaan jonossa.

Minulle näyttelyn innostavimmat tarjoomukset olivat pieniä lyijykynäpiirroksia, mainosjulisteita (yksikin tupakkamainos, joka näyttää aavemaisen uhkaavalta, vaikka siinä on vain sinisilmäinen, nuori nainen näennäisen rauhallisessa ympäristössä) sekä Margitten sikailuvaiheeksi nimitetyn kauden maalauksia. Näissä on uskomaton värimaailma, ja muuten hyvin kurinalaisen maalarin irrottelua on todella hauska katsoa.

Ihastuin siis kaikkeen sellaiseen, joka raotti tiukan, harkitun estetiikan verhoa. Nopeasti tehty piirros, lennokkaasti maalattu kuva.

Eipä siinä, rakastin toki kaikkea. Vihreää omenaa, kivettynyttä piknik-asetelmaa, kaikkea. Magritten vapaus löytyy kuvien sisällöistä ja aiheista, ei niinkään sivellintekniikasta, ja välillä tekikin mieli sanoa ”rentoudu! päästä itsesi irti!” Taiteilijan työskentelyn eri puolia oli siis erityisen valaisevaa nähdä.

 

Aivan kuin kaikki olisi ohi (Näyttelyt: Mikael Pohjola & Anssi Törrönen)

Mikael Pohjola: Natural Forces ja Anssi Törrönen: Maalauksia. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 16.2.-5.3.2019.

IMG_0736

Mikael Pohjola: Harm’s Swift Way

Mikael Pohjolan maalaukset ovat pieniä tarinoita. Niihin on ryhmitelty ihmettelyn ja löytämisen hetkiä. Maailmojen yllä leijuu outo tunnelma, vähän niin kuin aivan pian kaikki olisi ohi (mutta me emme vain vielä tiedä sitä).

Maalauksissa on luonnontieteellistä estetiikkaa. Ihminen avataan ja hänen sisälleen katsotaan. Perhonen räpyttää siipiään ja koko maailma muuttuu.

Myös jokin maalausten pinnassa tuo mieleen vanhat lunnontieteelliset kirjat. Avattu ihminen on kuvattu vähän kankeasti, tiedettä tekevät valkopartaiset miehet, joilla on pyöreät silmälasit.

En voi sanoa, että näyttely riemastuttaa – tunnelma on alakuloinen ja vieraannuttava. Mutta kierroksen jälkeen tuntuu, kuin olisi lukenut jonkin todella paksun kirjan jostakin kaukaa ajasta. Saanut kiinni jostakin, jäänyt etäiseksi jostakin.

IMG_0742

Anssi Törrönen: Nimetön

Anssi Törrönen on kuvannut anatomisilta näyttäviä, lihallisia elementtejä läheltä. Tuntuu kuin katsoisin kuvia väärästä kulmasta: jos vain kiertäisin taualun toiselle puolelle, kuva varmasti asettuisi, ja hahmottaisin, mitä se esittää.

Esittämisen ajatus on tietenkin päälleliimattu. Voin yhtä hyvin vain katsoa. Mutta aivot alkavat selittää: tuolla näkyy pala kesätaivasta, tuossa on kaksi toisiinsa kietoutunutta, kankaaseen verhottua ihmistä.

Sormimaiset, luumaiset, lihamaiset ja ihomaiset pinnat muodostavat suurikokoisia maisemia. Näyttely velloo ympärilläni ilkikurisesti. Jospa vain tietäisit, se sanoo, ja verhoaa itseään vähän lisää.

 

 

Lauantaina luen koko Grand plién

IMG_20180104_103254
Luen runoteokseni Grand plién kannesta kanteen lauantaina 1.12. klo 14. Lukeminen sisältyy Runoalueeseen, joka on koko viikonlopun Tampereen Tarinatehtaalla (entinen Rulla). Odotan lukemista innolla, tule ihmeessä kuuntelemaan!

Sieltä saa toki myös ostaa Grand plién niin halutessaan. Kirja löytyy helposti myös Puru-kollektiivin kautta.

Lempeyden käsite (Näyttely: Kiven aika)

Kiven aika. Harry Kivijärvi ja kuusi suomalaista nykykuvanveistäjää. Serlachius-museo Gösta (Joenniementie 47, Mänttä) 13.10.2018–14.4.2019.

Kiven-aika-yleiskuva2

Yleiskuva näyttelystä: Sampo Linkoneva.

Kamerana toimiva tablettini hajosi matkalla Mänttään. Se toimi täydellisesti edellisiltana, mutta kun käynnistelin sitä Mäntässä, se ei enää toiminut. Niinpä en voinut turvautua tavalliseen muistiinpanotekniikkaani eli näyttelyn valokuvaamiseen.

Mutta voi olla, etten olisi kuvannut Kiven aikaa kuitenkaan. Näyttely on fantastinen. Se on rakennettu avautumaan vähitellen. Kun kierrän näyttelytilaa, tuntuu kuin saisin lahjan ja lahjan ja lahjan.

Jo se, miten näyttely alkaa, imaisee minut sisäänsä. Tiedättehän sen Tove Janssonin kirjan, jossa kuljetaan monenlaisissa jännittävissä tiloissa, ja sivuissa on aukkoja, joista näkee tulevaisuuteen ja menneisyyteen (Kuinkas sitten kävikään?) – näyttely on juuri sellainen. Arvaamaton. Jännittävä. Uteliaisuutta kutittava.

Niin, miten se siis alkaa? Tutustumalla Harry Kivijärveen. Hänen olemuksensa eri puolet, kuten taiteen keräileminen, maalaaminen ja kuvanveisto, saavat asettua riviin ja limittyä toisiinsa. Niihin avautuu ikkunoita. Sen sijaan se tuttu ylätasanteelta näyttelysaliin avautuva näkymä on peitetty kokonaan. Näyttelyä ei voi vilkaista etukäteen, mikä on hirveän hienoa.

Taiteen esillepanossa on jotakin lempeää. Se, miten Kivijärven Vanha kissa vaanii muinaista, egyptiläistä skarabeetä, voittaa kenen tahansa sydämen.

En halua paljastaa liikaa. Tämän näyttelyn ilo on löytämisessä: että aina on uusi tila ja uusi, ja pimeyteen syttyy valoja, kun sinne uskaltaa astua.

Kiviveistosten kummallinen ikuisuus leijuu museossa. On kuin olisin arkeologisessa museossa, katsomassa tuhansien vuosien taa. Ja kuitenkin veistokset kuvaavat juuri tätä nyt, ihmistä, kaupunkia (Ville Mäkikoskelan veistoksissa on pahvilaatikoita, taiteltua paperia, kaupungissa kahlaamista), tunnetta, joka minulla on.

Makikoskela-Pikku-kulkuri

Ville Mäkikoskela, Sarjasta Kaupunkikuvia: Pikku kulkuri, 2015, Carraran marmori, teräs, taiteilijan omistuksessa. Kuva: Jari Silomäki.

Näyttelyssä leijuu myös haikeus. Luulen, että sen taustalla on ainakin osittain Laura Könösen Mood-veistos, joka tuottaa matalaa ääntä. Se vaikuttaa kaiken taustalla, vaikkei sitä koko ajan tiedostaisikaan. Se on yksinäisyyden äänikuva.

Tila on korkea ja katto kaukana kuin taivas. Sen alla suuretkin veistokset näyttävät pieniltä. Ne antautuvat ihmisen armoille.

Niin paljon meistä jää/me jätämme. Ja niin paljon siitä, mikä säilyy, on sattumien varassa.

Esillä on myös videoteoksia, mutta niiden ääntä ei tyrkytetä väkisin. Äänen voi kytkeä halutessaan päälle pedaalia polkaisemalla. Ratkaisu on hyvä – vain yhden taiteilijadokumentin monotoninen puhe ja kiven käsittelemisen kilkatus kuuluu vaimeasti halki salin.

Veistoksissa on niin paljon niin hienoa, että haluan jättää kertomatta niistä. Näyttely mahdollista hellän lähestymisen. Kovaa kiveä on käsitelty ja asetettu esiin hyvin lempeästi. Poistun museosalista silmät kyynelissä, vaikken ihan tiedä miksi.

 

 

Värin totuutta (Näyttely: Paula Puikkonen)

Paula Puikkonen: Barokin lumoissa. Galleria Koppelo (Kauppakatu 14, Tampere) marraskuun ajan 2018.

IMG_20181108_113831

Paula Puikkonen: Leikkisästi.

Paula Puikkosen näyttely on vahvojen värien ja tunnetilojen maailma. Maalausten nimet ovat kuin katsomisohjeita: Leikkisästi, Viehkeästi, Nopeasti.

Näyttely on täynnä eräänlaisia yleisviittauksia taidehistoriaan. Vaikken osaa nimetä tiettyä teosta, josta juuri nuo puttot ovat peräisin, siivekkäät, pyöreät pikkulapset ovat hyvin tuttu aihe.

Taiteilija ei etsi viivan realismia vaan värin ja tunteen totuutta. Vahvat väripinnat rytmittyvät viitteellisillä viivoilla, joista voi lukea hahmoja. Varsinkin näin pimeään vuodenaikaan näitä maalauksia tekee hyvää katsoa.

Maailman ihme (Näyttely: Johansson & Savolainen)

Vappu Johansson ja Metta Savolainen: 2πr akvarelleja ja grafiikkaa. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 12.–31.10.2018.

IMG_20181027_181229

Vappu Johansson: Universum.

Vappu Johanssonin ja Metta Savolaisen yhteisnäyttelyyn valitsemat teokset ovat samasta maailmasta. Jopa niin, että meni hetki hahmottaa kummankin oma kieli. Ensin kaikki vaikutti saman tekijän kuvalliselta ajattelulta, mutta sitten koodi alkoi avautua.

Näyttely liikkuu avaruudellisessa ja matemaattisessa maailmassa. Kuvissa on sekä geometrisia muotoja että erilaisia aaltoja ja Möbiuksen nauhoja. Teoksissa kuvallistetaan todellisuutta, jonka mallintamiseen tavallisesti käytetään numeroita ja yhtälöitä. Samaan aikaan tämä todellisuus on kuitenkin hyvin konkreettista. Aurinko liikkuu tietyssä kaaressa taivaankannen halki, ja auringonpimennys on yhtä aikaa myyttinen ja tieteellisesti tutkittu tapahtuma.

Kokonaisuus on rauhoittava niin kuin ihmistä suuremmat asiat parhaimmillaan ovat. Planeetat liikkuvat, aurinko nousee ja laskee. Ääniaallot kulkevat ilmassa.

Samalla tavalla omaa rataansa kulkee ihmisaisteille liian pieni maailma. On hiukkasia ja atomeja, ja kaikki toimii.

Tässä yhteydessä mikä tahansa yksittäinen teos voi lähettää liikkeelle hurjia ajatusprosesseja. Esimerkiksi Johanssonin erivärisistä ympyröistä koostuva Time is a Flat Circle spekuloi ajan ulottuvuuksilla ja saa varsin rajatuilla kuvallisilla keinoilla ajan avautumaan edessäni.

Koko näyttely on kuin perusta, jolle ladotaan teos teokselta uutta tietoa ja teorioita. Kuva kuvan jälkeen muuttuu aivoissani ajatuksiksi ja käsitteiksi. Koko maailma tuntuu samaan aikaan ihmeeltä ja luonnonlakien konemaiselta toiminnalta.

IMG_20181027_181252

Metta Savolainen: Lunar Eclipse.