Täytyy tunnustaa, etten ole katsellut yhtäkään Bruce Leen elokuvaa. Olen löytänyt koreografioiduista kamppailukohtauksista intoilevan itseni vasta hiljattain, ja kaikki tällaiset elokuvat ovat minulla vasta edessä.
Mistä myös intoilen: käsitetaiteesta. Tiedän, että jollain tavalla on helppoa kirjoittaa vain tyypin nimi isoin kirjaimin, ja antaa ymmärtää, että se riittää. Simon Pattersonin näyttelyssä on maalauksia, joissa lukee esim. Charles Darwinin nimi, eikä muuta. Se on yksi tapa kuvata ihminen, ihmisen rooli – muotokuva olisi henkilökohtainen, mutta pelkkä nimi on se, mikä meille tuntuu riittävän.
Mutta Bruce Lee! Hän on saanut kokonaisen huoneen!
Huoneessa soi retrotoimintaelokuvamusiikki. Seiniä peittävät peilit ulkoistavat minut itseltäni. Tekee heti mieli vähän potkia ilmaan ja olla cool.
Päällekäyvä punainen, svengaava musiikki, peilit… teos on hauska aikahyppy, osallistava peilisali. Kävelen sitä edestakaisin ja tunnen olevani catwalkilla tai osana jonkinlaista esitystä. Yksinkertaiselta vaikuttava teos tekee minusta itselleni katseen kohteen, antaa minulle roolin. Saan leikkiä hetken, kunnes palaan museon hillittyihin saleihin esittämään hillittyä museovierasta.
Päästä varpaisiin. Simon Pattersonin teoksia, Gustaf (Mänttä) 6.2.2021—9.1.2022
Hämeen linna on loistava ympäristö Nick Ervinckin 3D-tulostetulle taiteelle. Teosten joukkoon on tuotu haarniskoja ja muuta linnan esineistöä, joka solahtaa hienosti yhteen taiteilijan tulevaisuusvisioiden kanssa. Näyttely on kokonaisuutena kiehtova, ällöttävä ja aivan upean värinen.
Monessa teoksessa Ervinck yhdistää orgaanisen ja teknologisen. Hän on luonut kyborgeja, koneen ja ihmisen risteymiä. Esillä on myös erilaisia verisuonia tai aivoja muistuttavia veistoksia, joiden voi kuvitella istuvan saumattomasti kyborgien sisäpuolelle.
Lähes kaikki muu näyttelyssä on tulostemuovia, mutta Edholp on pronssiveistos. Se on massiivinen, umpinainen kallo, josta tulee klaustrofobinen olo. Miltä tuntuisi, jos evoluutio olisi sulkenut meidät aukottoman kallon sisäpuolelle? Mitkä aistit toimivat pienten hengitysreikien kautta?
Linnassa teosta voi verrata karhun kalloon, joka näyttää yllättävän pieneltä. Millainen tulevaisuus tuottaa suuria, tehokkaita, umpikalloisia humanoideja? Olemmeko jo matkalla sinne?
Nick Ervinck – GNI-RI may2021. Hämeen linna 28.5.—28.11.2021.
Mikä ihana pörröinen otus sinä oletkaan! Vaikka hyönteisissä suuressa koossa on aina jotakin vierasta ja siksi uhkaavaa, sinua uskaltaa kyllä lähestyä. Siinä sinä kömmit niin kuin kimalaiset joskus kuumissaan tai unissaan kömpivät maassa.
Alina Lampinen on rakentanut Viimeisen kimalaisen metallista, esimerkiksi haravoista. Läheltä katsottuna pörröinen otus onkin metallinen ja kova. Teosta ei saa koskettaa – tietenkään – mutta se tuntuu raapivan ihoa jo pelkästään katseen voimalla.
Viimeinen kimalainen kertoo ihmiskunnan vimmaisesta halusta hallita ympäristöään. Kaikki on leikattava, lyhennettävä, haravoitava pois ja kompostoitava. Lopulta pitääkin sitten rakentaa pölyttäjärobotteja, koska niiden alkuperäisten elinympäristö on leikattu matalaksi.
Mutta vielä näitä pörröisiä otuksia voi ihastella muuallakin kuin gallerian lattialla. Vielä ne tekevät meidän kaikkien elämän mahdolliseksi.
Kuvataiteen valtakunta 11.6.-29.8.2021. Seppälän puistotie 7, Mänttä.
Kati Immosen vesiväritöissä on hienoa huumoria ja karnevalismia. Osittain sitä saa etsiskellä: viherkasvien seasta löytyy pieni teltta ja kukkaruukusta kynä, jonka varaan kasvi on asettunut. Kaikkialta puskeva vihreä luo keveyden tunteen: kaikki on hyvin niin kauan kuin kasvit valtaavat itselleen tilaa.
Pioni-maalaus on toisenlainen. Se on tumma ja synkkä, ainoastaan itse pioni hohtaa valkoista valoa. Maasto näyttää kuvatun korkealta. Kuin katselisi peltotilkkuja lentokoneesta.
Teoksessa on kuitenkin samaa hellää mystiikkaa kuin Immosen vehreissä ja rönsyävissä teoksissa. Pioni on ihmeellinen, loistava olento, joka pölyttää kuivunutta maastoa omalla valollaan.
Kasvi saattaa olla myös pelkkä muistikuva tai haamu. Ehkä se on mustaksi palaneen maaston entinen asukas, joka on jäänyt kummittelemaan niille, jotka sen pystyvät näkemään.
Immosen maailma on ihmeellinen ja kaunis. Teoksiin mahtuu rajujakin ajatusketjuja, mutta näyttelystä poistuessani askel on kevyempi kuin sinne mennessä.
*
Kati Immonen – Korpi vastaan puutarha. Jyväskylän taidemuseo, 4.6.– 5.9.2021.
Mikkelin taidemuseon näyttelytilan seinään on maalattu mustalla akryylimaalilla sana TOIVO. Teoksen viesti tuntuu yksinkertaiselta, mutta siitä huolimatta se pysäyttää. Onko tämä sittenkään ihan niin yksioikoista kuin miltä näyttää?
Toivo on sekä substantiivi että verbin käskymuoto. Kerrotaanko minulle, että toivoa on, vai käsketäänkö minua toivomaan? Musta teksti alkaa tuntua vähän uhkaavalta. ”Sinun on paras toivoa, tai muuten…”
Seinään maalattu sana on krouvi ja kestävä teos. Se ei hajoa, vaikka sitä koskettaisi. Vaan kun näyttely päättyy, toivo maalataan piiloon. Se jää jonnekin maalikerrosten alle niin kuin se usein ihmismielessäkin piileskelee, kaikesta huolimatta.
M_ITÄ? Nykytaiteen biennaali. Mikkelin taidemuseossa 12.6.-10.10.2021.
Särestöniemessä (Kittilässä) on esillä Reidar Särestöniemen maalaus, joka näyttää ajankohtaiselta: on kuin kuumeneva taivas palaisi, merenpinta nousisi ja eläimet (kuten ihmisetkin) tuhoutuisivat planeetan ekokatastrofin alle. Maalauksen taustalla on kuitenkin vuoden 1967 tekojärvien rakentaminen Sodankylään. Järvien alle jäi kokonaisia kyliä, ja maalauksessa porot uivat henkensä hädässä kaiken hukuttavassa vedessä.
Maalauksen ydin on kuuma. Auringonsäteet muodostavat kämmenten näköisiä kuvioita, ojentuvia, auttamaan kykenemättömiä tulikouria. Porojen sarvet hohtavat punaista hätää. Turkoosi vesi on niin kiinteää, että se kivettyy vuoristoiksi.
Särestöniemen maalausten turkoosi teki minuun erityisen vaikutuksen. Se on yllättävä, virkistävä ja toistuva väri. Tässä teoksessa se luo murhaavan massan, johon hukkuvien eläinten sarvet muodostavat punaisia luolamaalauksellisia merkintöjä.
Nyt on lintuja! Juho Jäppisen valokuvakollaasiin on koottu lintuja kaikissa muodoissaan (paitsi niitä ihan aitoja lintuja). On jäätelöstä tuttua pingviiniä ja Saarioisten kukkoa, lastenkirjakuvitukselta vaikuttavia, piirustuksia ja ehkä tatuointeja…
Tykkään tällaisista teoksista, jotka raportoivat maailmasta ympärillämme. Tämä sanoo: ihminen käyttää lintua vaikka minkä symbolina. En esimerkiksi ole kauheasti uhrannut ajatuksia sille, että Jysk myy huonekaluja, mutta se logossa on lintu. Miksi ihmeessä?
Lintu on globaali olento, paljon ihmistä vapaampi liikkuja. Se elää trendikkäästi monessa paikassa, ja liikkuu kevyesti työpisteidensä välillä.
Teoksesta löytyy hurmaavia, tunnistettavia, ihan uusia ja erikoisia lintuja. Se tarjoaa yhden tavan hahmottaa todellisuutta. Kun astun museosta ulos, näenkö enemmän linnun kuvia vai niitä oikeita eläimiä (monet niistä uhanalaisia)?
Kenen luonto? Jyväskylän taidemuseo 27.3.-16.5.2021
Elina Ruohosen teoksissa seikkailee hellyttäviä ja pelottavia eläimiä. Myös ihmisissä on jotakin kesyttämätöntä, joka tuntuu välillä uhalta.
Pleksille maalatut teokset kiiltävät ja heijastavat ympäristöään. Valo leikkii väkisinkin värikkäillä pinnoilla.
Näyttelyssä pysähdyn mustan pantterin eteen. Teos on värikäs ja siinä tapahtuu paljon. Menee tovi ennen kuin huomaan kaiken: tuolla on palmuja, tuolla seisoo vinttikoira. Pinkin ja kirkkaanvihreän onnistunut liitto tuntuu kätkevän muitakin yksityiskohtia. En osaa nimetä maasta törröttäviä sylintereitä, enkä tiedä, puhkeaako kuvapinta pantterin takana kukkimaan.
Eläin kävelee päättäväisesti, ja on jo ojentamassa tassuaan ulos kuvasta. Vaikka taustan karkkivärit tekevät siitä vaarattoman oloisen, eläimen oikea luonto paljastuu, kun katsoo sitä silmiin.
Teosten iloisuus yhdistettynä vaaran tuntuun herättää katsomaan toisenkin kerran. Tällainen ihminen on: kävelemässä iloisesti pantterin ateriaksi, kunhan ansa on kauniilla väreillä kuorrutettu.
Elina Ruohonen: Futuurissa, vol. 2. Galleria Saskia (Tampere) 3.4.-21.4.2021.
Valokuvassa aurinko näyttää nousevan kukkulan takaa. Aurinko paljastuu keltaiseksi kankaaksi, joka on levitetty kahden kukkulan väliin.
Onko se teltta? Onko se sirkus? Mitä valoisaa ja ihanaa tapahtuu keltaisen kankaan takana?
Ajatukseni kulkeutuvat Christon paketointiteoksiin. Christo ja Jeanne-Claude paketoivat maisemia, puita, rakennuksia. En tiedä, kuinka usein paketointikangas oli juuri keltaista, mutta ensimmäinen mielikuvani taiteilijapariskunnan teoksista on kirkkaankeltainen.
Ehkä Riitta Päiväläisen valokuvassakin on paketoitu jotakin. Se jokin voi olla laskeva aurinko, jonka viimeisen, kirkkaan säteen näen kankaan läpi.
(Pahoittelen heijastuksia teoksen lasissa.)
Kenen luonto? Jyväskylän taidemuseo 27.3.-16.5.2021.
Tiedän, ettei tämä ole valokuva, mutta silti koen ihmeen, kun lähestyn teosta. Ihan oikeasti tämä koivu on piirretty! Tuntuu kuin tätä pitäisi vähän aikaa tunnustella edestakaisin: astua kauemmas, astua lähemmäs. Kyllä, se pysyy piirroksena, eikä loikkaa eloon.
Puun muotokuvassa tapahtuu sama ilmiö kuin ihmisen muotokuvassa: piirrettynä/maalattuna kohde on usein aidommin läsnä kuin valokuvassa. Valokuva tallentaa hetken, mutta piirtämällä voi tallentaa kokonaisen elämän.
Teoksen pinta kimmeltää kuin pakkaslumi. Minun ja puun väliin asettuu ohuen ohut kalvo, joka estää meitä kohtaamassa. En voi koskettaa, en voi kiivetä. Puu ei voi humista tuulessa.
Ja silti kohtaamme todellisemmin kuin kohtaan puita luonnossa koskaan (?). Katselen rauhassa toisen ihmisen silmien kautta nähtyä elävää olentoa. Kaikki teokseen käytetty aika ja myötätunto kelluu kuvasta minuun, hitaasti. Katsomisesta tulee hyvä olo.
Terveydeksi! Sairaala Novan taidetta. Jyväskylän taidemuseo 27.3.-16.5.2021.
Nokkonen 