Juurilla (Näyttely: Friðriksdóttir)

Gabríela Friðriksdóttir: Tetralógia Turun taidemuseon Pimiössä 15.11.2009 saakka.

—

Jostain syystä islantilaisilla tuntuu olevan vankka suhde omaan menneisyyteensä. Siinä, missä suomalainen saa kosketuksen juuriinsa primitiivisten, räkäisten, pellavaan pukeutuneiden miesten tai mämmin, talkkunan ynnä muiden näön vuoksi pahoiksi haukuttavian ruokien kautta, islantilainen taiteilija Gabríela Friðriksdóttir on tuonut uskottavat taruolentonsa osaksi taianomaiselta näyttävää islantilaista luontoa neliosaisessa videoteoksessaan Tetralógia.

Videoita on mukava katsoa, vaikka niissä on paljon esteettisesti ällöttävää. Valkoisen liman peitossa oleva, vastasyntynyt olento karjuu ja kieppuu heinissä, ja maan alla elää juuren näköinen, groteski hahmo. Musiikki, kuvasto ja äänimaailma toimivat yhteen, eikä mikään toteutuksessa ärsytä. Ehkä tämä on kulttuurillisen eron aiheuttama harha, mutta musiikki ei kuulosta niin tekotaiteelliselta pörinältä kuin videoteoksissa usein.

Tarinat ovat hyvin aitoja ja fyysisiä. Elämä ei missään vaiheessaan ole kliinistä; elämä on multaa, eritteitä, kaaosta ja kylmää vettä. Elämä on myös syntymiä ja käännekohtia, pelon kautta vahvistumista ja pyrkimystä hallintaan.

Museon alakerran Kalevala-näyttely keskittyy ainoastaan vanhaan Kalevala-kuvastoon. Odotin näkeväni uusiakin tulkintoja kansalliseepoksestamme, mutta turhaan. Huippuhetkistään huolimatta näyttely on varsin yksipuolinen kuva suomalaisista juurista, ja siksi Friðriksdóttirin videoteos vaikuttaa erityisen piristävältä. Se myös paljastaa uuden taiteen mahdollisuuksia paremmin kuin minulle varsin hämäräksi jäänyt viereisen huoneen teos. Siinä tasaisin väliajoin puhaltava tuuletin levittää huoneeseen valkoisia A4:sia, mikä välittää katsojalle kähinnä kovaäänisen puhaltimen pöhinää vähän väliä (yritin löytää näyttelyhuoneesta taiteilijan ja teoksen nimeä, mutten löytänyt. Netistä selvisi, että kyse on Vesa-Pekka Rannikon teoksesta Lintu ja kirjasto, johon nettitietojen mukaan kuuluu myös viereisen huoneen loistava veistos, jossa ilves pyrkii ulos valkoisesta kuutiosta (oli se sitten lunta tai kuvanveistäjän unta, teos on hieno)).

Tetralógiasta on vaikea sanoa enempää: se pitää nähdä. Katselu on kuitenkin ikävän hankala kokemus. Pimiössä on vain yksi kolmen hengen sohva, joten suuri osa katsojista ei mahdu lainkaan istumaan, ja viereisen huoneen teokseen liittyvä puhallin katkaisee katselukokemuksen vähän väliä. Teos itsessään on kuitenkin monella tasolla vaikuttava, ja aiheuttaa perisuomalaista kateutta – näyttää siltä, etteivät islantilaiset voi välttää kulttuurillisia menestystarinoita, sillä heille eksoottisuus on niin ihanan normaalia.

Ohitettua (Näyttely: Ala-Maunus & Mäki-Patola)

Petri Ala-Maunus ja Liina Mäki-Patola: Forever young. Galleria Huoltamo, Suvantokatu 4, Tampere. (lokakuu 2009)

—

Toisinaan taiteen kanssa joutuu tekemisiin ihan yllättäen. Se vaanii jossain kadunkulmassa ja hyppää kimppuun, kun sitä lähestyy. Joskus siihen törmää, joskus ärsyttää kun sen päällä ei uskalla kiipeillä ja joskus se yksinkertaisesti vain on väärässä paikassa.

Tampereella on pieni galleria Huoltamo, jonka näyttelyihin aina törmään vahingossa. Se on tavallaan reitin varrella, mutta tavallaan niin sivussa, ettei sitä tule ajatelleeksi ennen kuin sen näkee suoraan edessään.

Huoltamon näyttelyt ovat ikkunanäyttelyitä, eli sisään tilaan ei pääse. Kaupungissa on niin normaalia tuijottaa häpeämättömästi jokaisesta katutason ikkunasta sisään, että taidekin tulee näin havaituksi.

En ole koskaan nähnyt kenenkään seisovan Huoltamon ikkunassa pitkään. Uskon, että enemmistö ohikulkijoista vilkaisee ikkunaa ja näkee taidetta niiden sekuntien ajan kuin ikkunan ohittaminen kestää (joskus tosin esillä on jotain niin pysäyttävää, että ainakin itse olen kerran ollut jäädä polkupyörän alle). Näin ollen olisi aidointa kirjoittaa näyteikkunanäyttelystä siten, että vain kävelee sen ohi ja antaa ajatusten kävellessä jatkaa matkaansa uusiin suuntiin.

Näin teinkin tänään. Koin Petri Ala-Maunuksen ja Liina Mäki-Patolan Forever young -näyttelyn kävelemällä sen ohi. Näin ikkunasta huoneen, jonka seinät oli peitetty etäisesti tutunnäköisillä julisteilla, joihin oli kiinnitetty (ilmeisesti taiteilijoiden) kasvokuvia.

Mitä koin?

1) Yllättävän hypyn aikaan, jolloin olen itsekin joitakin julisteita seinilleni kiinnittänyt.

2) Kammottavia muistikuvia 1980- ja 1990-lukujen värimaailmasta (muusikoiden vaatteet ovat usein aikansa räikeimpiä ja kärjistetyimpiä, joten niihin tuntuu tiivistyvän hyvin rehellinen ajankuva).

3) Päälleliimattujen kasvojen kautta sain muistutuksen siitä, miten ehjästi tietyissä ikävaiheissa eletään omien idolien kanssa.

Eikä sitten muuta. Jotenkin koko huone (installaatio?) oli niin vahvasti menneisyyden kuva, että ehkä sen oli tarkotus olla vitsi; kutsua nuoria nauramaan edeltäneiden sukupolvien tyylitajuttomuudelle ja meitä vähän vahempia nauramaan menneelle itsellemme. Tai ehkä se yritti osoittaa nykynuorille, että ihan samalla tavalla kuin heillä nyt, on kaikilla ollut esikuvia, jotka ovat tuntuneet elämän tärkeimmiltä asioilta.

Jäi vähän outo olo, kun en pysähtynyt katsomaan teoksia. Tuntuu, ettei saisi sanoa mitään, jos on vain kävellyt ohi (mutta niinhän suurin osa ulkotilojen taiteesta koetaan: sen ohi kävellään. Ja silti siitä on mielipiteitä melkein jokaisella).