Posts Tagged ‘kritiikki’

Katoavaa aikaa (Näyttely: Anj Smith)

Anj Smith – Sea Lily, Feather Star. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 22.9.2018–20.1.2019.

SAM_6251

Anj Smith: Sport Luxe.

Harvoin käy niin, että aika katoaa kokonaan. Tänään niin tapahtui Anj Smithin näyttelyssä, josta kotiin palatessani luulin kellon olevan korkeintaan kaksi, mutta kello olikin neljä. Olin lähtenyt museoon jo aamupäivällä, joten kadonnutta aikaa mahtuu tälle välille runsaasti.

Osa ajankulusta johtuu ihan siitä, että teokset ovat pieniä ja täynnä yksityiskohtia. Niiden ohi ei voi kävellä nopeasti eikä edes vain vähän hitaasti; ne vaativat täydellistä pysähtymistä ja pitkäaikaista seisoskelemista. Vaikka näyttely täyttää Sara Hildénin taidemuseosta vain yläkerran, jouduin välillä käymään kahvilassa tauolla. Sen verran tiukasti teokset vaativat minua katsomaan.

Hitaus onkin yksi teosten viesti. Niiden tekeminen on selvästi ollut hidasta, joten miksi ne pitäisi voida katsoa äkkiä? Pienen koon viestinä pidän myös ekologisuutta. On paljon kevyempää kuljettaa pienikokoisia maalauksia ympäri maailmaa kuin kuljettaa valtavia, painavia taideteoksia näyttelystä toiseen.

Maalauksissa on kummallista huumoria ja alitajuisia virtoja. Niissä on ihmisiä ja eläimiä – usein niin, että ihmisestä roikkuu eläimiä tai häneen on kääritty eläimiä kiinni kankaalla. Ihmisiin on kiinnitetty kovakuoriaisia nuppineuloilla ja heidän kasvoilleen on heitetty monesta palasta kokoon kursittuja huntuja.

Minulle suuri osa näistä maalauksista on vanitas-teoksia. Ne kertovat ihmiselämän katoavaisuudesta. Jostakin aina puskee muutama hyönteinen nakertamaan meitä.

Teokset ovat myös viittauksia taidehistoriaan. Jo se, että öljymaalaukset on lakattu, vie ajatukset aikaan satojen vuosien taakse. Pidän lakkauksen luomasta tunnelmasta. Lakattu pinta on kiiltävä, kuin teos olisi ikuisesti vähän kostea. Maalaukset ovat myös käsityön ylistystä ja eräänlaisia taidonnäytteitä. Niissä on paljon sellaista, minkä tekeminen on vaikeaa (kuten läpinäkyvät, laskostetut hunnut).

Näyttelystä jäi yhtä aikaa hämmentynyt ja täyttynyt olo. Tunnen saaneeni taidetta kerralla aivot täyteen.

 

Mainokset

Äärettömyyksiä (Näyttely: Marra Lampi)

MARRA LAMPI: 70 – retrospektiivinen juhlanäyttely. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 21.9. – 10.10.2018.

IMG_20180929_181149

Marra Lampi: Sininen (2008)

 

Joskus nuorempana kriitikkona kirjoitin näyttelyarvioon, että Marra Lammen maalaukset olivat helppoja vastaanottaa. Sain tästä (en taiteilijalta vaan joltakulta muulta) palautetta, että ei koskaan saa kutsua taiteilijan teoksia helpoiksi, se on loukkaavaa. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että helppo lähestyttävyys on taideteokselle yleensä etu.

Katsomisen keveys tulee geometriasta. Tulee turvallinen olo, kun tietää katseen pysyvän teoksessa. Vaikka viivaa seuraisi loputtomasti, ei koskaan putoa teoksen maailmasta pois.

Galleria Saskian retrospektiivinen näyttely tarjoaa Lammen uralta sellaisiakin suuntia, joihin en ennen ole törmännyt. Odotin näitä meditaationkaltaisia, geometrisia kuvioita, joita sainkin, mutta niiden lisäksi sain valoteoksia sekä herkänhauraita sateenkaarimaalauksia.

Ihaninta teoksissa tähän vuodenaikaan ovat värit. Rakastan kullan ja syvänsinisen yhdistelmää, joka tuo mieleen moskeijojen mosaiikit. Rakastan vihreää ja kirkasta keltaista. Rakastan myös viivaa, joka näyttää vaivattomalta, mutta on luonut ikuisuuksia, äärettömiin jatkuvia reittejä kuva-alan yli ja taas takaisin.

 

 

 

Ulottumattomissa (Näyttely: David Hockney)

David Hockney. Taidehalli (Nervanderinkatu 3, Helsinki) 18.8.2018 – 18.11.2018.

Oli hauskaa katsella David Hockneyn haastattelua Taidehallissa. Videolla taiteilija kertoo, kuinka hän suunnitteli erään näyttelynsä ripustuksen siten, että katsoja näkee pitkän käytävän eri päissä olevat teokset samaan aikaan, kun vain kääntää päätään. Lopputuloksena museossa oli aina niin paljon väkeä, ettei kukaan koskaan voinut nähdä näitä teoksia taiteilijan tarkoittamalla tavalla. Tätä ajattelin käydessäni Taidehallin jälkeen Amos Rexissä, jossa teokset jäivät ihmismäärän alle.

Hockneyn näyttely on raikas, värikäs ja hellä. Hänen tavassaan piirtää ihminen on sekä lempeyttä että huumoria, eikä hän päästä mallejaan helpolla. Toisaalta kaikki esillä olevat teokset ovat osoituksia hellyydestä, halusta toteuttaa kaksiulotteinen maailma, joka edes jossakin määrin kunnioittaisi kolmiulotteista esikuvaansa.

Kaksi- ja kolmiulotteisen suhde onkin yksi taiteilijan pysyvistä teemoista. Hän piirtää kukkia ja nimeää teoksen sitten paperista valmistetuiksi kukiksi. Tai hän luo yltiöpäisiä perspektiivejä maalauksiinsa tiloista, yrittää tuoda tilan kaksiulotteiselle pinnalle.

Erityisen vahvasti minuun vaikuttivat puhelimella piirretyt kuvat. Niissä on yhtä aikaa nähtävissä ihmisen kädenjälki ja teknologinen etäännyttäminen. Sivellintä tai väripalettia ei tarvita, kun kaiken voi tehdä tietokoneella. Värin valitseminen on klikkauksen päässä, ei fyysisen maalin sekoittamisen lopputulos. Näissä puhelinmaalauksissa on myös hämmentävää valoa, sitä kummallista epäaitoa hohdetta, jonka paisteessa meistä suurin osa päivänsä viettää.

Näyttelyssä ei saa valokuvata, ja museon lehdistökuvat on suojattu salasanoin, joten joudutte tyytymään näihin kahteen museon sivuilta löytyvään kuvaan.

 

Suuntavaiston sekoittamisen taide (Näyttely: teamLab)

teamLab. Amos Rex (Lasipalatsi, Helsinki) 30.8.2018 – 6.1.2019.

1440x700-graffiti-nature

Graffiti Nature: Lost, Immersed and Reborn teamLab, 2018, Interactive Digital Installation, Sound: Hideaki Takahashi © teamLab”

Vaikka Amos Rexin avautumisesta on jo vähän aikaa, museoon oli edelleen eilen pitkä jono. Asetuin sen perään ja otin repustani kirjan. Muutaman kymmenen sivua sitä ehti jonottaessa lukea, mutta onneksi oli aurinkoinen päivä.

En oikein osaa sanoa, millainen uusi museorakennus on, sillä se täyttävä teamLabin näyttely on kuin tehty sekoittamaan museon mittasuhteita ja kävijän suuntavaistoa. Huoneesta toiseen eteen tulee erilaisia valoteoksia, jotka pyörivät seinillä, liikkuvat lattioilla ja katossa. Sen lisäksi tiloissa on peilejä, joten niissä liikkuminen vaatii valmiutta törmätä milloin tahansa oviaukkoon, joka ei olekaan oviaukko.

Museossa oli hurjasti väkeä (tuohon museon lehdistökuvaan voi heti kuvitella ainakin 50 ihmistä lisää), mikä tietysti johti karnevaalitunnelmaan. Heti sisään astuessani näin kaikkialla juoksentelevia lapsia ja joka puolella otettiin selfieitä. Valoteokset ovatkin mahtavia selfieympäristöjä, kun ne luovat jatkuvasti muuttuvaa värimaisemaa kävijöiden kasvoille.

Näyttelyn esitteessä monen teoksen kerrotaan olevan vuorovaikutteisia. ”Kukat kukkivat katsojien ollessa paikoillaan, mutta hajoavat heidän alkaessa kävellä.” Tällaiset efektit jäivät kokonaan näkemättä, kun joka puolella liikkuvat, kymmenet ihmiset eivät tietenkään kaikki olleet yhtä aikaa paikallaan millään hetkellä.

Yritin löytää kaiken alta taiteen, mutta yritykseni jäi puolitiehen. Makasin säkkituolissa ja katselin kohti kattoa virtaavaa valoa, mutta huoneen täyttävä äänimaisema oli todella voimakas (tietysti se olisi muuten jäänyt keskustelevien ihmisvirtojen äänen alle). Jonotin huoneeseen, jossa oli tarjolla vuoristorataefektejä valolla ja kolmijalkaisilla variksilla, mutta sielläkin oli kuulosuojaimia vain lapsille, joten päädyin istumaan lattialla sormet korvissa.

Tällainen taide, johon ei ärsykkeiden liiallisen määrän vuoksi voi lainkaan keskittyä, on minulle erityisen vaikeaa. Ymmärrän kyllä, että tässä on tavoiteltu nyt erilaista suhdetta tilaan ja eksymisen kokemusta, mutta jos se on kivuliasta ja epämiellyttävää, kokemukseen on vaikea rauhoittua.

Voisin saada teoksista enemmän irti, kun kävisin museossa uudestaan (ja ottaisin korvatulpat mukaan). Ehkä yritän sitä sitten, kun kävijöiden virta on vähän vähentynyt (jos se nyt koskaan on vähentyäkseen).

Museorakennus vaikuttaa kyllä tosi hienolta, ja odotan innolla, millaisia teoksia sinne jatkossa tulee esille. Tämän näyttelyn jälkeen podin koko loppupäivän matkapahoinvointia.

 

Turun kirjamessuilla kriitikkona ja runoilijana

Kerrankin olen kummassakin kirjoittajaroolissani yhtä aikaa: osallistun Turun kirjamessuilla Kriitikot kirjailijoina -paneeliin. Keskustelu alkaa perjantaina 5.10. klo 13.40.

Kirjamessujen ohjelmasta löytyy tällaista lisätietoa:

Kriitikon töitä tekevät kirjailijat keskustelevat ja pohtivat kaksoisroolinsa etuja ja mahdollisia ongelmia, joita pienellä kentällä toimiminen tuovat mukanaan. Jukka-Pekka Pietiäinen on historioitsija ja tietokirjailija. Raisa Jäntti on runoilija ja kuvataidekriitikko. Marissa Mehr on kirjailija ja kirjallisuuskriitikko.
Ohjelmatuottaja: SARV ry, Suomen tietokirjailijat ry

 

Toinen kuppi kahvia eli Hyvästi, meditatiivinen taide-elämys

Teksti on julkaistu puolilehti.fi:ssä 2014

arvostelut_14_osa2

 

Teemu Saukkonen: Maallisia iloja. TR1 (Väinö Linnan aukio 13, Tampere) 26.4.-8.6.2014.

Piia Lehti, Teemu Sorila, Stina Engvall, Juha Viirilä ja Galleria Katko/Heta Kuchka. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 7.5.-1.6.2014.

Taru Leinonen: Heijastus minusta. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 3.-22.5.2014.


Tätä kritiikkiä inspiroivat:
”Kofeiini on maailman laajimmin käytetty keskushermostoa ja aineenvaihduntaa kiihottava piriste.”

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kofeiini
Tutkimus: Virtsan pidättely johtaa parempiin päätöksiin (HS.fi) http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Tutkimus+Virtsan+pidättely+johtaa+parempiin+päätöksiin/1135264212020

Bryan Lewis Saundersin Drugs-projekti, jossa taiteilija piirtää omakuvaansa eri huumeiden vaikutuksen alaisena. http://bryanlewissaunders.org/drugs/

Olen teenjuoja. Olen viimeisten 9 vuoden aikana juonut yhteensä alle 10 kupillista kahvia. Kun juon kahvia, kaadan sitä kuppiin sormenleveyden verran, ja täytän kupin maidolla. Jo siitä tulen hyperaktiiviseksi.

Tänään oen päättänyt juoda kolme kupillista kahvia ja käydä kolmessa näyttelyssä. Vessassakäynti on kielletty. Haluan testata kahta asiaa: miten lisääntyvä kofeiinin määrä vaikuttaa kritiikkiin ja onko totta, että ihminen tekee tavallista parempia päätöksiä, kun hänellä on pissahätä.

Sataa, mietin mistä saisin kahvia. Lähestyn toiveikkaana vaalikojuja, mutten sitten kuitenkaan halua sitoutua mihinkään. En koskaan tilaa kahvia mistään. Miten se tehdään? Ohitettuani monta kahvilaa uskaltaudun Pala Cafén tiskille. Sydän hakkaa jo nyt. Mitä kahveja edes on olemassa? Tilaan latten.

Pieni latte, klo 11.29

Poltan kieleni ensimmäisellä hörppäyksellä. Vihreä tee ei koskaan ole yli 80-asteista.

Kahvi on karvasta, hyvää ja sopii sadepäivään. Kuulen monen ravintolan musiikit yhtä aikaa. Ajattelen teehuoneita, niiden rauhallista zeniläisyyttä.

Teemu Saukkonen

TR1:n tiskillä alan kysellä lehdistökuvia näyttelystä. Niiden selvittelyyn menee aikaa. Päästä minut jo näyttelyyn, hoen mielessäni. Hermostuttaa.

TR1:ssä on Teemu Saukkosen maalauksia. Ensimmäiseksi pysähdyn Fair Day -maalauksen eteen. Van Gogh kohtaa ulkoavaruuden olennot! (Ei, nyt minä ajattelen Doctor Whota.) Esillä on monta variaatiota rantateemasta, jossa ihmiset ovat varjoja vastavalossa.

Esillä on teoksia, jotka yhdistävät maalausta ja ristipistotyötä. Esimerkiksi teoksessa Waiting for Light ristipistottu poromies lapinpuvussa jää taustalle, kun etualalla aurinkolasipäinen mies pitkässä (yö?)paidassa kohottaa kasvojaan aurinkoon. Mistä tahansa pääsee tosiaan mihin tahansa; kliseisestä Lappi-maisemasta turismin ihmeelliseen surrealismiin.

Takerrun Waiting for Meaning -maalauksen hunajamaiseen pintaan. Katseeni on kärpänen. Alakulmassa Punahilkka-pyhimys siveettömänpunaisessa kaavussaan. Tämä on jotenkin eroottinen! Kaikki nuo mustat linnut ja tuo taivaan hunaja… eteenpäin!

Trained Monkey (After Hokusai) kuvaa mieltäni. Tiedättehän mielen apinaluonteen: se ei pysy paikallaan vaan vilkuilee kelloa, miettii mitä söisi lounaaksi, mitähän kulman takana on ja ai että ahdistaa se eilinen… Niin hellä on tämän maalauksen tekijän katse, niin posliininen pinta.

Rantojen ihmiskuvat alkavat vaikuttaa aavemaisilta. Ihmiset nousevat merestä ja tuijottavat minua. Varjot.

Mascarassa on teiniangstia, miten tässä voi olla teiniangstia? Ja missä se maskara on, eihän tuolla tytöllä ole edes kunnon silmäripsiä.

Just Married. Puu. Huhtikuussa olin Tallinnassa, ja siellä, Kadriorgin palatsissa, oli esillä Eveline von Maydellin siluettitaidetta. Se tulee mieleen tästä aurinkovarjoa kantavasta naisesta ja puusta (puu!) jonka on marmoroitu kankaalle. Maalin aallot lyövät kankaan pinnalla, täydellisen kaunis puu (puu!) kohoaa vaaleanpunaista taivasta vasten.

Ja koko seinällinen luurankoja, Simberg goes symppis.

Parvella ajattelen taidehistoriaa, sitä mitä tulee mieleen sanasta ”taidehistoria”. Juuri tuollaisia seiniä täynnä maalauksia, niin täynnä. Ja luurangot/pääkallot hokevat sitä memento moria, viikatemiehet leikkivät meillä ja me (hups, vahingossa) kuolemme siihen leikkiin.

Taidehistoria. Aivojen neuroplastisuus. Rutiinien viekoitteleva kutsu. His Choice -maalauksen mies on hankkinut kotinsa täyteen samanlaisia taideteoksia. Elämän kuva! Nytkin tahtoisin juoda toisen samanlaisen latten siellä samassa kahvilassa, josta olen juuri tulossa. Miten raskasta on tehdä uusia valintoja! Miten turvallista on syödä samaa ruokaa joka päivä, kunnes saa keripukin!

Kahvi, klo 12.13

Seison sateessa liikennevaloissa ja kirjoitan muistikirjaan, kunnes kynä lakkaa toimimasta (paperi on märkä). Tämä kärsimättömyys punaisissa valoissa on uutta. Yleensä tervehdin ilolla mahdollisuutta vain seistä ja katsella ympärilleni. Enkö voisi törmätä johonkuhun, jonka kanssa mennä kahville? En voisi. Tuolla variksella on nokka ihan liian täynnä kuivia lehtiä, se ei pysty enää edes kävelemään kunnolla (se olen minä).

Menen Kahvila Ståhlbergiin (lähinnä koska se näyttää väljältä) ja sekoitan myyjän vaihtamalla maksutapaani kesken ostotoimenpiteen. Voisin ryhtyä huijariksi, joka saa kaupasta enemmän vaihtorahoja kuin alunperin edes maksoi.
”Onks tää se pieni kuppi?” kysyn nostaessani telineestä valtavan sammion. (Joo, se on se pieni kuppi.)

Kamalaa, tämän takia en juo kahvia. Tunnen kulaus kulaukselta lähestyvän vatsahaavan. Hikoilen ja mietin, päädynkö Acutaan ennen kuin ehdin seuraavaan galleriaan. Lähettelen avunpyyntötekstiviestejä.

Tiputtelen kahvia muistikirjan sivuille ja piirtelen pisaroilla. Askartelen, reppuni täyttyy revityllä paperilla.

Miten kukaan voi käydä kahvilla rentoutumismielessä? Jii Karjalainen laulaa menevänsä sekaisin minusta. NYT ULOS!

Kuvittelen haisevani kuin kahviholisti. Hävettää. Tahdon kenkäkauppaan ostamaan sadan euron maiharit. Älkää enää myykö minulle kahvia.

Piia Lehti, Teemu Sorila, Stina Engvall, Juha Viirilä ja Galleria Katko/Heta Kuchka.

Galleria Kapriisissa kehtaan kerrankin sujauttaa teoslistan reppuuni. Beatles soi.

Piia Lehden herkkyyteen en osannut varautua. Puita. Miksei noilla ihmisillä ole edes otsa hiessä, kun heidän päästään puskee puunrunkoa?

Teosten värimaailma on jotenkin puhdas ja huuhdottu. Ne näyttävät muotokuvilta ihmisten ajattelusta, omasta sisimmästä (alan käyttää kliseitä kuten ”oma sisin”). Iho on kuin puiden syyt.

Onko puun halaaminen tungettelua? Mistä sen tietää, haluaako puu tulla halatuksi? Ja siksikö tuon oikeanpuoleisen naisen kasvoilla on vähän pelokas ilme? (Kertomuksia rakkaudesta.)

Oi, se on ihan kauhea vankila, kun ihmisellä on juuret jossakin! (Vapauden kaipuu.)

Kierrän näyttelyn monta kertaa vauhdilla. Huomaan vasta kierroksella numero x, millainen pinta Rakastan-teoksessa on. Ajattelen monen teoksen kohdalla: ”ehkä pystyn kertomaan tästä jotakin kotona”. Pidän Luottamuksen epämääräisestä katseesta (mieleen tulee Magritten vuori/lintu) ja Ajatuksen vapauden krusifiksimaisuudesta (lintu siivet auki). Yhtäkkiä pienen Meri minussa -teoksen renessanssikasvot liikuttavat minua.

Satumaailmat Stina Engvallin näyttelyssä ovat liian värikkäitä stimuloiduille hermoilleni. En pysty pysähtymään. Laitan kuitenkin nimen vieraskirjaan.
Teemu Sorilan abstrakti pelkistys sen sijaan rauhoittaa. Alan tosin tuomita ajatuksiani jo ennen kuin ehdin kirjoittaa niitä muistiin. Keskityn itseeni, en teoksiin, joita katselen. Kun kirjoitan sanan ”hirttoköysi”, kirjoitan sen perään ”kliseinen sanavalinta”.

Katselen Nimetön (koi) -teosta: kahvitahroja seinällä sodan jälkeen. Taiteilija on raaputtanut teosta, ikään kuin vihaisi sitä vähän. Vankilapako on jotenkin todella liikuttava (ja tästä eteenpäin kaikki liikuttaa minua), se tuo mieleen jonkun, jonka olen unohtanut. Mietin lyijykynäsuttua kotirapussa hissin vieressä, ja miten voin mennä kotiin tässä mielentilassa, ja ilmankos opiskeluvuosinani (kun join koko ajan kahvia) olin koko ajan menossa jonnekin.
Nimetön (sulkamaalaus) -teoksen sulka on kuin isku vasten kasvoja (kliseinen sanavalinta). Pienet kuvat sulan alla ovat kuin matkoja: kun muut turistit kuvaavat kirkkoja, minä kuvaan jotakin varjon osumista katukiveen. Tunnistan itseni. Onko tunnistaa itsensä = rakastua?

Liikutun lisää seuraavan maalauksen edessä (Nimetön (musta laatikko I)). Tunteellani ei ole mitään tekemistä maalauksen kanssa, vain tuo keltainen saa mieleeni vanhan, raskaan teltan lapsuudesta, sen tuoksun ja radiossa alkaa soida (kliseinen) You are always on my mind.

En luota muistiini, valokuvaan jokaisen teoksen.

Alakerrassa on Juha Viirilän näyttely, jonka olen nähnyt ennenkin ja skippaan. Galleria Katkossa näen Heta Kuchkan videoteoksia. Vuonna 2006 Kuchka oli Vuoden nuori taiteilija ja minä olin työharjoittelussa Tampereen taidemuseossa. Opastin näyttelyn niin monta kertaa, että olen edelleen täysin kyllästetty Kuchkalla. Miten jokaisella opaskierroksella päädyin sanomaan samat asiat samoista teoksista, keskityin siihen etten sanonut ”niinku”.

Ai, mutta tästähän luin juuri yhdestä kirjasta, voin luntata kotona. Kuchka opettelee soittamaan banjolla isänsä säveltämän kappaleen. Hän kuuntelee isänsä laulua levyltä (itke jo, ajattelen, niin pääsen jatkamaan kierrosta). (Hän ei itke.)

Omien edesmenneiden tunteminen: jäljittämistä. Yritys kokea sama, mitä joku on kokenut aiemmin, ei koskaan onnistu, koska sitä yrittää.

Vihaan metronomeja.

Juon vettä, olen pettynyt siihen, ettei tule lainkaan pissahätä, jota pidätellä ja tehdä elämässäni parempia päätöksiä.

Olen nyt kirjoittanut 13 sivua. Käsikramppini tuntuu Kuchkan krampilta (kai häntäkin kramppaa, kun hän soittaa joka päivä banjoa?) Taide on sitä, että tekee niitä asioita, joista haaveilee, ja näyttää sitten sen muille.

Banjon ääni ärsyttää, mutten halua lähteä (joudun taas kahvilaan).

Ei kahvia klo 13.06

Ohittelen itsepäisesti kahviloita. Ohitan Valon ja Vohvelikahvilan ja toisen Vohvelikahvilan ja menen Runon ovelle, mutten pysty astumaan sisään. Pelkään sitä, mitä suustani pääsee, jos yritän tilata kahvin.

Vihaan kahvia (ja nyt on se pissahätäkin, teen tosi hyvän päätöksen enkä juo kahvia). Kirjoitan kuitenkin muistikirjaan: ”Ei elämystä, vaan äkkiä kahvit sisään.”

Miksi aina pitäisi antaa kaikkensa? Pilaako itsesuojeluvaistoni kaiken vai mahdollistaako se sen, että pystyn edes johonkin? (Kolmannen kahvin jälkeen en pystyisi.)

Taru Leinonen

Onko läpikuultava kauneus klisee, mietin, olen jäänyt jumiin tähän kliseiden metsästykseen. Taru Leinosen kuvissa on vanhanaikaisia värejä ja paikkoja, tiloja. Hän tarjoillee nostalgiaa.

Ripustus on tosi kaunis. Hiirikin on ripustettu hännästään pyykkipojalla.
Kuvissa on tarttumista ja kiinni pitämistä (toisistamme, edes jostakin). Peilejä: he katsovat itseään kaikissa elämäntilanteissa.

Lupaus – halauksen valheellisuus. Tyttö katsoo halaamansa naisen (äidin?) olan yli jonnekin. Voikukkapelto, miten kauniit kehykset. Naisvartalon hinta (150 €).
Mikä meitä vetää mummoloihin? Jos vertaan näitä jotenkin kieroutuneesti voimauttavaan valokuvaan, onko se loukkaus taiteilijaa kohtaan (mutta kieroutuneesti, korostan)?

On hiki ja huimaa. Tunnen itseni voimakkaammin kuin nämä teokset. Tämä on epäreilua taiteilijaa kohtaan. En pidä epämukavuudesta, siitä miten se tihkuu läpi teoksiin. Räpsin huonoja kuvia, haluaisin juosta kotiin. Bussipysäkki pelottaa, ei-ehtimisen mahdollisuus, joka pysäkkeihin sisältyy.

Banjo

Kaikki häiritsee, minä rispaannun. Suutun itselleni, minkä helvetin takia en voisi mennä vessaan? Mikä loistava päätös se muka on?

Kirjoitan bussissa, eikä kukaan istu viereeni. Ajattelen mukulakiviä taideteoksina, miten usein olen nauttinut lounaaksi vain taidetta.

Olen kirjoittanut 17 sivua. Loppua kohti taide kosketti minua vähemmän ja vähemmän. Kädet tärisevät ja puren kynsiäni (en koskaan pure kynsiä).
Kuuntelen sydäntäni stetoskoopilla. Se kuulostaa Heta Kuchkan banjolta.

Tämän kritiikin kirjoittamisen aikana kirjoittaja pesi pyykkiä, sulatti jääkaapin, kaatoi vesilasin työpöytänsä papereiden päälle ja pelästyi jokaista ääntä, joka kuului naapurista.

Toinen (Näyttely: Koen Vanmechelen)

Koen Vanmechelen: Kyse on ajasta. Serlachius-museo Gösta (Joenniementie 47, Mänttä) 19.5.–16.9.2018.

Trex-KoenVanmechelen

T-Rex, 2018, bronze, 400 x 160 x 160 cm. © Koen Vanmechelen. Photo by Magali Merzougui.

Serlachius-museo Gösta on ihana. Rakastan sitä tasannetta, josta voi luoda yleiskatsauksen alla aukeavaan, suureen näyttelytilaan. Minua tällainen yleishahmotelma rauhoittaa. Kun teokset ja näyttelyn rakenteen näkee kerralla etukäteen, voi taiteen luona keskittyä olennaiseen, eli teoksiin.

Tällä hetkellä museossa on Koen Vanmechelenin näyttely, jossa on paljon kanoja ja riikinkukkoja. Kanojen kuoleminen taiteen vuoksi ei taida hetkauttaa montakaan katsojaa (kanat ovat ruokaa, joten ne nähdään jo valmiiksi korvattavissa olevina tuotantoeläiminä). Joissakin teoksissa on kuitenkin haju, joka muistuttaa siitä, että tässä on tapettu jotakin elävää. Yritän olla ajattelematta.

Vanmechelen muuttelee asioiden mittasuhteita ja tekee surrealistia yhdistelmiä. Hän on valmistanut turkiksen kanoista, niin että kanojen silmät tuijottavat takin pinnasta. Hän on tehnyt kananjalasta senkokoisen suurennoksen, että se voisi olla Tyrannosaurus Rexin jalka.

Linnut ovat minusta aina vähän uhkaavia. Kilteimmilläkin tiaisilla on potentiaalia muuttua tappaviksi pedoiksi. Nokka on käytännöllinen ase.

Näyttelyn linnut ovat saaneet posliinipääkalloja. Kehässä riikinkukkojen luurangot tuntuvat kuiskivan toisilleen salaista mystiikkaa.

Teokset ovat näyttäviä ja yleisö valokuvaa paljon. Taiteen katsominen kännykän ruudun kautta on nykyään aika tärkeä tapa katsoa. Mietin, tarvitaanko enää muuta kuin fotogeeninen pinta, kun yleisö kuvaa teokset yksi toisensa jälkeen kameran muistikortille.

Vaikken ole suuri luettavien näyttelyiden ystävä, Vanmechelenin teoksista saa enemmän irti, jos jaksaa lukea niihin liitettyjä infotekstejä. Monessa niistä kerrotaan geeneistä ja evoluutiosta. Kauniin pinnan alla tosiaankin kuplii.

Näyttely jatkuu museon ulkopuolella kanatarhoilla. Kanankoppien tekstit kutsuvat miettimään kanan toiseutta. Miten me katsomme toista lajia ja toista elävää olentoa: tuotteena vai yksilönä?

Näyttely on selkeä, helposti kierrettävä kokonaisuus. Silti siinä on jotakin sellaista, että tiedän sen jäävän vähän vaivaamaan. Jonakin hetkenä, ehkä pitkänkin ajan kuluttua, teokset tuovat mieleeni jotakin, mitä en vielä osaa sanallistaa.