Posts Tagged ‘kritiikki’

Pylväitä, luolia, kallioita, katse (Näyttely: Henry Moore)

Henry Moore: Taidegrafiikkaa 1931-1984. Pappilan kivinavetta (Jaatsinkatu 2, Sastamala) 30.5.-18.8.2019.

FullSizeRender(1)

Elephant Skull Plate XX 1969 (CGM 133). Printed caption: Doric column and underground dungeons.

Vammalan vanhan pappilan kivinavetassa (tämä kuulostaa joltakin sanaleikiltä, mutta oikeasti siellä!) on koko kesän ajan pääsymaksuton Henry Mooren grafiikkaa esittelevä näyttely. Navetta oli aikoinaan Vammalan museon hallussa, joten tila oli minulle tuttu, mutten silti osannut odottaa, miten hyvin kivinavetta sopii taiteen tilaksi. Huoneet ovat suuria, seinät ovat paksut, ja sisällä on viileää helteisenäkin päivänä.

Henry Moore on tunnetumpi veistoksistaan kuin grafiikastaan. Nyt esillä on todella laaja kooste taiteilijan grafiikkaa (ja muutama pienoisveistos). Ripustus seurailee kronologiaa, joten taiteilijan ajatuksia pääsee seurailemaan vuosikymmenestä ja aihepiiristä toiseen.

Mooren uralla näyttää käyneen vähän päin vastoin kuin monelle muulle taiteilijalle: hän on aloittanut abstraktioista ja edennyt kohti esittävää kuvaa. Yläkerrassa, uusimpien teosten joukossa, on esittäviä ihmisten muotokuvia. Näyttelyn alkupuolella voi nauttia esimerkiksi norsun pääkallon abstraktioista, joihin Moore on liittänyt ajatuksia mm. doorilaisista pylväistä ja luolista.

Näyttelyssä on paljon hyvää. Huippuhetkiä ovat norsun pääkallon lisäksi esimerkiksi monet luonnokset veistoksiin sekä abstraktioltaan jopa kirjoitusmerkkejä lähestyvät maakavien hahmojen luonnostelmat.

Näyttely on laajempi kuin odotin. Navetan ihana rauha antaa hienon mahdollisuuden syventyä Mooren grafiikkaan. Toivon kesältä lisää tällaisia yllättäviä elämyksiä.

 

Mainokset

Ihmeellinen valo ja muita taivaan ilmiöitä (Näyttely: Sadejuovia ja pilvisäteitä)

Sadejuovia ja pilvisäteitä. Järvenpään taidemuseo (Kirjastokatu 8, Järvenpää) 1.3.-30.9.2019.

FullSizeRender(2)Olen viime aikoina harjoitellut taidenäyttelyissä käymistä ilman kameraa ja etsinyt vähemmän analyyttisia tapoja katsoa taidetta (siis silloin kun näyttely ei liity työhön). Tähän harjoitteluun Järvenpään taidemuseon meterologinen näyttely Sadejuovia ja pilvisäteitä on erityisen otollinen kohde.

Kävin nyt Järvenpään taidemuseossa ensimmäistä kertaa. Museo on todella lähellä rautatieasemaa, eli helppo käyntikohde. Museon tilat ovat suuret ja jotenkin kodikkaat, vaikka ne ovatkin maan alla.

Säitä tutkaileva näyttely pohjautuu meteorologi Seija Paasosen kirjaan Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin (Maahenki 2018). Paasonen on ollut mukana kuratoimassa näyttelyäkin.

Olin kiinnostunut kirjasta jo silloin kun se ilmestyi, mutta kynnys yli 40 € maksavan kirjan ostamiseen on korkea. Käytyäni näyttelyssä sain kirjan kustantajalta arvostelukappaleena.

Jostain syystä en osannut odottaa niin laajaa näyttelyä kuin museossa kohtasin. Imeydyin välittömästi taivaiden tarkkailun rauhallisen rytmiin. Näyttely on ripustettu säätilojen mukaan, joten katsoja pääsee kulkemaan säätiloissa aina jonkin matkaa kerrallaan.

Kun katse keskittyy taivaan ilmiöihin, tutuistakin teoksista löytyy jotain uutta. Samalla jotain jää tietysti näkemättä: on helppo katsella pilviä taulusta toiseen ja huomata vasta kymmenennen teoksen kohdalla, ettei ole havainnoinut maalauksista mitään muuta.

Taivaiden tärkein anti minulle oli niiden ihmeellinen valo. Taiteilijoiden tavat säilöä ja kerätä valoa kankaalle hämmästyttävät. Välillä minun piti katsoa maalauksia eri kulmista ihan vain nähdäkseni, johtuuko valoefekti spottivaloista (usein ei johtunut).

En löytänyt Järvenpään taidemuseon sivuilta lehdistökuvia, joten pahoittelen, etten sittenkin ottanut kameraa mukaan museoon. Toisaalta maisemissa kulkemiseen sopi keskittyvä, rauhallinen katsominen ilman, että teoksia katsoo kameran kautta.

Maalausten lisäksi näyttelyssä on esillä jonkin verran tietoa pilvien luokittelusta sekä erilaisia säähän liittyviä äänimaisemia. Kokonaisuus toimii hyvin. Kokeellisimman näkökulman saa kuuntelemalla Tampereen yliopiston kehittämää Data to music –ääni-installaatiota, joka muuttaa päivän sääennusteen musiikiksi. Rytmien ja melodioiden kieli saattaa kertoa säästä jotakin, mitä ei muilla kielillä voi sanoittaa.

Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin on paksu ja laadukkaasti toteutettu taidekirja. Jo selatessani kirjaa näyttelyssä kiinnitin huomioni siihen, miten hyvin taideteosten kuvat on painettu. Joskushan taidekirjasta tulee heti vähän tunkkainen olo, kun teoskuvat eivät vastaa väreiltään ja nyansseiltaan lainkaan alkuperäisiä. Näitä maisemamaalauksia on ilo katsella pieninäkin reproduktioina – ja erityisen tärkeää onkin, että teosten valo on pyritty toistamaan kirjan sivuille mahdollisimman lähellä alkuperäistä.

Suhteeni kirjan tekstiin on kuitenkin vähän ristiriitainen. Seija Paasonen ei ole taidehistorioitsija ja myöntää sen toistuvasti ja täysin avoimesti. Hän kirjoittaa esimerkiksi: ”Taiteilijat viestivät useimmiten taivaiden, pilvien ja sääilmiöiden välityksellä jotain muuta, mitä meteorologin silmin olen kuvitellut havaitsevani tiettyyn ilmakehän hetkeen pysäytetystä tilasta.”

Kirja ei siis varsinaisesti ole taidekirja, vaikka se on kirja taiteesta. Aineisto on luokiteltu havaittujen säätilojen mukaan, eikä taidehistorialla ole kirjassa kovin paljon sijaa.

Vaikka tiedän tämän, jonkinlainen yleisesti hyväksytty, taidehistoriallinen kirjoittamistapa miellyttäisi minua kovasti. Minua häiritsee muun muassa se, että kaikki muut kuin kotimaiset teokset on nimetty englanniksi. Kaipaisin teosten alkuperäisiä nimiä esiin, sillä en usko, että esimerkiksi venäläiset maalarit 1800-luvulla antoivat maalauksilleen englanninkielisiä nimiä.

Taiteen katsomisen tapa on todella toinen kuin mihin olen tottunut. Tulkitsen maalauksen vuorokaudenajan joskus toisin kuin Paasonen – saatan ihan hyvin olla väärässä – sillä katson teoksia taiteen, en meteorologian silmin. Tai näen taivaalla kokonaisen kuun, kun Paasonen kirjoittaa: ”Kun oikein tarkkaan katsoo, kuu taitaakin hieman pilkistää pilvikerroksen aukosta.” Me katsomme maalattua pintaa eri tavalla, minkä vuoksi me tulkitsemme sitä toisistamme poikkeavasti.

Kirjaa tuleekin lukea eräänlaisena pohdiskelevana esseenä. Paasonen pohtii teosten syntyhetkiä ja -syitä, vaikka myöntää samalla, ettei ole taiteen asiantuntija, eikä siksi näitä syitä tiedä.

Kynnys lukea Taiteilijoiden taivaita on matala. Luvut ovat lyhyitä, kustakin säätilasta on kirjoitettu aukeaman tai kahden verran. Näkökulma on kiehtova ja jokaisen säätilan jälkeen käännän jännityksellä sivua: mikä on seuraava sää, millaisia ovat seuraavat pilvet. Ja kuten totesin, ne kuvat ovat todella laadukkaita.

Paasonen on innostunut taivaista, ja innostusta on ihanaa myötäelää. Samalla pilvistä ja säästä oppii paljon. Kiehtovaa on esimerkiksi järven pinnan yllä leijuva usva ja sen taustalla oleva lämpötilan käännekohta.

Uskon, että kirja houkuttelee pariinsa niitä, joita taideteoria ei välttämättä kosketa. Taidemuseossa on kuulemma ollut varsin vilkasta näyttelyn aukiolon ajan, joten tavallisesta poikkeavalle katseelle on selvästi tilausta.

 

Fyysinen kokemus (Näyttely: Paul Osipow)

Paul Osipow. Helsingin Taidehalli (Nervanderinkatu 3, Helsinki) 26.1.–24.3.2019.

Paul Osipowin maalaukset tuntuvat hohtavan vuoroin valoa, vuoroin niin syvää pimeyttä, että se törmää minuun kankaan läpi. Näyttelykierros on fyysinen kokemus.

Osipow on täydellinen värin ja rymin asiantuntija. Häneen voi luottaa: aina löytyy jokin, joka tasapainottaa kokonaisuuden ja luo siihen yllättävän kulman. Se voi olla sininen utu kankaan yläosassa tai vihreä raita alareunassa. Se voi olla tasaisen ja epätasaisen pinnan yhdistelmä.

Maalaukset esittävät valoa. Alaston nainen on valon taustasta irtilohkaisema, elävä olento. Päärynä on valoa, joka purkautuu hedelmästä ulos, ja virtaa maailmaan.

Teos teokselta tunnen värien painon rintakehässäni. Iloitsen, innostun, otan askelia taaksepäin, kun maalaus työntää voimalla minua vasten.

Taiteilija on räjäyttänyt jokaiselle kankaalle ainutlaatuisen hengen. Kierros oli mahtava kokemus Amos Rexin Magritte-näyttelyn jälkeen: kurinalaisen Magritten katsomiseen tottuneet silmät avautuivat Osipowin teoksille uudelleen ja uudelleen.

Teosten valo on niin omansa, etten voinut ostaa näyttelykirjaa. Halusin sen, selasin sitä. Mutta kun katselin kuvia, en nähnyt niissä sitä kädenjäljen voimaa, joka minuun erityisesti vaikutti. En halunnut kuvia maalauksista, halusin maalaukset itsensä.

(Näyttelyn mediakuvat on salasanasuojattu, joten ohjaan teidät katsomaan tarjolla olevia kuvia Taidehallin sivuilta.)

 

Kaunista, oivaltavaa (Näyttely: René Magritte)

Magritte: Elämänviiva. Amos Rex (Lasipalatsi) (Mannerheimintie 22–24, Helsinki) 8.2. – 19.5.2019.

Teoksien_kuvapohjat_medialle_2019-12-186

René Magritte: La Chambre d’écoute (Kuunteluhuone), 1958. Kuva on Amos Rexin lehdistökuva.

René Magritte oli suuri syy siihen, että aloin aikanaan opiskella taidehistoriaa. Tarina ei ole kauhean kiinnostava (opiskelin tanssia, ja tanssiopintoihin kuului pakollisia taidehistorian luentoja. Siellä jokin Magritten teos pamahti valkokankaalle, ja se oli sitten menoa).

Magritten surrealistinen, nokkela ja ihmisläheisiä oivalluksia tarjoava taide tuntui omalta jo 18-vuotiaana. Teoksia oli helppo lähestyä, tunsin ymmärtäväni niitä ja sen lisäksi ne olivat kauniita katsoa.

Magritten taide on yhä kaikkea tätä: helppoa lähestyä, kaunista, oivaltavaa. Amos Rexiin koottu, suuri näyttely kuljettaa katsojan Magritten uran vaiheiden läpi loogisesti ja ilmavasti. Kaikkea on sopivasti, ähkyä ei tule.

Amos Rexiin saa tosin jonottaa. Ja sisällä näytteytiloissa ihmisiä on niin paljon, ettei kaipaamani katsomisen flow-tilaa ole mahdollista saavuttaa. En voi siirtyä spontaanisti teokselta toiselle; odotan vuoroa, etsin väliä johon mahtuisin. Minun on vaikea tottua siihen, ettei taide ole oma, yksityinen kokemukseni. Taiteesta on tullut massojen omaa, ja sen luo kuljetaan jonossa.

Minulle näyttelyn innostavimmat tarjoomukset olivat pieniä lyijykynäpiirroksia, mainosjulisteita (yksikin tupakkamainos, joka näyttää aavemaisen uhkaavalta, vaikka siinä on vain sinisilmäinen, nuori nainen näennäisen rauhallisessa ympäristössä) sekä Margitten sikailuvaiheeksi nimitetyn kauden maalauksia. Näissä on uskomaton värimaailma, ja muuten hyvin kurinalaisen maalarin irrottelua on todella hauska katsoa.

Ihastuin siis kaikkeen sellaiseen, joka raotti tiukan, harkitun estetiikan verhoa. Nopeasti tehty piirros, lennokkaasti maalattu kuva.

Eipä siinä, rakastin toki kaikkea. Vihreää omenaa, kivettynyttä piknik-asetelmaa, kaikkea. Magritten vapaus löytyy kuvien sisällöistä ja aiheista, ei niinkään sivellintekniikasta, ja välillä tekikin mieli sanoa ”rentoudu! päästä itsesi irti!” Taiteilijan työskentelyn eri puolia oli siis erityisen valaisevaa nähdä.

 

Aivan kuin kaikki olisi ohi (Näyttelyt: Mikael Pohjola & Anssi Törrönen)

Mikael Pohjola: Natural Forces ja Anssi Törrönen: Maalauksia. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 16.2.-5.3.2019.

IMG_0736

Mikael Pohjola: Harm’s Swift Way

Mikael Pohjolan maalaukset ovat pieniä tarinoita. Niihin on ryhmitelty ihmettelyn ja löytämisen hetkiä. Maailmojen yllä leijuu outo tunnelma, vähän niin kuin aivan pian kaikki olisi ohi (mutta me emme vain vielä tiedä sitä).

Maalauksissa on luonnontieteellistä estetiikkaa. Ihminen avataan ja hänen sisälleen katsotaan. Perhonen räpyttää siipiään ja koko maailma muuttuu.

Myös jokin maalausten pinnassa tuo mieleen vanhat lunnontieteelliset kirjat. Avattu ihminen on kuvattu vähän kankeasti, tiedettä tekevät valkopartaiset miehet, joilla on pyöreät silmälasit.

En voi sanoa, että näyttely riemastuttaa – tunnelma on alakuloinen ja vieraannuttava. Mutta kierroksen jälkeen tuntuu, kuin olisi lukenut jonkin todella paksun kirjan jostakin kaukaa ajasta. Saanut kiinni jostakin, jäänyt etäiseksi jostakin.

IMG_0742

Anssi Törrönen: Nimetön

Anssi Törrönen on kuvannut anatomisilta näyttäviä, lihallisia elementtejä läheltä. Tuntuu kuin katsoisin kuvia väärästä kulmasta: jos vain kiertäisin taualun toiselle puolelle, kuva varmasti asettuisi, ja hahmottaisin, mitä se esittää.

Esittämisen ajatus on tietenkin päälleliimattu. Voin yhtä hyvin vain katsoa. Mutta aivot alkavat selittää: tuolla näkyy pala kesätaivasta, tuossa on kaksi toisiinsa kietoutunutta, kankaaseen verhottua ihmistä.

Sormimaiset, luumaiset, lihamaiset ja ihomaiset pinnat muodostavat suurikokoisia maisemia. Näyttely velloo ympärilläni ilkikurisesti. Jospa vain tietäisit, se sanoo, ja verhoaa itseään vähän lisää.

 

 

Lempeyden käsite (Näyttely: Kiven aika)

Kiven aika. Harry Kivijärvi ja kuusi suomalaista nykykuvanveistäjää. Serlachius-museo Gösta (Joenniementie 47, Mänttä) 13.10.2018–14.4.2019.

Kiven-aika-yleiskuva2

Yleiskuva näyttelystä: Sampo Linkoneva.

Kamerana toimiva tablettini hajosi matkalla Mänttään. Se toimi täydellisesti edellisiltana, mutta kun käynnistelin sitä Mäntässä, se ei enää toiminut. Niinpä en voinut turvautua tavalliseen muistiinpanotekniikkaani eli näyttelyn valokuvaamiseen.

Mutta voi olla, etten olisi kuvannut Kiven aikaa kuitenkaan. Näyttely on fantastinen. Se on rakennettu avautumaan vähitellen. Kun kierrän näyttelytilaa, tuntuu kuin saisin lahjan ja lahjan ja lahjan.

Jo se, miten näyttely alkaa, imaisee minut sisäänsä. Tiedättehän sen Tove Janssonin kirjan, jossa kuljetaan monenlaisissa jännittävissä tiloissa, ja sivuissa on aukkoja, joista näkee tulevaisuuteen ja menneisyyteen (Kuinkas sitten kävikään?) – näyttely on juuri sellainen. Arvaamaton. Jännittävä. Uteliaisuutta kutittava.

Niin, miten se siis alkaa? Tutustumalla Harry Kivijärveen. Hänen olemuksensa eri puolet, kuten taiteen keräileminen, maalaaminen ja kuvanveisto, saavat asettua riviin ja limittyä toisiinsa. Niihin avautuu ikkunoita. Sen sijaan se tuttu ylätasanteelta näyttelysaliin avautuva näkymä on peitetty kokonaan. Näyttelyä ei voi vilkaista etukäteen, mikä on hirveän hienoa.

Taiteen esillepanossa on jotakin lempeää. Se, miten Kivijärven Vanha kissa vaanii muinaista, egyptiläistä skarabeetä, voittaa kenen tahansa sydämen.

En halua paljastaa liikaa. Tämän näyttelyn ilo on löytämisessä: että aina on uusi tila ja uusi, ja pimeyteen syttyy valoja, kun sinne uskaltaa astua.

Kiviveistosten kummallinen ikuisuus leijuu museossa. On kuin olisin arkeologisessa museossa, katsomassa tuhansien vuosien taa. Ja kuitenkin veistokset kuvaavat juuri tätä nyt, ihmistä, kaupunkia (Ville Mäkikoskelan veistoksissa on pahvilaatikoita, taiteltua paperia, kaupungissa kahlaamista), tunnetta, joka minulla on.

Makikoskela-Pikku-kulkuri

Ville Mäkikoskela, Sarjasta Kaupunkikuvia: Pikku kulkuri, 2015, Carraran marmori, teräs, taiteilijan omistuksessa. Kuva: Jari Silomäki.

Näyttelyssä leijuu myös haikeus. Luulen, että sen taustalla on ainakin osittain Laura Könösen Mood-veistos, joka tuottaa matalaa ääntä. Se vaikuttaa kaiken taustalla, vaikkei sitä koko ajan tiedostaisikaan. Se on yksinäisyyden äänikuva.

Tila on korkea ja katto kaukana kuin taivas. Sen alla suuretkin veistokset näyttävät pieniltä. Ne antautuvat ihmisen armoille.

Niin paljon meistä jää/me jätämme. Ja niin paljon siitä, mikä säilyy, on sattumien varassa.

Esillä on myös videoteoksia, mutta niiden ääntä ei tyrkytetä väkisin. Äänen voi kytkeä halutessaan päälle pedaalia polkaisemalla. Ratkaisu on hyvä – vain yhden taiteilijadokumentin monotoninen puhe ja kiven käsittelemisen kilkatus kuuluu vaimeasti halki salin.

Veistoksissa on niin paljon niin hienoa, että haluan jättää kertomatta niistä. Näyttely mahdollista hellän lähestymisen. Kovaa kiveä on käsitelty ja asetettu esiin hyvin lempeästi. Poistun museosalista silmät kyynelissä, vaikken ihan tiedä miksi.

 

 

Värin totuutta (Näyttely: Paula Puikkonen)

Paula Puikkonen: Barokin lumoissa. Galleria Koppelo (Kauppakatu 14, Tampere) marraskuun ajan 2018.

IMG_20181108_113831

Paula Puikkonen: Leikkisästi.

Paula Puikkosen näyttely on vahvojen värien ja tunnetilojen maailma. Maalausten nimet ovat kuin katsomisohjeita: Leikkisästi, Viehkeästi, Nopeasti.

Näyttely on täynnä eräänlaisia yleisviittauksia taidehistoriaan. Vaikken osaa nimetä tiettyä teosta, josta juuri nuo puttot ovat peräisin, siivekkäät, pyöreät pikkulapset ovat hyvin tuttu aihe.

Taiteilija ei etsi viivan realismia vaan värin ja tunteen totuutta. Vahvat väripinnat rytmittyvät viitteellisillä viivoilla, joista voi lukea hahmoja. Varsinkin näin pimeään vuodenaikaan näitä maalauksia tekee hyvää katsoa.