Posts Tagged ‘kritiikki’

Petri Eskelinen: Toimintamuisti. Taidemuseo Gösta (Mänttä) 21.3.2020—7.3.2021

Petri Eskelinen: Labyrintti ja valo

Petri Eskelinen: Labyrintti ja valo

Labyrintti luo mielikuvia sekä seikkailusta ja leikistä että tieteen tekemisestä. Nyt labyrintissa ei kuitenkaan ole hiirtä, jonka oppimista saisimme seurata. Nyt reittiä ulos etsii ruusupavun taimi.

Petri Eskelisen näyttely on täynnä liikettä ja kasvien mekaniikkaa. Osa kasveista on rakennettu puusta, ja niiden avautumiseen ja sulkeutumiseen voi itse vaikuttaa. Osa kasveista on oikeita, ja ne asetettu toimimaan ihmisen haluamalla tavalla. Näyttely on kuin pieni tiedehuvipuisto, jossa saa katsella, tehdä ja oivaltaa.

Labyrintin lisäksi esillä on videoteos, josta ruusupavun kasvua voi seurata nopeutettuna. Kuinka hartaasti kasvi etsiytyykään ylös ja ulos, vapauteen ja valoon!

Teos on hauska ja vaaraton, mutta siinä muhii suuria kysymyksiä. On pakko pohtia tieteen tekemisen eettisyyttä ja erilajisten oikeutta vapauteen, vaikkei läsnä olekaan nyt niitä hiiriä vaan ”ainoastaan” kasveja.

*

Petri Eskelinen: Toimintamuisti. Taidemuseo Gösta (Mänttä) 21.3.2020—7.3.2021.

Nanna Hänninen: How About the Future? Taidemuseo Gösta (Mänttä) 1.2.2020—7.3.2021

Nanna Hänninen: Airport of Ponta Delgana

Nanna Hänninen: Airport of Ponta Delgana

Nanna Hännisen New Landscapes -sarjan valokuvissa on maalauksen tuntua. Pitkällä valotusajalla kuvaan tarttuu enemmän kuvaajan läsnäolo kuin kuvan ”kohde” – oikeastaan voisi sanoa, että kohde on nyt kuvaaja itse, hänen liikkeensä tilassa.

Valokuva tuo mieleeni muiston: Lapsena tykkäsin piirtää auton takapenkillä istuessani suoraa viivaa paperille. Viivaan tarttuivat kuopat ja möykyt, käännökset ja jarrutukset. Liike tuli näkyväksi paperille.

Kuvan väreistä voi ehkä päätellä jotakin kuvatusta paikasta ja vuorokaudenajasta. Tai ehkä kuvassa voi nähdä liikkuvan ihmisjoukon, joka on sulautunut yhdeksi sumuksi. Ihmisen yhteys sekä tilaan että muihin siinä liikkuviin ihmisiin osoittautuu saumattomaksi. Tila ja kuvaaja ovat lopulta sama asia, enkä voi erottaa niitä toisistaan.

*

Nanna Hänninen: How About the Future? Taidemuseo Gösta (Mänttä) 1.2.2020—7.3.2021.

Sanna Kananoja: HALKAISTUT MAISEMAT. Taidekeskus Mältinranta (Tampere) 13.2. – 2.3.2021.

Sanna Kananoja: Vuori

Sanna Kananoja: Vuori

Sanotaan se heti alkuun: minulla on heikkous vuoristomaisemiin. En kiipeile niissä, mutta haluan nähdä niitä.

Mältinrannan näyttelyssä on useita Kananojan vuoristomaalauksia. Vuori on niistä suurin, se täyttää näkökentän.

Kuvan vuori ei ole korkea, enemmänkin se näyttää suurelta kivenlohkareelta. Ehkä Vuori-nimi on lapsen näkökulma? Suuren kiven ihanuus tulee joka tapauksessa ilmi kaikesta tässä teoksessa.

Maalauksessa on houkutteleva valo. Kivi ei näytä esteeltä vaan on täynnä jalanpaikkoja ja tarttumispintoja. Tekee mieli rikkoa arki ja kiivetä vähän ylemmäs.

Läheltä katsominen kannattaa. Maalauksen pinta paljastaa valumia, herkkiä pieniä kasvien lehtiä ja akvarellia muistuttavaa pintaa.

*

Sanna Kananoja: HALKAISTUT MAISEMAT. Taidekeskus Mältinranta (Tampere) 13.2. – 2.3.2021.

Aura Saarikoski: HARMAASKAALA. Taidekeskus Mältinranta 13.2. – 2.3.2021.

Aura Saarikoski: 65 askelta harmaaseen maisemaan

Aura Saarikoski: 65 askelta harmaaseen maisemaan

Teos koostuu diaprojektorista, diakuvista ja taustasta, jolle kuvat heijastuvat. Projektorin ääni on miellyttävä, pehmeä kolahdus kolahduksen jälkeen. Kuvissa on hiuksia ja roskia. Kaikki tämä on kai nostalgista, mutta jostain syystä projektori tuntuu ajankohtaiselta. ”Nyt”, se sanoo. Aina uudelleen ”nyt”.

Kuvista muodostuu hidas animaatio, jossa ihminen kävelee pois ja luokse. Keskityn jokaiseen kuvaan. Harmaan sävyissä on levollista viipyä. Aika pysähtyy, kunnes taas nytkähtää yhden ruudun verran.

*

Aura Saarikoski: HARMAASKAALA. Taidekeskus Mältinranta 13.2. – 2.3.2021.

Timo Vuorikoski: Venezia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 29.1.-17.2.2021

Timo Vuorikoski: Salute iltapäivän helteessä.

Timo Vuorikoski: Salute iltapäivän helteessä.

Näyttely on matka Venetsiaan. Italian valo! Ennen kuin kävin itse Italiassa, en ihan ymmärtänyt sitä valoa. Nyt osaan katsoa, ja löydän sen Vuorikosken maalauksista.

Näyttely rakentuu hetkille. Ihmiset on kuvattu kesken liikkeen, kesken eleen. Taustat ovat väriläikkiä, impressioita. Hetken kuvia ovat myös maalaukset juuri aukeamassa olevista nupuista.

Ja sitten ovat nämä maisemat. Vaikka pääosassa onkin rakennus, tunnen, että oikea kohde on ollut valo ja – vaikkei sitä voikaan tallentaa- kuuman iltapäivän tuoksu.

Vuorikoski tuo Italian pieninä ikkunoina galleriaan. Hänen teoksissaan on keveyttä, jollaista ei voi valokuvata. Se vaatii pitkää kohteen kanssa vietettyä aikaa ja kykyä nähdä kaiken hälinän keskeltä maiseman ydin.

*

Timo Vuorikoski: Venezia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 29.1.-17.2.2021.

KARI VEHOSALO. Sara Hildénin Taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 6.2.-23.5.2021.

Kari Vehosalo: Suomenhevonen II

Kari Vehosalo: Suomenhevonen II

Kari Vehosalon näyttelyssä toistuu piiloutuminen; pimeyteen ja peitteisiin kääriytyminen. Tummista kuvista on välillä vaikea erottaa kuva-aihetta. Joskus kuvan esine tai henkilö on peitetty muovilla tai kankaalla. Meille jäävät vain ääriviivat.

Hevonen on helppo tunnistaa kuvasta, vaikkei sitä näe. Ja kuitenkaan kuvassa ei ole hevosta. Maalaus on pelkkä pinta, pelkkä uskomattoman kauniisti maalattu, hevosen peittävä kangas.

Sama tapahtuu muotokuvissa: vaatteiden alla ei ole ihmistä. Taiteilija ei maalaa kuvaan ensin ihoa ja pue sille sen jälkeen vaatteita. Ja jos maalaisi, mihin hän lopettaisi? Pitäisikö sisäelimetkin maalata? Verisuonet?

Suomenhevonen II kertoo maalaustaiteesta sekä kuvan ja katsojan suhteesta. Maalaus antaa minulle vihjeitä ja minä kuvittelen hevosen. Mutta onko mitään hevosta koskaan ollutkaan? Onko edes taiteilija kuvitellut kuvaan hevosta, vai onko hän pukenut pressun rautalankamallin tai lelun päälle? Kuka tietää, mitä katson, kun katson tätä maalausta?

Kari Vehosalo: Young Adults IV (Two Distant Events Happening Simultaneously)

Kari Vehosalo: Young Adults IV (Two Distant Events Happening Simultaneously)

Monessa Kari Vehosalon maalauksessa on savuinen värimaailma ja hämmentävä tunnelma. Osittain tuntuu siltä, että astun huoneeseen ja näen jotakin, mitä minun ei kuuluisi nähdä. Toisaalta ihmiset huoneessa/näyttämöllä/maalauksessa ovat hekin usein kuin vain puoliksi läsnä – lasittunein silmin he katsovat tyhjyyteen tietämättä ehkä itsekään, miksi ovat osallisina tapahtumissa.

Maalauksessa Young Adults IV (Two Distant Events Happening Simultaneously) on kaksi nuorta. Tai ehkä he ovat sama mies kahtena eri olentona, kahdessa eri ajassa? Miehen vartalon läpi kasvaa puu ikään kuin hän olisi ilmestynyt toisesta ulottuvuudesta paikkaan, johon ei olisi kannattanut ilmestyä.

Kaksoisolentotematiikka toistuu näyttelyssä. Kahdet miltei identtiset kasvot tai takaraivot rinnakkain, luonnottomassa suhteessa toisiinsa, herättää kuvana kauhua. Tämän maalauksen miehet eivät niinkään kauhistuta kuin ihmetyttävät. Mitä he katsovat? Seisovan miehen ruumis näkyy kahdesta eri kulmasta yhtä aikaa, ja ymmärrän katsovani peiliin. Kuva katkeaa makaavan miehen säärien kohdalta. Maailma on konkreettisesti kaksi yhtä aikaa.

KARI VEHOSALO. Sara Hildénin Taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 6.2.-23.5.2021.

Raimo Törhönen: Nature Morte -verkkonäyttely

Raimo Törhönen: Nature Morte. MABD, verkkonäyttely Facebookissa, 11.-29.3.2020.

Kaikkia näyttelyitä ei ole suljettu. Osa on siirtynyt uuteen muotoon.

Raimo Törhösen Nature Morte -näyttelyyn voi tutustua oululaisen taidegalleria MABD:n Facebook-sivuilla. Teokset on mahdollista nähdä kuvina, vaikkei niitä nyt pääsekään näkemään paikan päällä.

Minulle tämä on hieno uutinen, koska tuskin olisin lähtenyt taidegalleriaan Ouluun. Nyt voin tutustua näyttelyn teoksiin kotona.

Taide ei tietenkään pääse oikeuksiinsa valokuvissa. Teosten koko, katseluetäisyys, niiden esineisyys kaikkine taiteilijan jättämine jälkineen – niitä ei valokuvissa ole. Mutta saan sentään jonkinlaisen käsityksen Törhösen teosten sisällöistä.

Heti ensimmäinen maalaus, Keltamot, pysäyttää. Maalauksessa on kolme keltaista kukkaa. Tausta on hämmästyttävän värinen. Se on suklaanruskearuskea, mutainen. Miten kukat voivat kasvaa tällaisessa ympäristössä? Kukinnot ovat nekin jotenkin paksuja ja tukkoisia. Hentojen varsien päissä ne näyttävät vieraan maailman olennoilta. Hieno maalaus!

Näyttelyssä on arkisia esineitä ja asetelmia. Kaksi kahvimukia. Sitruuna. Kukkakimppu maljakossa. Ne on kuitenkin kuvattu surrealismista vihjailevaan tapaan. Sitruuna levitoi. Kahvimukit pöydällä vaikuttavat orvoilta kulkijoilta jollakin suurella ja autiolla torilla. Persoonalliset päärynät rivissä saavat nekin mielessäni ihmismäisiä luonteenpiirteitä.

Saan teoksista ohuen ajatuksen Magrittesta, jolta raskaidenkin asioiden leijuttaminen kävi kevyesti. Kokonaisuutena näyttely viehättää, vaikka sen toteutus valokuvina Facebookissa on hyvin yksinkertainen ja vähän latistavakin. Ehkä ympäristön arkisuus jopa saa keskittymään teoksiin tiiviimmin.

 

 

Hitautta ja oivalluksia (Näyttely: Tacita Dean)

Tacita Dean. EMMA, (Näyttelykeskus WeeGee, Ahertajantie 5, Tapiola, Espoo) 26.02.2020 – 03.05.2020.

TD20_Tacita_Dean_0195 (1)

Tacita Dean: Pantone Pairs, 2019, yksityiskohta. Kuva: Ari Karttunen/EMMA.

Kun kuulin, että Tacita Deanin näyttely tulee EMMAan tänä kevään, laitoin sen saman tien kalenteriin. Tämän todella halusin nähdä!

Mielikuviini Tacita Deanista liittyy enimmäkseen suuria liitupiirroksia. Olen nähnyt jonkin dokumentin, jossa rakennettiin hänen näyttelyään, ja se näyttely koostui pääasiassa valkoisella liidulla mustalle pohjalle tehdyistä piirroksista. Tekniikan hauraus hämmästyttää.

EMMAssa näitä suuria liitupiirroksia on esillä vain yksi. Se on jäätikkömäinen möhkäle, josta läheltä katsottuna erottuu taiteilijan kädenjälki. Miten tällaisia kuljetellaan ympäri maailmaa? En voi ymmärtää.

Mutta liitupiirros jäikin oikeastaan näyttelyn vähiten innostavaksi sisällöksi. Yllätyin kaikesta muusta!

Kaikkein kiinnostavin oli yhden seinän täyttävä sarja (Pantone Pairs) Pantone-värikortteja ja muita kortteja, joille on maalattu erilaisia läiskiä. Värejä ja esittäviä, löydettyjä valokuvakortteja on yhdistelty assosiatiivisesti, ja niihin on lisätty erilaisia värillisiä maalitäpliä. Vaikka teosta on vaikea kuvailla kovin mielenkiintoisesti, sen katseleminen tuotti suurta riemua. Taiteilijan mielikuvien ja niiden yhdistelmien näkeminen raotti ovea hänen yksityiseen visuaaliseen maailmaansa.

Löydettyjen postikorttien päälle on syntynyt myös sarjallinen teos, jossa Dean on piirtänyt ankannäköisen harjan seikkailemaan eri tilanteisiin. Ankkaharja maastoutuu eri tyylilajeja ja aikakausia edustaviin kortteihin välillä niin hyvin, että sen löytämiseen menee pitkä tovi.

Videoteoksia on esillä useita. Niiden ajatuksena on usein hitaus; kun kuuntelee linnunlaulua tai katselee pilvien hajoamista taivaalla, joutuu kohtaamaan oman kärsimättömyytensä. Nautin erityisesti ihmiskasvojen katselemisesta teoksessa His Picture in Little, jossa kolme tunnettua näyttelijää joutuu kameran eteen omana itsenään, tekemättä mitään erityistä.

Näyttely on hieno, hiljainen ja hyväntuulinen. Se kannustaa hitauteen ja tarkkaan tutkimiseen. Nautin kovasti.

 

 

 

Merkitysten purkamista (Näyttely: Jani Leinonen)

Jani Leinonen: Mannerheim-muistomerkin uusi suunnittelukilpailu. Mikkelin taidemuseo (Maaherrankatu 18-20 (kauppakeskus Akseli, 2 krs.), Mikkeli) 8.6. – 8.9.2019.

IMG_1848

Jani Leinonen.

Mikkelin taidemuseo on siirtynyt hienoista tiloistaan pienehköihin väistötiloihin kauppakeskus Akseliin. Museo kauppakeskuksessa on todella kiva ajatus – jokin saavutettavuuden illuusio siitä tulee, kun museo astuu keskelle kaupankäynnin tilaa.

Väistötilojen ensimmäinen näyttely on Jani Leinosen Mannerheim-muistomerkin uusi suunnittelukilpailu. Kiersin samana päivänä Mikkelissä myös viestikeskus Lokin, Päämajamuseon ja Jalkaväkimuseon, joten sain varsin kattavan kuvan siitä, mitä Mannerheim Mikkelissä on merkinnyt/merkitsee. Leinonen on luonut kuvitteelisen veistoskilpailun, jolla hän määrittelee uudelleen Mannerheimin persoonaa, historiankirjoitusta sekä merkityksiä, joita me menneisyydelle annamme.

Leinosen fiktiivisen kilpailun ehdokkaat ovat esillä museossa pienoismalleina. Yleisö saa samalla myös äänestää teoksista suosikkiaan, joka – jälleen kuvitteellisesti – toteutettaisiin kaupungissa.

Pienoismalleja on kolme, ja kaikissa niissä puretaan Mannerheimiin liitettyjä mielikuvia. Yhdessä hän kapuaa ruumiskasan päälle, toisessa kansalaiset saavat lyödä Mannerheim-patsaan päätä kuin kumisevaa kelloa. Teoksista on luettavissa myös selittävät tekstit.

Näiden kolmen pienoismallin lisäksi esillä on Leinosen McJeesus-veistos sekä siihen liittyvä videoteos, jossa on uutiskatkelmia veistoksen nostamista mielenilmaiuksista.

Ja siinä se sitten onkin. Esillä on neljä teosta.

Näyttely on mielenkiintoinen ja ideologisesti Mikkeliin räätälöity. Mutta kun astuin salista ulos museon aulaan, etsin silmilläni ovea, jonka takana näyttely jatkuu. Ei se jatku.

Ja, vaikka tämä on nyt todella rahvaanomaista, tulin ajatelleeksi museolipun hintaa. Mikkelin taidemuseossa se ei ole kovin suuri – käynti maksaa 6 €. Mutta kun museo on kauppakeskuksessa ja ehkä sitä kautta saa houkutelluksi uudenlaista yleisöä, eikö ole vähän harmi, että heidän museokokemuksensa on se, että he maksavat 6 € neljän teoksen näkemisestä?

Tokikaan teosten määrä ei ole mikään taiteen arvioinnin mittari. Mutta se, ettei museossa saa edes kaikki seinätekstit lukemalla kulutetuksi aikaa paljon yli kymmenen minuutin, on hiukan… antikliimaksi. Kaipasin enemmän taideaikaa.

Taidemuseon väistötila on siis yhtä aikaa innostava (kauppakeskus!) ja lannistava (niin pienet tilat!) tosiasia. Toivon, että museo saa tiloistaan kaiken irti (ja pääsee pian takaisin kotiinsa).

 

Julman romanttista (Näyttely: Emma Ainala)

Emma Ainala, Dear Ambiguity. Jyväskylän taidemuseo (Kauppakatu 23, Jyväskylä) 24.5.–8.9.2019.

IMG_1832

Emma Ainala: Moult.

Emma Ainalan maalauksille pitää vähän lämmetä. Kun astuu kadulta taidemuseoon, mieli on niin täynnä, että menee hetki ennen kuin on tilaa tälle kaikelle. Sillä tilaa Ainalan teokset tarvitsevat, niissä on niin paljon katsottavaa.

Mutta vähitellen se tapahtuu: alan lämmetä. Kun ensin olen nähnyt maalauksissa hauskoja anekdootteja ja viitteitä populaarikulttuuriin, leluihin ja muuhun tuttuun kuvastoon, alan nähdä pintaa syvemmälle. Ensin näen ihmissuhteita, jotka ovat suoraan muinaisista jumaltaruista. Sitten näen nykyhetken.

Ainalan maalausten nuoret naiset pelaavat seksuaalisuudellaan. He eivät välttämättä tiedä pelaavansa tai edes halua pelata, mutta he ovat joutuneet rooliin, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Jokainen teko voidaan tulkita vihjailuksi, jokainen asento voi olla houkutteleva.

Toisaalta peli voi olla tietoista ja kovaa. Toisten naisten päitä syödään lautaselta, ja päädytään kierimään hirviöitä suudellen niitylle.

Ainalan maailma on julma ja väkivaltainen mutta sellaisena myös romanttinen. Kuvastossa on enkeleitä ja jumalhahmoja, vaaleanpunaista ja -sinistä. Hän on maalannut hengellistä kuvastoa aikamme ihmisille, joille pelikoneen tuijottaminen saattaa olla hiljainen pyhyyden kokemus.

Näyttely on levoton ja villi, mutta siinä on myös paljon iloa. Ihmiselämän kaikki kauheus ja mielenrauhan täydellinen katoaminen on kuvattu herkästi ja huumorilla.