Posts Tagged ‘kritiikki’

Taide- ja tiedehistoriaan (Emil Aaltosen museo)

Rakkaudesta tieteeseen. Emil Aaltosen museo (Pyynikinlinna, Mariankatu 40, Tampere) 16.9.2017 – 21.1.2018.

IMG_20170923_175840Minulla on ollut vähän huonoa lukutaitoa viime päivinä. Olen nimittäin käynyt gallerioissa vain huomatakseni, että uudet näyttelyt eivät olekaan vielä avautuneet. Emil Aaltosen museon ovella kävin ensin torstaina (se ei ole auki torstaisin) ja uudestaan tänään, ja näyttelyohjelmasta moneen kertaan lukemani näyttelynnimi ”Rakkaudesta taiteeseen” olikin sitten oikeasti ”Rakkaudesta tieteeseen”. Eli Pyynikinlinnan uusi näyttely kertoo teollisuudesta, ei taiteesta.

Mutta kun siellä nyt kävin, ja jopa ihan sellaisena päivänä, että museo oli aukikin, kerron teille samalla museon perusnäyttelystä. Pyynikinlinnan alakerta kun on aina täynnä taidetta. Museo on viehättävä pieni pistäytyminen taidehistoriaan. Sieltä löytyy uskonnollisia maalauksia, varhaisia Ekmanin Kalevala-kuvituksia, upeita maisemia ja useita kultakauden maalareita.

Erityisen tiivis suhde minulla on Albert Edelfeltin Kirsikkatyttöön (1878). Siinä on paitsi upeaa ihmiskuvausta ja hienoja tekstuureja, myös korillinen kirsikoita! (Maalaus on mahdoton kuvattava, koska aina se jostakin kulmasta kiiltää. Kuva siitä kuitenkin ohessa.)

Myös se yläkerran tiedenäyttely on kiertämisen arvoinen. Vaikka ensin tuntuu uuvuttavalta, kun näkee salillisen verran suuria, seiniin kiinnitettyjä, teskstiä täynnä olevia plakaateja, näyttelyssä on paljon muutakin. Erityisen hienoja ovat pienoismallit sekä videot, joilla kerrotaan Emil Aaltosen elämästä ja urasta. Yhdessä vaiheessa hän omisti lähes koko suomalaisen kenkätuotannon, Sarviksen muovituotannon sekä paljon muuta.

 

Mainokset

Ääneen, yhdessä (Näyttelyt: Silja Selonen; Jouni Toni)

Silja Selonen: Spin. Jouni Toni. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 9.9.-26.9.2017.

SAM_6013Silja Selonen on tehnyt äänen näkyväksi. Hän on tallentanut maalauksiinsa ääniaaltojen resonointia. Esillä on myös äänirauta, jolla voi soittaa äänen, joka on osaan kuvista tallennettu visuaalisessa muodossa.

Maalausten syntyprosessista ei sinänsä tarvitse tietää mitään. Niitä voi katsella myös sellaisenaan.

Kuvissa yhdistyy perinteinen, realistinen, esittävä ihmiskuva ja abstraktius (mutta nythän me tiedämme, että abstrakti on niitä ääniaaltoja). Perinteisestä ihmiskuvauksesta tulee mieleen Suomen taiteen kultakausi pellavapäisine lapsineen.

Esittävyyden rajaaminen vain osaan kuvasta on tehokasta. Pojan kaatama vesi on täydellistä, kirkasta ja virtaavaa. Poika itse uppoaa puoliksi mustaan maaliin, pelkäksi ääriviivahahmoksi.

Teoksissa on mystiikkaa ja tuttua sopivassa suhteessa. Niitä on helppo lähestyä, ne herättävät uteliaisuuden.

Jouni Tonin näyttely alkaa suurilla, värikkäillä teoksilla, joita luulen paperista leikatuiksi. Ne ovat kuitenkin maalauksia. Niissä hahmot ja muodot toistuvat ja kutoutuvat yhteen. Lopputulos on upottava, moniulotteinen kuva, josta nousee esiin tunnistettavia hahmoja: metsää, ihmisiä. SAM_6018

Näyttelyssä on käytetty monta eri tekniikka. On videoita, akryylimaalauksia, vesiväriä ja veistoksia. Koko ajan kuitenkin liikutaan yhtenäisessä maailmassa. Täällä ihminen on osa joukkoa, tunsi hän yhteenkuuluvuutta tai ei. Aina välillä vastaan tulee tyhjiä tai abstrakteja mielenosoituskylttejä.

Tunnelma on jotenkin yhtä aikaa tieteellinen (kaikenlaisia viivadiagrammeja kulkee taivaalla kuin revontulia) ja historiallinen. Värit ovat sellaisia retrovärejä: myrkynvihreää, kirkkaanpunaista. Sellaisia kuin 1960-luvun verhoissa. Kaiken keskellä ihmisjonot kävelevät horisontissa – niin kaukana, ettei kenenkään kasvoja erota (tai edes sitä, millä asialla he ovat liikkeellä).

Maailma on mielenkiintoinen. Tunnistan siinä ulkopuolisuutta, enemmän katselemista kuin osallistumista. Ja kuitenkin ihmiset sulautuvat yhteen.

Mennyttä kuvaa etsimässä

SAM_5992Backlight-valokuvafestivaalin ajaksi Tampereen sähkökaappeja on kaapattu festivaalin retrospektiiville. Näyttely levittäytyy kaupungin koko keskustaan. Teoksia voi etsiä kartan kanssa (ainakin festivaalin näyttelypaikoissa jaetaan paperista karttaa (digiversiota en löydä, mikä on tavallaan ihan hauskaa)).

Kuvan teos (Tatiana Barcero: New World – Interior) on ollut Baclightissa esillä vuonna 2005. Retrospektiivisten kuvien katseleminen on yhtä aikaa kävelemistä tilassa ja ajassa.

Samalla pohdin, mistä asti Backlight on ollut jossain määrin omassa tietoisuudessani. Ei ainakaan vielä vuonna 2005, jolloin olen elänyt taidehistorian opiskelijan elämää ja tehnyt gradua.

Jaksan aina hämmästellä sitä, miten vähän taidehistorian opintojen aikana kävin näyttelyissä. Luulen, että se tuntui silloin tarpeettomalta – opiskelinhan taidehistoriaa, en sitä taidetta, jota parhaillaan tehdään. Toisaalta minulta puuttuivat silloin näyttelyissä käymisen rutiinit kokonaan. Galleria ei ollut paikka, jossa poiketa kauppareissulla.

Sähkökaappien taideprojektit tulevat varmaankin vähän tähän saumaan. Kaikkihan eivät ympärilleen katsele koskaan, mutta ne, jotka huomaavat taidetta sähkökaapeissa, saattavat saada niistä rutiinin (katsella aina sähkökaappien teoksia kaupungilla liikkuessaan). Meluisassa, liikkuvien mainosten kaupunkitilassa vaatimattomasti paikkansa ottava taide on myös hengähdystauko.

EDIT Nyt se kartta löytyy verkostakin!

Backlight-valokuvafestivaali Tampereella seuraavissa kohteissa:

Tampereen taidemuseo 9.9.-29.10.2017
(Puutarhakatu 34, Tampere)

Nykyaika 9.9.-2.10.2017
(Kauppakatu 14, Tampere)

Galleria Koppelo 9.9.-30.9.2017
(Kauppakatu 14, Tampere)

Galleria Ronga 9.9.-28.9.2017
(Rongankatu 1C 9, Tampere)

Vapriikki 9.9.-29.10.2017
(Alaverstaanraitti 5, Tampere)

 

20 Rajatilan vuotta

Rajataiteen juhlavuoden näyttely. Rajatilassa vuonna 1997 näyttelyn pitäneitä taiteilijoita: Vesa-Pekka Rannikko, Janne Laine, Marko Lampisuo ja Pink Twins. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 2.9. -19.9.2017.

IMG_20170906_161509Galleria Rajatila täyttää 20 vuotta. En ole koskaan kertonut tätä kenellekään, mutta galleria vaikutti osaltaan siihen, että aikoinaan muutin Tampereelle.

Olin käymässä kaupungissa vuonna 2004, ja koska olen kasvanut tässä lähellä, Tampere on ollut minulle aina tuttu ja vähän tylsäkin paikka. Olin aina ajatellut, ettei täällä voi asua; muutto tänne olisi kuin kotiinpaluu maitojunalla, tylsyyden ja periksiantamisen teko.

Tuolloin kuitenkin kävin kaupungissa sellaisessa seurassa, jossa kaikki näyttäytyi uudessa valossa. Kävimme mm. Rajatilassa. Yhtäkkiä näin Tampereen paikkana, jossa voisin asua. Muutin tänne 2005.

Rajatila on kuitenkin paljon vanhempi kuin minun kokemukseni siitä. Nyt, 20. juhlavuotensa kunniaksi, galleria on pyytänyt näyttelyyn taiteilijoita, jotka pitivät siellä näyttelynsä myös vuonna 1997. Taiteilijat ovat Vesa-Pekka Rannikko, Janne Laine, Marko Lampisuo ja Pink Twins.

Yleensä juhlanäyttelyltä odottaa runsautta ja suurta tekijäjoukkoa. Nyt valinta on kuitenkin tehty toisin, ja se kyllä tavallaan toimii. Teoksia on niukahkosti ja näin ne saavat kukin ansaitsemaansa painoarvoa.

Tästäkin joukosta keskityn lähinnä Janne Laineen ja Marko Lampisuon teoksiin. Ne kertovat jotakin luonnottomuudesta. Taide käyttää usein mallinaan luontoa ja maisemia, mutta koskaan taide ei voi tavoittaa luonnon luonnollisuutta. Luonto liikkuu – maisema ei koskaan ole joka kohdasta aloillaan.

Ja kun katselen Laineen valokuvia sähkölangoista taivasta vasten, ihastun niiden kykyyn peittämällä näyttää se, mitä haluaisin nähdä: taivaan. Kaupugissahan käy aina näin. Tajuan vasta silloin, että tahdon taivaan, kun liian tiheään rakennetut korkeat talot estävät minua näkemästä sitä.

(Myös teosten esittäminen vitrinissä kuin luonnontieteellisen museon kivet ja eläinten luurangot konsanaan vahvistaa tunnetta niiden epäluonnollisuudesta. Ne eivät näytä luontoa vaan ne näyttävät luonnolta olematta sitä itse.)

Marko Lampisuon videoteoksessa (kuvassa) liike muuttuu uhaksi. Puut eivät koskaan rauhoitu, tuuli ei koskaan lakkaa puhaltamasta. Kaikki taidehistorian maalauksista ja valokuvista puuttuva maiseman liike on nyt tässä, pakattuna tähän yhteen videoon.

Näyttelystä jää raju ja vähän ontto olo. Se on kummallinen ollakseen juhlanäyttely. Otan sen kuitenkin vastaan ja kiitän. Pitkää ikää Rajatilalle.

 

 

 

 

Kirja kirjasta, sydän sydämestä (Näyttely: Päivi Pussila & Raimo Törhönen)

Päivi Pussila & Raimo Törhönen: Suljettu kierto. Öljymaalauksia ja veistosinstallaatioita. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 1.9. – 20.9.2017.

IMG_20170906_155359Päivi Pussilan ja Raimo Törhösen näyttely on sellainen, jossa viihdyn. Alati minulle tarjoillaan herkkuja.

Aloitetaan nyt esimerkiksi Päivi Pussilan maalauksista. Ne ovat anatomisia: niissä on aivoja, verisuonia. (Ne ovat myös mahdottomia valokuvata, koska kamerani ei tunnista sinistä sydäntä sinisellä pohjalla.) Ne etsivät ihmisen ydintä.

On aivot. Aivoissa tapahtuu jotakin. Ihminen ajattelee jotakin, tekee jotakin. On jotenkin. Silti aivot näyttävät rauhalliselta massalta, jossa ei tapahdu mitään.

Suurella kankaalla on sininen sydän. Teoksen nimi, Niin pieni ihmissydän on, viittaa siihen, että sydän on aidon kokoinen. Se näyttää suurelta, mutta menen lähemmäs ja vertaan sen kokoa nyrkkiini. Kyllä se taitaa esikuvansa kokoinen olla.

Sen ympärillä on silkka sininen tyhjyys. Sydän se jaksaa, ketään näkemättä, sykkiä ja pitää meitä elossa.

Raimo Törhönen on käyttänyt veistoksissaan kirjoja. Hauskasti nimetty Bibel Babel (kuva) on kirjoista koottu DNA-ketjun näköinen kierre. Viittaus Raamattuun ja ihmisen alkuperään? IMG_20170906_155428

Toiset kirjat on sidottu tai naulattu tai sensuroitu. Niihin liittyy ihmisten nimiä: esimerkiksi Vladimir Putinin kirja on se sensuroitu kappale.

Vallan ja voimattomuuden teemoja Törhönen käsittelee myös suurissa installaatioissaan. Yhdessä aidan sisäpuolella on pieni juna pienillä raiteillaan. Brave, strong nation siellä jatkaa muuriensa sisällä puksuttamista.

Näyttely päättyy yllätykseen. Pussilan maalaussarja Näkevä (kuva ylhäällä) kiertää viimeisen huoneen seinillä. Silmämuotokuvat muistuttavat ajasta, jolloin oli muotia maalauttaa rakkaalleen muotokuva silmästä.

Kaikkialle seuraavassa katseessa on jotakin mustasukkaisen kauheaa, mutta se on toiminut myös rakkaudenosoituksena. Mikäs sen henkilökohtaisempaa kuin oman puolison silmä taskussa.

 

 

Suunnitteilla elämä (Näyttely: Simo Kaarsalo)

TADA POP UP: Simo Kaarsalo: Muutoskuvia. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 30.8.-4.9.2017.

IMG_20170830_152936Nyt kannattaa pitää kiirettä, jos haluaa nähdä Simo Kaarsalon Muutoskuvia Nykyajassa. Pop up -näyttely on esillä vain viikon. Singahdin sinne tänään heti Nykyajan avauduttua.

Näyttely on osa Tampereen design- ja arkkitehtuuriviikkoa. Esillä on siis arkkitehtuuria, ja teemana on kaupunkien täydennysrakentaminen.

Tiedotteessa kerrotaan, että ”Tiivistämispaineissa liian usein ajan henki uhkaa paikan henkeä.” Koska en ole arkkitehti vaan esteetikko ja kaupunkilainen, en näyttelyä katsellessani tajunnut, ovatko esimerkit nyt niitä, joissa paikan henki on otettu huomioon vai niitä, joissa se on rakennuskantaa tiivistämällä tuhottu.

Pitkään luulin, että nämä ovat nimenomaan niitä huonoja esimerkkejä. Ajattelin nimittäin miltei jokaisen havainnekuvan kohdalla, että voi ei, tuokin tyhjä tila on menty suunnittelemaan umpeen.

Tiedotteen viimeinen lause kuitenkin sen kertoo: ”Näyttelyn kohteet konsepteineen esittelevät ympäristön epäjatkuvuutta parantavia kaupunkirakenteen tiivistämisen malleja aina kaupunkimaiseman, rakennuskulttuurin ja luonnon ehdoilla.” (En suoraan sanottuna ymmärrä, miten epäjatkuvuutta voi parantaa muutoin kuin lisäämällä epäjatkuvuutta, mutta ehkä tässä haetaan nyt sitä, että parannetaan jatkuvuutta ja vähennetään epäjatkuvuutta.)

Arkkitehti lähestyy ympäristöään tietysti toisin kuin muut kaupunkilaiset. Arkkitehdin ratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan tuntuu olevan rakentaminen. Monelle muulle ratkaisu olisi epäjatkuvuuksien, epäpaikkojen ja vapaiden joutomaiden säilyttäminen. Ne tekevät kaupungista sielukkaan, eivät aina uudet ja uudet kerrostalot.

Erityisesti ahdistuin Tipotien eteen, Pirkankadun vastapuolelle, suunnitellusta kerrostalorykelmästä. Ne söisivät alleen suuren määrän puita, ja eikö siinä kohdalla ole myös puutaloja? Kirjailijaliiton asunto on ainakin ihan siinä nurkilla. Ainakaan tämä alue ei silmissäni ole epäpaikka vaan luontoa.

Kauneinta näyttelyssä olivat Tammelan päädyt, valokuvakooste kerrostalojen päädyistä (kuvassa). Sen edessä uskalsin hengittää pelkäämättä, että kohta vedtään mattoa jalkojen alta.

Arkkitehtien suunnitelmien ja havainnekuvien katseleminen on aina vaikeaa. Lopputulos kun harvoin muistuttaa havainnekuvaa. Kun rakennusta katselee kolmiulotteisena pienoismallina, on vaikea kuvitella, miltä tuntuu kävellä sen ohi. Tai miltä tuntuu nähdä iso määrä rakennustyömään tieltä kaadettuja puita.

Asun itse täydennysrakennetulla alueella. Havainnekuvissa katselin kerrostaloja kiitellen luojaani siitä, etteivät ne peitä koko ikkunaani vaan näen yhä edes puolikkaan horisontin. Nyt näen puolikkaan horisontin ja suoraan naapurien uusiin asuntoihin (millainen lattia siellä on, mihin he asettivat sohvan).

Mutta se, mistä havainnekuva ei kertonut mitään, on ihmisten tulo alueelle. Se, miten nyt pelastustiestä on tullut uuden talon asukkaiden vierasparkkipaikka (koska se on heille kätevintä) tai millaista ääntä uudet asukkaat tuovat alueelle (heidän pääovensa on meidän talomme asukkaiden makuuhuoneiden kohdalla). Tai kuinka pensasaidan läpi pusketaan oikopolku, mikä on johtanut siihen, että uuden talon naapurit rakentelevat nyt kaikkialle aitoja. (Mikään tästä ei ole uusien asukkaiden syytä. Ihminen tekee polkunsa sinne, minne ne luontevasti syntyvät.)

Pelkkä talon suunnittelu kun ei riitä. Tulisi suunnitella myös elämä.

 

Ruumiinosia (Näyttelyt: Inka-Maaria Jurvanen;Tiina Vehkaperä)

Inka-Maaria Jurvanen: Itsepetos. Tiina Vehkaperä: Art Fragile. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 19.8.-15.9.2017.

IMG_20170823_152321Olin tänään vastahankaisella päällä, kun näin Tiina Vehkaperän näyttelyyn nousevat portaat kananmunankuorten peitossa. Ajattelin, että olkoot. Jos taiteen katsominen tehdään minulle tahallaan näin vaikeaksi, jätän suosiolla väliin.

Kiipesin sitten ne portaat kuitenkin (tasapainottelin portaiden ulkosyrjällä, etten osuisi munankuoriin, enkä meinannut kuin kerran pudota takaraivolleni).

Ehkä munankuoret tekivät erityisen tiukkaa tänään, kun olen pitkin päivää lukenut uutisia tipumurskaimista ja roskiksesta löytyneistä elävistä tipuista munankuorten keskellä.

Vehkaperän näyttelyssä on muutakin eläinperäistä. Höyheniä, oravannahka ja mehiläisiä nyt noin aluksi. Niitäkin tekee vähän pahaa katsella, mutta se lienee tarkoituskin.

Teosten sanoma on kapinallinen. Silitysraudassa lukee HUORA ja orava on vangittu kukka-asetelmaan. Kaikki on alakynnessä, kaiken oikeuksia rajoitetaan. Mehiläisetkin ovat kokeneet massakuoleman. IMG_20170823_152301

Kukanterälehdistä rakennettu Aurinko (kuvassa oikealla) tuo mieleen Damien Hirstin perhosensiipiteokset. Siinä, missä Hirst repi siivet hyönteisiltä, Vehkaperä on repinyt terälehtiä. Tämä tuntuu armollisemmalta, koska emme usko, että kukka tuntee kuolevansa.

Näyttelyn maailma on kieroutuneen luonnontieteellinen. Ikään kuin kaikki olisi jo mutatoitunut, kaikki olisi jo vähän ohi. Taiteilija on sulkenut asioita vitriineihin ja meidän osaksemme jää katsella niitä, iloita ja kärsiä niistä.

Inka-Maaria Jurvasen lyijykynäpiirrokset ovat surrealismia. Korvia kasvaa sieltä täältä, kädet avaavat ovenkahvoja tyhjyydessä.

Surrealismi on joskus minulle vaikeaa, koska minulla on vahva halu ymmärtää näkemääni. Sen sijaan on heittäydyttävä unen logiikkaan ja otettava visuaaliset ärsykkeet puhtaasti visuaalisina ärsykkeinä. IMG_20170823_152115

Nytkin huomaan, että haluan kertoa Jurvasen kaupunkimaisemista (esim. Totuus, kuva vasemmalla), joissa kulkee päättömiä ihmisiä. Haluan tarinallistaa hänen teoksiaan. En tiedä, onko minulla siihen lupa.

Parhaimmin saan tunteesta kiinni tummasävyisten teosten kohdalla. Ilmassa leijuva korvalehtikin on osa jotakin, kun se kelluu kaupungin yössä.