Posts Tagged ‘kritiikki’

Lähempää, lähempää, kaukaa (Näyttely: Maarit Siltamäki, Johanna Mäkitalo, Kristiina Lempiäinen-Trzaska)

Maarit Siltamäki, Johanna Mäkitalo, Kristiina Lempiäinen-Trzaska: TÄSSÄ HETKESSÄ. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 18.2.-9.3.2017.

2017-02-28-2797

Johanna Mäkitalo: Vastavoima.

Kolme taidemaalaria on tuonut Galleria Rongaan ympäristöaiheisia maalauksiaan. Tekisi mieli sanoa luontoaiheisia, mutta osassa ympäristö on niin urbaania, että on pitäydyttävä väljemmässä määritelmässä.

Maarit Siltamäki, Johanna Mäkitalo ja Kristiina Lempiäinen-Trzaska ovat niin erilaisia taiteilijoita, että yhteisnäyttely voisi olla sekava. Sen sijaan – jotenkin – kaikki sopii yhteen. Välillä katsotaan läheltä ja välillä hyvinkin kaukaa.

Ensimmäisenä jään katsomaan Johanna Mäkitalon maalausta Vastavoima, jossa valo purkautuu mustan pilvimuurin reunalta. Taivaalla vaikuttaa olevan oma tahtonsa, jonka alla ihminen kutistuu pieneksi.

Mäkitalon maalauksissa horisontteja ja taivaita riittää. Jotenkin ajattelen meteorologiaa, sillä tavalla kuin se ei ole tiedettä vaan enemmänkin runoa. Taivaan liikkeiden ennustamista.

2017-02-28-2786

Maarit Siltamäki: Kuuntelimme tuulta / taivaan liikkeitä / Syksy satoi päällemme / taivaanrannan värejä.

Maarit Siltamäki yhdistää runon ja kuvan nimeämällä teoksensa runomaisilla mietelmillä. Teosten nimet ovat sellaisia kuin Kuuntelimme tuulta / taivaan liikkeitä / Syksy satoi päällemme / taivaanrannan värejä. Maalauksissa ihmiset kietoutuvat köynnöksiin, näyttävät kasvavan suoraan puun lehvästön valon ja varjon vaihtelusta.

Parhaimmillaan teokset ovat tarinoita, kuten Toit kukkia etten unohtaisi, jossa perhe on kasvanut kiinni ruokapöytään. Ihmisistä kasvaa juuria, he tavoittelevat toisiaan kaukaa itsensä ulkopuolelta. On kuitenkin hyvä, että nämä maalaukset on ripoteltu osaksi yhteisnäyttelyä, koska rinnakkain niiden samankaltainen muotokieli syö itseään niin, että teokset eivät näyttäydy enää yksilöinä vaan sulautuvat yhteen.

Kristiina Lempiäinen-Trzaskan maalausten raikas rytmi asettaa koko näyttelylle tahdin. Maalaukset yhdistävät todellisuutta ja unta.

2017-02-28-2793

Kristiina Lempiäinen-Trzaska: Tanssi. Yö. Jatkot.

Hylky-maalaukset leikittelevät tuomalla vedenalaisen värimaailman maan pinnalle. Kerrostalosta tulee hylky, unohdettu kappale historiaa. Välillä pitkät hyönteismäiset ihmiset tanssivat kaupungin kaduilla tai jättiläiskärpäset pääsevät jatkoille viimeistelemään juhlien herkut.

Kokonaisuutena näyttely on toimiva, joskin paikoin vähän turhan tiivis. Ymmärrän, että kolmen taiteilijan mahduttaminen pienehköön galleriatilaan on vaatinut ripustukselta kompromisseja.

Erityisen hyvää on kuitenkin rytmi ja luonteva siirtyminen teemasta toiseen. Teokset toimivat yhdessä ja luovat omanlaisensa maailman.

Katseelle pakotettu levottomuus (Näyttely: Jarmo Mäkilä)

Jarmo Mäkilä. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 11.2.-28.5.2017.

ka%cc%88rpa%cc%88sten-herra

Jarmo Mäkilä: Kärpästen herra (2010, öljy kankaalle, 203 x 151 cm). Sara Hildénin säätiö / Sara Hildénin taidemuseo. © Jussi Koivunen.

Olen sanonut parin viikon aikana monta kertaa, että kävin Jarmo Mäkilän näyttelyssä ihan vähän aikaa sitten, ja tykkäsin siitä kovasti. Nyt tarkistin, ja tuosta näyttelystä on melkein kaksi vuotta. Aika käyttäytyy omituisesti vaikuttavien taidekokemusten äärellä.

Sara Hildénin taidemuseossa on tänä keväänä tilaisuus nähdä Mäkilän tuotantoa laajasti eri vuosikymmeniltä. Näyttely vastasi heti ensimmäisessä huoneessaan kysymykseeni siitä, miksi minulle tulee samasta taiteilijasta mieleen poptaide ja suorastaan kauhunsekaiset, surrealistiset maalaukset poikien maailmasta. No, siksi että kyseessä on sama taiteilija.

Alussa on siis poptaide. Punkkareita muotokuvissa, joista tulee mieleen Andy Warhol. Värit ovat kirkkaita.

Värit kulkevat läpi koko näyttelyn sellaisena ohjenuorana, jonka kautta tyylilajista toiseen siirtyminen on helppoa. Kun seuraava huone on täynnä lainauksia taiteen historiasta, dramaattisia taisteluita, enkeleitä ja jumalia, värit ovat se, mihin huomioni takertuu.

Kuvien maailma on kasvanut henkilöhahmojen ympärille. Millainen maailma tarvitaan, jotta enkelit voivat pudota taivaasta, kysyy taiteilija, ja luo maailman hahmojen ympärille. Kaupungin mainosvalot hehkuvat maalauksen alakulmassa, kun maailma lähestyy loppuaan punaisen planeetan syöksyessä maanpintaa kohti.

Hahmojen hehkuvat punaiset ja siniset ovat oleellisempia kuin kuvien yksityiskohdat. Silmä ei osaa tarkentaa hevosiin ja ihmisiin, mutta juuri se, katseelle pakotettu levottomuus, tuo kuvien sisällä kytevän taistelun myös katsojan pään sisäpuolelle.

Myytit ja tarinat kulkevat Mäkilän taiteessa tyylistä toiseen. Narkissos etsii kuvaansa vedenpinnasta lähes pakokauhuisena. Hän makaa sikiöasennosta, toivoo itsensä kuvaa puron pintaan, horisontissa kohoaa kaupunki, jonne hänellä ei selvästi enää ole paluuta. Kaikki isäni linnut -maalauksen linnut ja pojat ovat lainauksia Suomen taiteen historiasta, ja asettavat Mäkilän itsensä osaksi sukupolvien ketjua.

Kaikki isäni linnut -nimi toistuu alakerrassa, joka on täytetty uudemmilla, poikien maailmaa surrealistisesti kuvaavilla maalauksilla. Tällä kertaa linnut ovat poikia, jotka leijuvat irti olohuoneen lattiasta, leijuvat kattoon. Naamiokasvoinen isä pitelee kahta poikaa sylissään, katsoo heistä ohi.

kaikki_isani_linnut

Jarmo Mäkilä: Kaikki isäni linnut (1992, akryyli kankaalle, 203 x 304 cm) Oulun taidemuseo. © Mika Friman.

Poikia on yläkerrassakin. Pahvilaatikoista vyöryvät Hylätyt-veistossarjan saviset pojat täyttävät museon aulan. Niiden edessä olen ensin hämilläni (hmm, poikia), mutta pian veistosten yksilöllisyys alkaa kiehtoa. Liikkumattomaan massaan syntyy liikkeen tuntu, kun poikia katselee pitkään. Niitä vain tulee ja tulee jostakin, ne puskevat itsensä tähän maailmaan vaikka väkisin, lattian läpi, pahvilaatikoiden läpi.

Alakerran maalauksissa yhdistyy huumori ja kauhu. On pakko katsoa, kuinka pääkallo keikkuu joulukuusen latvassa. On pakko tuijottaa, miten pojat leikkivät tuhoutuneessa koulun liikuntasalissa. Koulun rauniot tuovat mieleen kouluampumiset ja muut lopullisen traagiset tapahtumat, joissa lapsi rikkoo viattomuuden ja eheyden illuusion ja alkaa hajottaa maailmaa ympärillään.

Poikien maailmasta minulle ei kuitenkaan tule paha olo. Maalaukset ovat kauniita. Niissä on metsää ja upeita maisemia. Sen sijaan ahdistun, kun katselen maalauksia, joissa lapset jäävät sivuosaan. Mies makaa alasti likaisella sängyllä, puolikuolleen näköisenä, ja pikkuruiseksi kutistunut poika istuu huoneen lattialla. Mittasuhteet kertovat voimattomuudesta, asioista, jotka ovat lapselle liian suuria.

Näyttely on voimakas kokemus. Vaikkei kyse olisi edes vahvasta aihepiiristä (ja siis on), jo se, miten teokset on maalattu, vaikuttaa suoraan alitajuntaan. Niitä tekee mieli katsoa lähempää ja lähempää, pilkkoa ne silmillä osiin.

Tämä näyttely on muuten taas loistava esimerkki siitä, miten Sara Hildénin taidemuseo toimii. Sen betoninväriset seinät ovat täydellinen tausta näille maalauksille, ja jopa huonekorkeus tuntuu suorastaan suunnitellulta tätä näyttelyä varten. (Rakennuksessa tulee tämä tunne usein, minkä vuoksi sydämeni hypähtää kauhusta joka kerta, kun kuulen suunnitelmia museon muuttamisesta toisiin tiloihin.)

Edit: kuvitus 27.2.17: Sain museolta lehdistökuvat.

 

 

Kannanotto (Näyttely: Ritva Larsson ja Anne Lehtelä)

Ritva Larsson ja Anne Lehtelä: 2017§. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 11.2.–28.2.2017.

2017-02-25-2773Ritva Larssonin maalauksia ja Anne Lehtelän installaatioita yhdistävä näyttely pohtii tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, niiden etenemistä ja toisaalta myös jäljellä olevaa työtä. Kuviin ovat päässeet erilaiset parisuhteet ja parisuhteettomat ihmiset sekä Pride-marssien osallistujat lippuineen.

Huomaan olevani yhtä aikaa taidenäyttelyssä ja kulttuurihistoriallisessa näyttelyssä. Näyttelyssä on paljon tekstiä (Lehtelän installaatiot ovat tekstipainotteisia), josta voi oppia vaikkapa sen, miten tasa-arvoisesta avioliittolaista on puhuttu eduskunnassa tai kuinka natsi-Saksassa merkittiin naiset, jotka eivät suotuneet perustamaan perhettä miehen kanssa (heidät merkittiin mustalla kolmiolla).

Maalaukset ovat osin kevyempiä. Ihmiset ovat iloisia ja värikkäitä, kotona omissa nahoissaan. Osa ihmisistä on kuitenkin kuvattu harmaina; heistä näkyy ulospäin vain osa siitä, mitä he ovat. 2017-02-25-2780

Näyttelyssä voi tatuoida itseensä antisosiaalisen naisen merkin, mustan kolmion. Liimasin sen kämmenselkääni kokeeksi (siirtotautoinnin kerrotaan kuluvan pois 2-4 päivässä). Sen jälkeen ajattelin, että ai niin, piti mennä kauppaan, ja vähänkö nyt hävettää, kun kädessäni on tällainen muovisen kiiltävä siirtotautointi. Näytän idiootilta.

Häpeä tietysti kuuluu tähän kokeeseen. Sen sijaan, että nykyisin joutuu häpeämään sitä, että on valinnut perhemuodokseen jonkin muun kuin heteroydinperheen (ainakaan usein, toivottavasti, ei omassa elinpiirissään ja ystäviensä keskellä joudu häpeämään), näyttelyn yhteydessä sosiaalinen häpeä syntyi tatuoinnista itsestään. Mietin, miten tyhmää on liimata talvikuivalle iholle jotakin, mistä en edes tiedä, mitä aineita se sisältää.

(Vinkkinä: vaikka tatuointi irtoaa melko hyvin iholta käsidesillä, en suosittele metodia, sillä jäljelle jää tiukka liimakerros, josta ei pääse eroon millään ilveellä.)

Näyttelyä on vaikea arvioida kuvataiteena. Sen sisältö on jossakin muualla kuin siinä, miten teokset on toteutettu tai mikä niiden esteetiikka on. Näyttely on kannanotto ja tiivis katsaus yhdenvertaisuuden nykyhetkeen.

 

 

Verkko/köysitikkaat (Näyttelyt: Aino Mäntynen; Janne Hokkanen ja Anna-Liisa Kankaanmäki)

Janne Hokkanen ja Anna-Liisa Kankaanmäki: Jaettu maailma. Aino Mäntynen: Kaikuja. Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 21.1. – 7.2.2017.

sam_5761Aino Mäntysen Kaikuja-installaatiolla on ääni. Kuvittelenkin pitkään, että installaatio on kone, joka liikkuu, mutta onneksi ei, koska sen naruihin on vaarassa törmätä muutenkin. Teos on naruista ja köysistä sidottu verkko, jonka keskelle joudun heti kun astun näyttelytilaan.

Verkko luo tunteen veden alla olemisesta. Siinä riippuu puukeppejä. Verkossa on kiviä painoina, joten se pysyy pohjalla. Itse saan väistellä sen hallitsevaa muotoa ja yrittää olla jäämättä kiinni.

Köydet ja riippuminen seuraavat minua näyttelystä toiseen: Janne Hokkasen ja Anna-Liisa Kankaanmäen Jaettu maailma alkaa Kankaanmäen maalauksella, jossa nainen riippuu köysistössä. Maalauksen nimi, Makaava Peppi (kuvassa), luo tunteen satumaailmasta, ja naisen rentous köysien varassa tuo mielleyhtymiä sirkuksesta. sam_5732

Kankaanmäen maalaukset ovat ikonografiaa: nainen omenapuussa, mies täynnä pyykkipoikia kuin pyhä Sebastianus ruumis täynnä nuolia. Vähän petyn, kuin luen teosluettelosta sellaisia nimiä kuin Pyhimykset tai Eeden. Kuvalliset viittaukset riittäisivät, nimet voisivat jättää enemmän tilaa.

Maalaukset ovat kauniita ja dramaattisia. Niissä on luontoa, eläimiä ja alastomia ihmisiä. Naruissa roikkumisen teema toistuu; pidän siitä, ettei ole niin selvää, mitä tästä riippumisesta pitäisi ajatella.

Ruumiillisuus ja henkisyys kohtaavat maalauksissa kauniisti. Eläimetkin ovat saaneet paikkansa kiiltokuvamaisina symboleina maailmasta, jossa kaikki on alkuperäistä ja puhdasta.

sam_5748Janne Hokkasen maalauksissa on vahvasti kyse juuri tästä: maailman puhtaudesta. Luonto tuhoutuu vääjäämättä, ja maalaukset kasvavat komiulotteisiksi jätteiden kertyessä ympäristöön. Ihmiskunta etsii eristettyä kuutiota, kuplaa, jossa vielä voisi hengittää.

Hokkasen videoteoksessa #LoveMyLife ihmiset asettuvat vuorotellen katsomaan ilmeisesti itseään kattoon kiinnitetystä peilistä. Teoksessa peilin tilalle tulee katsoja, joka näkee jokaisen ihmisen vuorollaan. Toiset asettuvat rauhallisesti tilaan, toiset poseeraavat ja tuijottavat kohti.

Selän takana Muurit murtuvat -teoksen robotti koputtaa vähän väliä lasikuution seinään ja yrittää kiinnittää huomion muista teoksista itseensä. Se on omassa, eristetyssä kopissaan samoin kuin videoteoksen ihmiset, ja reagoi yrittämällä päästä kontaktiin näyttely-yleisön kanssa.

Näyttelyiden kokonaisuus luo kummallisen todellisuuden, jossa rimpuillaan köysissä, ollaan vankeina lasikopeissa ja jäädään kiinni verkkoon. Toisaalta kaikki tämä on minun ulkopuolellani: minä voin lähteä galleriasta ja mennä ihan mihin tahansa tällä planeetalla. Köysien verkostot voi nähdä myös narutikkaina vapauteen.

 

 

 

Ihmisen ääriviivoissa (Näyttelyt: Saija Hairo & Soili Talja)

Saija Hairo: Human C5xy & Soili Talja: Rajapintoja. Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 31.12.2016 – 17.1.2017.

sam_5646

Saija Hairo: Tuulen kuuntelija.

Saija Hairo rakentaa ihmishahmoja – tai oikeastaan vain ihmisten päitä, siluetteja – maalauksen keinoin. Sanon ”rakentaa”, sillä teoksissa on paljon muutakin kuin maalausta. Kasvojen sisään saattaa mahtua esimerkiksi valokuva (kenties samasta henkilöstä, jonka siluetin sisään valokuva on istutettu?), sanoja tai useita pienempiä maalauksia.

Kokonaisuutena näistä silueteista kasvaa hahmoja, joilla on henkilöllisyys. Ne ovat yksilöitä, joiden mieleen on takertunut muistoja ja ajatuksia.

Hairon valitsema ääriviivamaalaus on siitä hieno kuvaamisen tapa, että se peittää kuvatun henkilön sukupuolen ja usein iänkin. Kaikki se, mikä on tärkeää, on ihmisen pään sisällä, ei nähtävissä ensi vilkaisulla hänen ulkokuorestaan.

Parhaimmillaan tekniikka on suuressa Tuulen kuuntelija -teoksessa, joka on mosaiikkimaisesti monesta erikokoisesta ja -muotoisesta palasta rakentunut henkilökuva. Monivärisistä paloista koostuu pienoisnäyttely, jonka sisäpuolelle voi sukeltaa tutkimalla kuvia lähempää. Ihminen palkitsee, kun hänelle antaa aikaa näyttää itsensä.

Soili Taljan maalauksissa huomio kiinnittyy ihan ensimmäiseksi muotoon: ne eivät ole suorakulmaisia. Maalauspohjat on leikattu tarpeen mukaan, ja jos niissä toisinaan suoria kulmia onkin, ne on maalattu hämäävästi näkymättömiin.

sam_5659

Soili Talja (yleiskuva näyttelystä).

Tummat, lähes abstraktit maalaukset paljastuvat hahmoiksi, kun niitä katselee rauhassa. Ihmishahmoiksi? Kenties. Kasveiksi? Ehkä. Luoliksi? Sitäkin.

Päällimmäisenä ajatus kulkee kristilliseen kuvastoon, jossa ihmishahmot seisovat erilaisissa asetelmissa luolien ja valonlähteiden edustoilla. Maalauksissa on paljon syvää mustaa, mutta myös valoa useissa eri väreissä. Ihmisen tehtäväksi jää olla läsnä ja ottaa vastaan sekä pimeyden että valon kurottelevia oksia.

 

Luonto tuhlaa ja rönsyilee (Näyttely: Teija-Tuulia Ahola)

Teija-Tuulia Ahola: Matkalla jonnekin. Galleria Himmelblau (Finlaysoninkuja 9, Tampere) 3.12.2016-29.1.2017.

sam_5638

Kehrä.

Mietin, mitä sellaista Teija-Tuulia Aholan teoksissa on, että ne suorastaan imaisevat luokseen. Lehtimetalleja sisältävien teosten edessä spontaani reaktio on harakkamainen ihastelu: tuollaista ihanaa, kimaltelevaa! Ja kun kimaltelun alta ja seasta löytyy muutakin runsautta, kuvallisia rönsyjä ja kasvun tematiikkaa, teoksiin jää kiinni.

Aholan luomissa maailmoissa kaikki kasvaa. On puita ja köynnöksiä. Jopa sammakon luuranko on niin täynnä elämää, että jatkaa kiipeilemistään kultaisten saniaisten seassa. Sekä tekniikassa että kuvien sisällössä on jotakin ikuista. Luonto on tuhlaavainen ja täyttää kaiken tilan, jonka saa.

Kauneusähkyä tasoittavat sopivasti luurangot – sammakoiden lisäksi ihminen, joka makaa kukkaispedillä. Tällaisissa kuvissa on sopivasti dekadenssia. Sen lisäksi, että luonto tuhlaa kasvattamisvaiheessa lehtiä ja rönsyjä ja rikkaruohoja, se tuhlailee elämää myös toisessa päässä elinkaarta. Kaikki lakastuu, kuolee ja katoaa pois uuden tieltä.

 

 

Rinnakkaistodellisuus (Näyttely: Charles Sandison)

Charles Sandison – now / here. Galleria Himmelblau (Finlaysoninkuja 9, Tampere) -> Puuvillasali, 3. krs. 16.12.2016 – 29.1.201.

sam_5605

Olen aina niitä tavatessani pitänyt Charles Sandisonin teoksista. Ne liikkuvat ja valaisevat pikseli (tai joskus esimerkiksi sana) kerrallaan ympäröivää todellisuutta. Ne muuttavat tilan liikkeeksi.

Galleria Himmelblaussa on esillä Sandisonin teos now / here. Siinä on yhtä monta valo-otusta kuin Suomessa on asukkaita. Tai siis oli, kun teos alkoi elää. Sittemmin otukset ovat kulkeneet evoluution tiellä, yhdistyneet ryhmiksi, synnyttäneet uutta elämää ja kuolleet pois. Teos on kuin Game of Life valtavassa koossa.

Teoksen löytäminen: Opasteet Puuvillasaliin alkavat jo hienosti gallerian ulkopuolelta. On vain seurattava niitä hissiin, painettava oikeaa nappulaa (siinäkin on nuoli) ja käveltävä saliin. Siellä on ovi, jonka takaa teos löytyy.

Oven takana tosin on pimeää. Seisoin aika kauan pienessä odotustilassa, ja odotin, että silmät tottuvat pimeyteen. En ollut varma, ovatko näkemäni valot jossakin kolmiulotteisessa tilassa vai katselenko seinää, jolle teosta heijastetaan. Kävelin lopulta tätä kuvittelemaani seinää päin ja suoraan siitä läpi: teos on todellakin valtava sali, jossa pikselit elävät omaa elämäänsä. Siellä niiden kanssa voi istua tai käveleskellä.

Valokuviot muistuttavat monessa kohdassa DNA-ketjua. Kun yhden sellaisen bongaa, alkaa nähdä ketjuja kaikkialla. Toisaalta jokaisessa salin laidassa näyttää tapahtuvan jotain ihan omanlaistaan.

Taiteilija itse kirjoittaa näyttelytiedotteessa, että valot elävät rinnakkaistodellisuudessa meistä nähden. Ne eivät voi havaita meitä. Meitä ei ole niille olemassa.

Kun valo-otusten kuhinaa katselee tästä näkökulmasta, tulee jättiläismäinen olo. Olen jotain niin suurta, etteivät nuo pienet olennot voi edes havaita minua! Ja kun jokainen pikseli vastaa yhtä suomalaista, mitä me ihmiset sitten vastaamme tässä kuviossa? Mikä on niin suurta, ettemme me havaitse sitä, kun se katselee meidän kuhinaamme?