Posts Tagged ‘kritiikki’

Mielenhämmennys (Purnun kesänäyttely 2017)

LOISTAVA AIKA / GLORIOUS TIME / LYSANDE TID. Purnu (Mustasaari 63, Orivesi) 18.6.-6.8.201.

Kuraattoreina Miina Hujala ja Arttu Merimaa.

Taiteilijat: Päivikki Alaräihä, Liinu Grönlund, Jaakko Pallasvuo & Anni Puolakka, Nestori Syrjälä ja Elina Vainio.

100 vuotta sitten syntyneet Purnu-ryhmän taiteilijat: Taisto Ahtola, Erik Enroth, Unto Koistinen, Pentti Melanen, Ernst Mether- Borgström, Tuulikki Pietilä ja Aimo Tukiainen.

SAM_5868

Elina Vainio: Aeolian processes.

Purnun 50-vuotisjuhlanäyttely on koottu siten, että esillä on yhtä aikaa uusia teoksia ja ensimmäisen kesänäyttelyn osallistujien teoksia. Tämä on lähtökohtana ehkä ollut kuraattoreille vähän hankala, mutta tilanne on ratkaistu siten, että toiset seinät on omistettu vanhoille ja toiset uusille teoksille.

Kritiikin kirjoittaminen vanhoista teoksista on jotenkin hassua. Siksi haluankin kirjoittaa enemmän kontekstista, kokonaisuudesta, johon teokset on nyt istutettu.

Paikoin yhdistelmä toimii. Siirtymät ovat miellyttäviä ja ymmärrettäviä. Paikoin tuntuu, että on vain ollut pakko laittaa osa teoksista yhteen ja toivoa, että ne alkavat jotenkin kuulua yhteen, kun viettävät yhdessä aikaa.

Näyttely on todella toisenlainen kuin Purnun kesänäyttelyt ovat olleet. Olen tottunut siellä runsaaseen nykytaiteen antiin. Nyt esillä on vain muutaman taiteilijan teoksia, ja nekin enimmäkseen pitkiä videoteoksia (ja koska on mahdotonta istua kylmässä hallissa puolta tuntia yhteen menoon, en katsonut niitä pisimpiä kokonaan). Videoiden tuominen juuri tänne, näihin avoimiin halleihin keskelle luontoa, on erikoinen valinta.

Lopulta näyttely on siis aika suppea. Hienoja installaatioita on esillä kyllä (Päivikki Alaräihän Presidentin elämä (jonka kanssa mietin ihan älyttömän pitkään, miksi kuvattu elämä on juuri presidentin); Elina Vainion Aeolian processes (hiekaksi hiutunut maailma). Vanhemmissakin teoksissa on vaikuttavia yksilöitä, kuten Erik Enrothin tussipiirros Asetelma.

Kierroksen jälkeen olo on kuitenkin pöllämystynyt. Tuntuu, etten ole ymmärtänyt jotakin oleellista. Ajattelen, että tältä varmaankin tuntuu niistä, jotka hokevat, etteivät ymmärrä nykytaidetta. Miksi juuri nämä teokset oli valittu tänne? Miksi ajoin kymmeniä kilometrejä autolla nähdäkseni juuri tämän koosteen taidetta?

En siis pettynyt, mutta hämmennyin. Ja lopulta, luulen, se oli tarkoituskin. Näyttely on kauha, joka hämmentää mielen.

Läpipääsemätön (Näyttelyt: Tiina Pyykkinen; Merja Haapala)

Vuoden nuori taiteilija 2017 – Tiina Pyykkinen
Merja Haapala – Olipa kerran
Tampereen Taidemuseo (Puutarhakatu 34, Tampere) 16.6. – 27.8.2017.

SAM_5885

Tiina Pyykkinen.

En löydä tietäni Tampereen taidemuseon lehdistökuviin (ohje on, että ”sisäänkirjautumisohjeet löytyvät Tampereen taidemuseon medialle lähettämistä tiedotteista”, mutten löydä ainuttakaan tiedotetta), joten joudutte kestämään tämän itse ottamani kuvan.

Mutta oikeastaan huomasin, että näyttelystä huonossa valossa ottamani kuvat paljastavat jotakin ihmeellistä Vuoden nuoren taiteilijan, Tiina Pyykkisen teoksista. Ne näyttävät, että teoksissa on jotakin pinnanalaista. Nimittäin kun kävelin museossa, näin maalauksista vain itseni heijastumia. Valokuvista näkyy, että heijastavan pinnan alla on myös kuvia: huoneita, verhoja, taloja.

Näyttely on läpipääsemätön. Se on pitkälti musta tai tummanvioletti. Se kiiltää ja heijastaa minua. Teoksiin astuminen on vaikeaa; näen vain pinnan.

Yksi installaatiokin näyttelyssä on. Sen sisään voi ihan konkreettisesti mennä, mutta sekin on työlästä. Valo on kirkas ja silmiä on vaikea pitää auki. Ei tee mieli asettua sille alttiiksi.

Näen teoksissa sulkeutuvia verhoja ja katselemista kaihdinten välistä. Näen maailman, josta katsotaan minua, mutta jonne minä itse en näe.

SAM_5892

Merja Haapala.

Museon alakerrassa on esillä Merja Haapalan keramiikkaveistoksia. Paikoin ne lähestyvät astiaa, mutta surrealistisina muunnelmina astioista. Nämä käyttökelvottomat astiat ovat hauskoja, niitä katselen mieluusti.

Esillä on myös ihmisfiguureja, harmittomia suutelevia pariskuntia ja hahmoja populaarikulttuurista (kuten Poirot tunnistettavine viiksineen).

Näyttely on värikäs ja monipuolinen. Sen maailma on surrealistinen ja vähän hassu. Teokset ovat tarinallisia ja pyytävät katsojalta selitystä – miksi on näin? mitä on tapahtunut ennen tätä?

 

 

Lisää kommentteja (Näyttely: Uusin silmin, osat 2 ja 3)

Uusin silmin. Näyttely on avoinna Emil Aaltosen museossa (Mariankatu 40, Tampere) 16.6.2017-20.8.2017, Taidekeskus Mältinrannassa 17.6.-4.7.2017 ja Hiekan taidemuseossa (Pirkankatu 6, Tampere) 18.6.-20.8.2017.

Hiekan taidemuseossa taiteilijat Anne Lehtelä, Lars Holmström, Hanna Oinonen, Meri Westlin, Marje Viitala, Sanna Kauppinen, Paananen & Ulvila ja Marjo-Riitta Sasi.

Emil Aaltosen museossa taiteilijat B&C ensemble, Sebastian Boulter, Katri Mononen, Hannu Riikonen, Sanna Kauppinen, Mirja Kurri, Paula Ollikainen, Juhani Tuomi ja Ilkka Väätti.

IMG_20170628_154426

Sanna Kauppinen: Lammastyttö. (Emil Aaltosen museossa)

Kirjoitin Uusin silmin -näyttelyn Mältinrannan osuudesta viime viikolla. Sittemmin olen käynyt myös Hiekan taidemuseon ja Emil Aaltosen museon näyttelyissä.

Sekä Hiekan taidemuseossa että Emil Aaltosen museossa taiteilijat ovat enimmäkseen kommentoineet teoksia, jotka ovat museossa nähtävissä ihan originaaleina. Tämä on kiinnostavaa – kun näkee maalauksen museon seinällä, voi reagoida siihen itse, ja sitten syventyä tutkimaan taiteilijan reaktiota, joka on ripustettu alkuperäisteoksen viereen.

Hiekan taidemuseon näyttely alkaa heti, kun ovesta astuu sisään. Siinä, Yrjö Liipolan veistoksen vieressä, on Paananen & Ulvilan maalaus, joka kommentoi veistosta. Mystinen, osin luonnosmainen maalaus on ottanut ihmishahmojen asennot veistoksesta, mutta pukenut heidät toisenlaisiin tunteisiin ja ruusuihin. Veistoksen itseensä käpertyneet naiset katsovat nyt kohti ja ovat pelkistysten sijasta kokonaisia, tuntevia ihmisiä.

Täällä rakastun teoksiin, jotka syleilevät toisiaan. Marjo-Riitta Sasin Kaipaus on toisinto Kauko Salmen Skibotn-maalauksesta. Sasi on kaivannut paitsi maisemaa, jonka Salmi on maalannut 1950-luvulla, myös maalaamisen tekoa. Hän on kopioinut värit, etsinyt kädellään edelläkävijänsä reittejä.

Sanna Kauppisen lyijykynäteos Tuulenkaato jatkaa siitä, mihin Matti Petäjän Mänty vuonna 1950 jäi. Nyt kelottunut puu on katkennut tuulessa.

Näyttelyn tunnelma on historiallinen. Uudet teokset ovat kuin kuiskauksia ajassa, ne kuljettavat hienovaraisia viestejä vuosikymmenten takaa.

(Museossa ei saa valokuvata, enkä pysty lataamaan kuvia myöskään näyttelyn sivuilta, joten joudutte itse tsekkaamaan kuvat tuolta.)

IMG_20170628_154351

Mirja Kurri: Atlas-tyttö. (Emil Aaltosen museossa)

Emil Aaltosen museossa sama teema jatkuu. Nyt ei kuitenkaan kuiskata vaan hymyillään.

Ilkka Väätin hieno sarja eri taiteilijoille omistettuja maalauksia kommentoi edelläkävijöiden värivalintoja ja teosten rytmejä. Kolmen rinnakkain ripustetun teoksen edessä voi istua vaikka miten pitkään, tuijottaa kuvia, kunnes niiden vastavärit alkavat hohtaa silmissä.

Mirja Kurrin Atlas-tyttö on uusi versio Essi Renvallin samannimisestä veistoksesta (se on ihan lähellä Emil Aaltosen museota, Marianpuistossa). Kun alkuperäinen tyttö pitelee käsissään kultalankaa ja neulaa, Kurrin versiossa tytön käsissä on hitsausvälineet. Teos on tehty metallista, ja sen piirrostyylissä on jotain mukavan sarjakuvamaista. Tytön odottaa koko ajan lähtevän kiiltävästä pinnasta irti.

Hugo Simbergin Lammastyttö on saanut kaksikin hymyilevää kommenttia. Sanna Kauppinen on yhdistänyt teoksen tytön ja lampaan yhdeksi taruolennoksi, ja Paula Ollikainen on asettanut tytön ja lemmikkikoiran kaupunkimaisemaan. Tytön ja eläimen suhde nousee kommentissa tärkeimmäksi alkuperäisteoksen anniksi.

Näyttely on pullollaan hienoja teoksia. Aika kului ihan huomaamatta.

Emil Aaltosen museon alakerrassa muuten törmäsin sekä Fredrik että Nina Ahlstedtin maalauksiin. Olen kirjoittanut heistä näyttelyluettelon eräänä kesänä Mäntän Honkahoviin, ja pariskunnan maalausten löytyminen näin läheltä oli iloinen yllätys. Muutenkin museon alakerrassa on esillä varsinaisia aarteita. Ei siis kannata vilkaista ainostaan Uusin silmin -kerrosta.

 

 

Kommentteja (Näyttely: Uusin silmin, Mältinranta)

Uusin silmin – Tampereen Taiteilijaseuran näyttely osana Suomi 100-v. juhlavuotta. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 17.6.2017 – 4.7.2017.

Taiteilijat Mältinrannassa: Krister Gråhn ja Hannamari Matikainen, Anne Hakala, Katri Heinänen, Anna Hyrkkänen, Emmi Kallio, J-P Köykkä, Paula Mikkilä, Anna Pekkala, Erno Peltonen, Helena Pokkinen, Helge Riskula, SA Salmela, Marjo-Riitta Sasi, Minna Soraluoma, Kati Valkonen.

20170622_130843973

Anna Hyrkkänen: Bonsai.

Uusin silmin -näyttelykokonaisuus on vallannut useita Tampereen näyttelytiloja. Aloitin kierroksen Mältinrannasta.

Uusin silmin sisältää kommentteja suomalaisen taiteen historiaan. Taiteilijat ovat ottaneet lähtökohdakseen jonkin Suomen itsenäisyyden aikana valmistuneen teoksen, johon he ovat tehneet oman teoksensa kommenttina. Kommentit ovat erilaisia: toiset ovat selvästi kunnioittavia, toiset humoristisia – toiset esteettisiä, toiset yhteiskunnallisia.

Lähtökohta on kiinnostava. Teosvalinta voi olla sattuma tai hyvinkin harkittu teko. Kyse voi olla vain siitä, että taiteilijan estetiikka sopii johonkin teokseen tai sitten, toki, valittu teos voi olla merkittävässä roolissa sen valinneen taiteilijan elämässä. Sitä meille ei kerrota, ja hyvä niin.

Näyttelyn kantavana voimana on se, miten erilaisia viittaukset teoksiin ovat. Joskus suhde on suora (Marjo-Riitta Sasi: Hattupäinen omakuva isän kuoleman jälkeenEllen Thesleff: Hattupäinen omakuva), joskus ovela.

IMG_20170624_130530

Katri Heinänen: Siistijä.

Ovelana pidän esim. Katri Heinäsen Siistijää (kommentti teokseen Rauni Liukko: Siivooja), jossa osa kukilla täyteystä kuvapinnasta on pyyhitty puhtaaksi. Teos on paitsi kommentti siivooja-aiheiseen veistokseen myös taidemaailmaan, jonka absurdit uutiset toisinaan kertovat, miten siivoaminen on tuhonnut teoksia museoissa.

Anna Hyrkkäsen Bonsai (kommentti teokseen Aukusti Tuhka: Vanha omenapuu) on esinekooste, joka nostaa omenapuun assosiaatioita kolmiulotteisesti esiin valkoisesta seinästä. Siellä ovat niin puunrunko kuin omenat, ja puiset kehykset nojaavat seinää vasten.

Ahdistavimmasta päästä on Anna Pekkalan The Great White Trash (kommentti viattomanoloiseen Viktor Janssonin Kalapoika-suihkulähteeseen). Valkoinen valas on kokonaan muoviroskaa. Se roikkuu katosta kuin pyydyksestä; elinkelvoton, käyttökelvoton olento, joka ei vain ymmärrä kuolla sukupuuttoon.

Näyttely on sen tyyppinen, että jokaisen teoksen avaaminen tässä söisi sen katsomiseen liittyvää iloa. Niinpä kerron vain sen verran, että kuvat alkuteoksista on asetettu esiin kommenttiteosten viereen. Vertaileva katsominen on paitsi sallittua, siihen suorastaan kannustetaan. Pelkoa siitä, että taidehistoriaa tuntematta putoaa kärryiltä, ei siis ole.

IMG_20170624_130552

Anna Pekkala: The Great White Trash.

Muita Uusin silmin -näyttelypaikkoja ovat Hiekan taidemuseo ja Emil Aaltosen museo. Niihin menen käymään ensi viikolla.

 

 

 

 

Ovia ja käytäviä, eli Finlayson Art Area, osa 2

Finlayson Art Area. Finlaysonin alue (Tampere) 9.6.-27.8.2017.

SAM_5827

Miina Äkkijyrkkä: Riemu.

Koska viimeviikkoinen nälkäisenä töiden jälkeen eksyilyni Finlayson Art Areassa (FAA) ei mennyt ihan putkeen, lähdin tutustumaan alueeseen uudestaan. Varasin enemmän aikaa ja energiaa. Päivä oli sopiva: kun katsoi pohjoiseen, näki helteisen poutapilvitaivaan, kun katsoi etelään, näki myrskypilviä. Siinä rajalla kohtasin sitten taidetta.

Sattuman oikusta tapasin heti ensimmäiseksi FAA:n henkilökuntaan kuuluvan henkilön. Hän selitti minulle, missä mitäkin on (putosin kyydistä puolivälissä ”sitten menet portaat alas, käännyt oikealle, ja kun kävelet muutaman metrin, näet oven, josta…”-selitystä, mutta jatkoin hymyilemistä ja nyökyttelyä). Sain kuitenkin käsityksen siitä, että on etsittävä ovia, kuljettava pajan läpi (vaikka siellä on taiteilijoita työssään) ja uskallettava tunkeutua tiloihin.

Näillä eväin lähdin matkaan. Ensimmäisenä vastaan tulivat Miina Äkkijyrkän veistokset Himmelblaussa. Äkkijyrkkä on erityisen taitava kuvaamaan eläinlapsen tunteita. Vasikoissa on tunnetta niin paljon, että niiden koko olemus on heijastusta niiden sisäisestä maailmasta. Ne reagoivat ja toimivat.

Äkkijyrkän vasikat lähtevät myös kansainvaellukselle. Matkalla-teoksen pienet eläimet kulkevat ryhmässä kohti jotakin uutta. Niitä vastassa on toinen, tiivis vasikkalauma. Ottavatko he tulokkaat vastaan ilolla?

SAM_5832

Outi Heiskanen & Janne Laine: Metsänhengetär.

Grafiikanpajan läpi ja portaat ylös parvelle: sieltä löytyvät Outi Heiskasen ja Janne Laineen yhteisteokset. Ainakin osa teoksista on ollut esillä taiteilijoiden viimevuotisessa näyttelyssä Mältinrannassa.

Näyttelyn hienoimpia hetkiä ovat ne, joissa kahden taiteilijan työnjälki erottuu selvästi samasta kuvasta, mutta kuva on silti kokonaan yksi ja ehjä. Tällainen on esimerkiksi Metsänhengetär, jossa Laineen teoksista tuttu havumetsän siluetti kohtaa Heiskasen ruosteenpunaisen, taivaalta kasvavan juurakon.

Heiskasen ja Laineen maailma on muutenkin metsäinen. Laine kuvaa tilaa ja paikkaa, Heiskanen täyttää sen myyttisillä olennoilla.

SAM_5834

Fanni Niemi-Junkola: Henki.

Kun kiipeää (tai hisseytyy) ylempiin kerroksiin, saapuu Fanni Niemi-Junkolan videoteoksen luo. Henki-videon kolmessa kuvassa nainen ratsastaa hevosella vesisateessa (tai ehkä se on räntää). Taustalla soi musiikki, joka on hieman hilpeää, muttei liian. Laukka on hidastettua. Hevonen kuolaa.

Teos jatkuu samanlaisena minuutista toiseen. Sen katseleminen on ihanaa. Hevosen jalat iskeytyvät maahan rytmikkäästi.

En löydä videosta mitään kommenttia hevosen ja ihmisen yhteiselosta enkä eettisiä kysymyksiä eläimen käyttämisestä harrastusvälineenä. Katselen sitä pelkkänä liikkeenä. Faktana, joka tapahtuu silmieni edessä.

SAM_5838

HC Berg (yksityiskohta).

Seuraava sali on sitten täynnä HC Bergin maalauksia, joissa silmät sumenevat. Kirkkaat värit ja epäselvät rajat tekevät osasta maalauksia mahdottomia katsoa.

Kuvat terävöityvät, kun niitä katsoo kauempaa. Maalaus ikään kuin työntää ihmisen luotaan ja pakottaa menemään pois.

Kiinnostavana kuriositeettina yksi suuri sali on omistettu Collection Kakkosen lasikokoelmalle. Kotimaista design-lasia eri vuosikymmeniltä on aseteltu vitriineihin ja valaistu niin kauniisti, että lasi näyttää paikoin suorastaan taianomaiselta.

Lasiesineissä läpinäkyvyys ja hauraus kohtaa niiden painon ja kovuuden. Pidän tästäkin osasta FAA:a. Pidän siitä ajatuksesta, että tällainenkin maksuton näyttely on olemassa (mutta ehkä sitä voisi vähän kuuluttaa ilmoille enemmän; voi olla, että ainakin osaa turisteista kiinnostaisi erityisesti katsaus suomalaiseen lasidesigniin).

SAM_5848

ROP (yleiskuva näyttelytilasta).

Tällä kertaa löysin Mediatunnelista sen ROP:n näyttelyn, jota viimeksi jäin kaipaamaan. Sinne menee ovi, eli yksi ainoa mutka pitää käytävässä osata tehdä oikeassa kohdassa.

Näyttelytila on kuin luola. Se on täynnä pylväitä ja niiden betonisia jalustoja. Voisin asua siellä. En saa tarpeekseni tilan mahtavuudesta.

ROP:n pienoismaailmat istuvat tilaan kuin ne olisi tehty sinne. Kerrostalokaupungit ja pienten ihmisten tarinat sopivat apokalyptiseen luolaan täydellisesti.

Teosten huimaavissa mittasuhteissa tapahtuu pieniä asioita pienille ihmisille. Hengähdetään keskellä kiduttavan korkeaa portaikkoa. Istutaan ja mökötetään eri puolilla rotkoa. Sinnikäs omakotitalo puksuttaa savua piipustaan ja yrittää olla putoamatta rotkoon.

Teosten mitat pyörryttävät. Niihin asetellut ihmishahmot ovat niin pieniä ja niiden talot ja rotkot niin korkeita, että katsominen muuttuu kokonaan fyysiseksi kokemukseksi.

Kierroksella löytyy myös seinä- ja katumaalauksia sekä suuria Pasi Karjulan veistoksia, jotka uppoavat todella hämmentävästi Siperian arkitehtuuriin.

 

Havainnonjärjestys (Näyttely: Kimmo Kaivanto)

Kimmo Kaivanto. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 16.6.-3.9.2017.

SAM_5802

J. J. Rousseaun hansikas.

Olen ajatellut, että näyttelyille voisi antaa ajallisia mittoja. Onhan eri asia mennä museoon sillä odotuksella, että näyttelystä ei selviä ulos alle kahden tunnin tai sillä, että no, kierrokseen menee puolisen tuntia. Minulta meni Kimmo Kaivannon näyttelyssä (Sara Hildénin taidemuseo) 45 minuuttia. Haluan sinne kyllä toisenkin kerran, mutta yhdellä käynnillä en tuntenut tarpeelliseksi tuijotella teoksia tuntikausia.

En tiedä, kertooko tämä mitään mistään.

Retrospektiivinen näyttely  alkaa kahdella salillisella abstraktihtavia teoksia. Joukossa on esittävääkin (Klovnissa meikattu silmä katsoo teokseen teipillä rajatun suorakaiteen läpi), mutta esittävä voi olla myös ilman tunnistettavaa kuvaa. Esimerkiksi Loputtomasti-teoksen viivoitus esittää selvästi rytmiä; rytmille ei vain ole olemassa yhdessä sovittua symbolia tai kuvaa, joten teos näyttää abstraktilta.

Sitten seuraa se osuus, joka on katsojalle helppoa ja nopeaa, vaikka se on todennäköisesti ollut taiteilijalle hidasta ja älyllistä. Esittävät, käsitteellisesti kootut maalaukset, jotka ilahduttavat oivalluksillaan ja yksityiskohdillaan, ovat anteliaita: niiden maailma on pakattu muotoon, jossa se on helppo vastaanottaa.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Taistelevat metsot. Maalaukseen on luotu toisinto kuuluisasta Taistelevat metsot -teoksesta. Linnut on aseteltu paikoilleen paperista rypisteltyinä malleina ja muut yksityiskohdat on kirjoitettu kankaaseen. Saamme kuvitella paperista käärityn rullan olevan laho koivu ja tulitikkurasian kivi. Teos on valkoinen, tasapainoinen ja dramaattinen. Sen idea välittyy kirkkaasti.

Tämä on tuttua Kaivantoa. Monessa maalauksessa on idea (usein se on esitetty humoristisesti), joka ei koskaan tulisi katsojan mieleenkään, mutta maalauksen selkeässä maailmassa idea on puhdas ja välittyy vaivattomasti. Kaivanto tutkii suuren ja pienen välistä rytmiä, työntää sormensa maalauksen pinnan läpi, antaa ruohon kasvaa kankaalle. Hän peilaa kämmeniään ja luo niistä lintuja kaupungin taivaalle.

SAM_5792

Taistelevat metsot.

Kädet ja sormet ovat taiteilijalle tärkeä kuva-aihe. Niillä hän kertoo suuria tarinoita (kuin istuisimme nuotion ääressä ja katselisimme taidokkaasti tehtyjä varjokuvia). Sormet marssivat suorina riveinä kaduilla. Sormet lentävät vapauteen.

Myös kuvapinnan rikkominen eri tavoin toistuu näyttelyn teemoissa. Välillä todellisuus särkee maalauksen illuusion, välillä maalaus itse hajoaa: Moraaliton maisema -maalauksen kehykset sinkoutuvat taivaalle, joka kankaaseen on maalattu.

Näyttelyssä on kokonainen huoneellinen pienoisveistoksia sekä seinän verran luonnoksia. Luonnosten kehtystä on hauska seurata. Vaikkeivät ne paljasta taiteilijan ajatusprosesseja sen kummemmin, niiden voi ainakin kuvitella paljastavat jotakin teosten takaa.

Näyttelystä jää mieleen rytmi. Kaivanto on järjestänyt todellisuuden helposti vastaanotettavaiksi ja käsitettäviksi palasiksi. Samme nähdä lumpeenlehtien tukahduttaman vedenpinnan. Näemme uutiset kuvina, joita ei tarvitse selittää: marssivina riveinä; tikkana, joka lentää kohti kananmunaa.

Näyttelystä poistuttuani pyöräilin kotiin. Katselin metsää Näsijärven vastakkaisella rannalla, ja äkkiä puut olivat pelkkää rytmiä. Pilvet asettuivat riveiksi. Maailma järjestyi, eikä minun tarvinnut tehdä sille mitään.

 

 

 

Muoti-ihmisiä (Näyttely: Valentino)

Fantastica! – Valentinon pukuja yksityiskokoelmista. Museo Milavida (Näsinkallio, Tampere) 15.6.–15.10.2017.

20170615_122543063En ole oikein muoti-ihmisiä. Tarkoitan sillä tavalla, että tunnistaisin, minkä vuoden Valentinoja Museo Milavidassa on esillä (minulle 1960-luvun iltapuku voisi melkein yhtä hyvin olla tämän vuoden iltapuku).

Muodin maailmassa saan eniten irti muotikuvista. Niitä voi lähestyä valokuvataiteena. Vaatteisiin liittyy liikaa tunneaistia ja ihoa – ne näyttävät epämukavilta tai omituisilta tai epäkäytännöllisiltä (tai joskus mukavilta ja käytännöllisiltä). Siitä huolimatta uskaltauduin Milavidan näyttelyyn, jossa on esillä Valentinon pukuja yksityiskokoelmista.

Heti ensimmäiseksi panin merkille portaat. Niissä on nyt punainen matto. Kun viimeksi kävin Milavidassa, siellä kerrottiin historiallisena kuriositeettina, että kansalaissodanaikaisia verijälkiä voi edelleen bongailla Milavidan/Näsilinnan portaista. En pitänyt sitä kauhean kunnioittavana siellä edesmenneitä ihmisiä kohtaan. Jotenkin liian karua.

Mutta nyt siis: punainen matto. Valentinon puvut täyttävät yläkerran toisen puolen (toisella puolella on yhä Nottbeckien historiasta kertova näyttely).

Valentino-näyttely on pienehkö. Esillä on iltapukuja (aika hieno muotinäytöksen lavakin on yhdessä huoneessa, mallinuket jonossa) ja erilaisia tilkkuja, joista voi seurata pukujen suunnittelun vaiheita. Millaisia käsinommeltuja kirjontoja on mallitilkuissa? Millainen on lopullinen puku?20170615_123101760

Ja kyllä, puvut ovat hienoja ja mielenkiintoisia. En vain pysty sanomaan, ovatko ne aivan erityisen superloistavia (takuulla ovat).

Muotikuvia esillä on aiheeseen nähden aika vähän, mutta niistä hahmotan vaatteetkin paremmin kuin mallinukkejen päältä. Ehkä minulle pitää vain litistää maailma kaksiulotteiseksi, minkä jälkeen heti oivallan, mistä on kyse.

Muotikuvien muuttumista vuoskymmenestä toiseen olisi ollut hauska seurailla. (Tuossa oikealla tuo mustavalkokuva on Johnny Moncadan ottama (ja malli on Veruschka).) Tietenkään tässä näyttelyssä ei ole kyse valokuvataiteesta, joten haikailuni menee ohi maalin. Kaunis näyttely, kauniit vaatteet – takaisin pyöräilemään aurinkoiseen kaupunkiin.