Linkki arvosteluun: Suomäki

Pekka Suomäki: Liian totta ollakseen hyvää. Galleria Becker (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 28.11.2012 saakka.

–

Pekka Suomäen näyttelyn arvostelu Keskisuomalaisessa. 

Suomalaisen sielun luonnontiede (Näyttely: Suomäki)

Pekka Suomäki: Suomi-filmit. Galleria Harmoniassa (Hannikaisenkatu 39, Jyväskylä) 11.12. saakka.

–

Pekka Suomäen valokuvanäyttelyssä voi hyvällä omatunnolla keskittyä välillä katselemaan kuvien sijasta kehyksiä. Erilaiset vanhat, kuluneet, löydetyt ja ties miten kuviin päätyneet kehykset ovat konkreettisia todisteita kuvien maailmasta (jonka olemassaoloon meidän muuten pitää uskoa vain kuvien itsensä tarjoaman todistusaineiston perusteella).

Suomäki on kuvannut Suomea, joka on meille kaikille tuttu. Toisia tämä osa suomalaisuutta hävettää ja ahdistaa, toisille se on maamme syvin sielu. On rikkaruohojen peittämiä autonraatoja, tikkatauluja, joista ei ole enää mitään jäljellä, ryijyjä, joiden värit ovat vuosikymmenten auringonpaisteessa virttyneet kokonaan pois.

Valokuvaaja on nimennyt teoksensa paikkakuntien mukaan. Näyttely on kuin luonnontieteellinen tutkimus. Kylmästi kuva toteaa, millainen tikkataulu löytyy Viitasaarelta, millainen Petäjävedeltä.

Tosiasiassa kaikki kuvien paikat, pihat ja huoneet ovat läsnä meissä jokaisessa koko ajan. Mitä enemmän me yritämme peittää itseämme kosketusnäytöillä ja uusimmilla trendipeleillä, sitä enemmän meissä kuplii homeista, vettynyttä tikkataulua. Vapautta pukea päälle reikäiset verkkarit ja olla vain.

Tämä on kesä, tämä on mummola johon mennään rentoutumaan, tämä on tyhjentyvä Suomi, jota kaupunkeihin muuttaneet sukupolvet pitävät hengissä, koska on tärkeää joskus ihan vain olla ja möllöttää tukka likaisena, vetämättä vatsaa sisään.

Vaikka voisi olla todella ahdistavaa katsella näitä kuvia (monestakin syystä; kuolevat kylät, ihmiset joiden elämä ei ole kiiltävää lehtikuvaa, rahattomuus tai haluttomuus muuttaa omaa elämäänsä), kuvia katselee ilokseen. Ryppäisiin ripustettuina kuvat muodostavat jonkinlaisia ikonikokoelmia, joita katsellessa saa imeä itseensä jotakin turmeltumatonta.

Tämä on se, mitä minulle tulee mieleen sanasta Suomi. Kun katselen puheohjelmaa, jonka isännät/emännät ja vieraat on viimeisen päälle sliipattu, parrat ja hiukset värjätty, jokainen nokkela vitsi käsikirjoitettu etukäteen, en näe Suomea. Näen suomalaisuuden päälle liimatun kaunistelun, jotta meitä hävettäisi vähemmän se, mitä me olemme.

Se, mitä näissä kuvissa on, katoaa lopulta meistä kokonaan. Tuttuus, jonka mukana taitaa kadota se, mikä meissä on parasta: mutkaton suhde omaan ruumiiseemme ja luontoon (en tiedä, miten sanoisin tämän välttämällä kliseitä. ehkä se on klisee, mutta näin minä ajattelen).