Archive for helmikuu 2014

Juttujani puolilehti.fi:ssä

On ollut himppusen kiirettä, joten uutta kritiikkiä odotellessanne tarjoilen teille juttujani muualla verkossa (ei hätää, kritiikkejä tulee tännekin taas kohtapuoliin):

Kirjoitin siitä, etten ymmärtänyt Ellen Gallagherin näyttelyä Sara Hildénin taidemuseossa: Tykkäys ymmärtämättömyydelle.

Pohdin yhteyksiä Roberto Pugliesen Vuoden tila-installaation (MUU Galleria 7.2.-2.3.2014) ja Pekka Jylhän Ihme-veistoksen (Tays, Radius-rakennuksen edusta, Tampere) välillä: Aika tilana/Tila aikana.

Kreetta Onkelin romaanissa Kotirouva pääosassa on entinen taiteilija: Vuoden pimeimmät juhlapyhät.

Enkä ole tainnut linkittää tänne vielä puolilehti.fi:n Avaustani, jossa aloitan innostumisesta ja päädyn naulitsemiseen: Avaus.

Mainokset

Lavastajalintu (Näyttely: Männikkö)

Esko Männikkö: Time Flies. Helsingin Taidehalli (Nervanderinkatu 3, Helsinki) 18.1.-2.3.2014.

Kuva otettu 18.02.2014 klo 19.02Tein ihmiskokeen: menin katsomaan Esko Männikön näyttelyä ilman muistikirjaa. Kun ei ollut paikkaa, johon purkaa kokemuksia teoksista, valokuva rikkuneista linnunmunista puolivalmiine poikasineen sai minut melkein oksentamaan. Se sulanalkujen sinisyys, se oli kuin muovia.

Sitten menin hakemaan muistikirjani alakerran lokerosta.

Kuvien runsaus kertoo keräilijän luonteesta: Männikkö keräilee värejä ja muotoja, ovia, ihmisiä. Äkkiä ajattelen Esko Männikkö on lavastajalintu ja tajuan, että me, yleisö, olemme ne lajitoverit, jotka tulevat katsomaan linnun keräämää kokoelmaa ja päättämään, kelpaako se. Jotenkin villiä, jotenkin surullista, jotenkin ikuista silmukkaa.

Männiköllä on vimma analogioihin. Hän näyttää sen ripustuksellaan: tämän eläimen hampaat ja tuon tuolinselkänojan koristeet ovat ihan samanlaiset! Välillä osoittamista on liikaa (kyllä minä oivallaan itsekin, kiitos vain), mutta toisaalta tällainen ohje katsojalle on ihan hyväkin idea. Kun on nähnyt muutaman samankaltaisuuden, on etsittävä niitä lisää. Kuvien katselusta tulee kilpailua kuvaajan kanssa. Hän on luonut arvoituksen, minä yritän selvittää sen. Ja sitten siirryn seuraavan kuvan eteen, ja yritän selvittää sen.

Myös kuvien usein melko tasa-arvoinen pinta (ei ole selvää, mihin huomio kiinnittyy) ja kehykset (joskus kuva suorastaan hilseilee osaksi kehystä) tekevät katsomisesta pelin. Silmät eivät saa pysähtyä. On kuin juoksisi urheilukenttää ympäri, ja jokaisella kierroksella löytäisi jotain uutta.

On vaikea katsoa jokaista kuvaa yhtä kauan ja yhtä intohimoisesti. Kuvia on paljon. Alkaa löytyä suosikkeja (tyttö ja helmikorvakoru!) Alkaa mietityttää, katsonko elävää vai kuollutta eläintä (kun kuvassa on pelkkää karvaa). Alkaa pyörryttää kieppuessani panoraamojen sisällä.

Näyttely on hyvä osoittamaan katsomisen sokeita pisteitä (seksi, kuolema). Kuinka kaikki ohittavat sen yhden kuvan, josta seksi tunkeutuu tajuntaan (paitsi teinitytöt, he kuvaavat teosta kännyköillään).

Männikkö on lavastajalintu, ja minä ihastun hänen kokoelmaansa. Oviin, erityisesti oviin ja muotoihin vailla selkeää liikuttavaa persoonaa.

(Pahoittelen kuvitusta; minulla on käsitys, ettei näyttelyssä saanut kuvata.)

 

 

Unen logiikalla (Näyttely: Schutte)

Erik Schutte: Painting; a space for dreamers. Galleria Becker (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 25.1.-12.2.2014.

SchutteErik Schutten näyttely jäi sen verran pyörimään mielessäni, että heräsin yöllä täydelliseen metaforaan. Teokset ovat kuin… (enhän minä sitä enää muista, koska en kirjoittanut sitä yöllä muistiin).

Myös päivätajuntani pitää näyttelystä. Schutten teoksissa on kieroutta, ne ovat kuin väärälle aistille luotuja kuvia. Kuin tuoksuja, joista on yritettä tehdä kuva. Kuin  ääniä.

Teokset ovat kuin silmänpohjan verisuonet: kun katsoo suoraan lamppuun, näkee, miten oma silmä on verisuonten verkosto. Sitä ei kuitenkaan pidä ajatella, kun katselee taidetta.

Repaleiset, painetut, valuneet ja kuplivat kuvat. Ikkunoita ajassa. (Vielä tänään ne ehtii nähdä, jos Jyväskylässä liikkuu.)

Äänellä ja äänettömästi (Näyttelyt: Aho ja Laaksonen; Yokotai)

HENNA AHO & VILLE LAAKSONEN: ANTHEMS OF REALITY PRINCIPLE & YOKOTAI: MUSTASÄKKI. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 25.1-11.2.2014.

Yokotai

Yokotai

Yokotain instalaatiossa älppäri pyörii soittimessa, musiikki soi ja animaatioihmiset tanssivat pienessä telkkarissa. Jotain tulee mieleen, ajattelen, ja kotona kaivelen viime syksyn Tukholman-kuvia. Silloin Fotografiska museetissa oli salillinen teoksia, joissa älppärit pyörivät soittimessa ja jokaisessa soi musiikki (salissa oli lievä meteli, voin kertoa). Nämä älppärit tosin paloivat poroksi. (En löydä näyttelyn tietoja edes Fotografiskan arkistosta. Hittolainen!)

Ehkä joku kertoo minulle, kenen teos tämä on.

Ehkä joku kertoo minulle, kenen teos tämä on.

Muisto on hyvä ja mielenkiintoinen. Ehkä Yokotai ei tarkoittanut, että teos herättää muistoja museosta, mutta muisto kuin muisto, kelvatkoon!

(Kaiken uhallakin laitan kuvan molemmista teoksista tähän.)

Alakerrasta jumputtava musiikki toimii Rajatilassa muuten harvinaisen hyvin. Jostain syystä ei tule sellainen tavallinen yäk mitä meteliä -olo, joka yleensä tulee kun teosten äänimaisema vuotaa toisten teosten luo. Tykkäsin ehkä siitä musiikista sitten.

Yläkerrassa voi tutustua Henna Ahon ja Ville Laaksosen kuvalliseen kommunikaatioon. Teokset on maalattu vuorotellen. Taiteilijat kirjoittavat: ”Yhteisteokset on toteu­tettu impro­vi­soi­den ja puhu­matta. Kumpikin osa­puoli tekee vuo­rol­laan mitä haluaa. Käyty dia­logi jät­tää maa­laus­kan­kaalle merk­kejä ja jäl­kiä.”

En tiedä, mitä teoksista sanoa. Niiden idea kun ei ole sanoissa vaan nimenomaan kommunikaatiossa ilman sanoja, toisen johdattelemisessa johonkin suuntaan (manipuloinnissa?) Teoksissa on jotain uskonnollista, jotain punkia, jonkin verran rumuutta ja hiukan maalaamisen sanattomuuteen hypnotisoitumista. AhoLaaksonen

On jännittävää, miten toisten ihmisten kanssa voi kommunikoida kuvien tasolla, ja toisten kanssa sanoilla, eikä kumpikaan tapa ole toista parempi tai huonompi. Joskus en ymmärtänyt tätä (olen aina ollut vankka sanojen puolestapuhuja) – esimerkiksi kun opiskelin aikoinaan taidehistoriaa, professori pyysi aina esittämään ideat kuvin. En ymmärtänyt, miksi. Olen sittemmin kasvanut ihmisenä ja käsitykseni kommunikaatiosta on avartunut. Olen huono tekemään kuvia, mutta se on vähän niin kuin italia; en minä italiaa osaa tuosta vain puhua, mutta kyllä minä sillä kielellä postimerkit ostan, jos tarvitsee.

Tällaista minä ajattelen, enkä osaa sanoa näitä teoksista mitään.

(Rajatilan ikkunat on muuten maalattu valkoisella umpeen. Niin että älkää pelästykö, niin kuin joku näytti tekevän – hän kääntyi ovelta pois, kun luuli, ettei galleriassa ole mitään.)

Eläimistä, meistä (Näyttelyt: Härkki & Seppä)

Katja Härkki: Pariutuminen. Sanni Seppä: Matkamuisto. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 25.1.2014–11.2.2014.

Harkki1On olennaista, että kurjen siivet on maalattu kolmiulotteisiksi. Maali kurottautuu kankaalta kohti katsojaa (minua). Kurki on nousemassa ilmaan, se astuu ilmaan.

Katja Härkin kurjet asuvat mosaiikkien ja ornamenttien maailmassa, jossa kultaiset auringot nousevat taivaalle suoraan suosta. Näyttely on majesteettinen. Rusakot/kanit jonottavat katedraaliin. Luonto on samaa suurta arkkitehtuuria kuin goottilaiset kirkot.

Välillä maailma on pieniä, vihreitä kasveja myöten tarkka, välillä kaikki hajoaa abstraktiksi siiveniskuksi. Jalkoja. Kauloja. Ja ne olennaiset, kankaalta kurkottavat siivet.

Harkki2

 

Sanni Sepän näyttelyssä on vaatteille maalattuja muistoja ja valtava puuvärityö sinilattiaisesta huoneesta (kirjahyllyn kirjojen selät voi lukea, ja hyllyssä on pitkä rivi Taide-lehtiä). Pienemmissä maalauksissa on siili, kauris ja muita eläimiä häiritsevän pinkeillä ja sivellyillä taustoilla (tarkoitan häiritsevää hyvässä mielessä. suorilla siveltimenvedoilla taustoista muodostuu jyrkkiä perspektiivejä).

Ensin tuijotan puuvärihuonetta, jota on oikeastaan aika vaikea katsella, koska kokonaisuutta ja yksityiskohtia ei voi nähdä yhtä aikaa. Katsominen on jatkuvaa liikettä. Sitten luen kirjeen, joka on kultakehyksissä, suloisen kirjeen täynnä tunnetta (mutta sen saaminen ei ehkä ole tuntunut suloiselta). Alas ammuttuja tunteita, kukan terälehtiä lattialla.

Seppa1

Näyttely on kuin päiväkirjaotos, tyttömäinen sellaisella määrittelemättömällä tavalla, jolla minä en koskaan ole ollut tyttömäinen, ymmärrettävä, helposti lähestyttävä ja naiivin rehellinen. Kirkas perspektiivi.

Mitattavien asioiden vuoristoluonne (Näyttely: Tuomi)

Anu Tuomi: Näkymiä. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 25.1.-13.2.2014.

Tuomi1Maisemia/profiileja. Illuusioita: kaltereita, joiden takana kohoaa vuoristo/tilasto. Kokovihreitä kukkuloita, kokosinisiä vuoristoja.

Anu Tuomi on maalannut maisemansa osissa, ikään kuin todisteeksi siitä, että maisema on liian suuri vangittavaksi vain yhdelle kankaalle. Kaipaan chiaroscuroa, hämyisyyttä kaukaisuuteen. Sinisyyttä horisonttiin.

Maanpovi-sarjassa maisema muuttuu valkoisesta mustaksi, maalaus maalaukselta hiukan Tuomi2tummemmaksi, kunnes ei enää ole erikseen kuviota ja taustaa. Mitä näen, kun näen mustaa mustalla/valkoista valkoisella? Mustavalkoisuus on talvisten alueiden etuoikeus. (Kirjoitin juuri lauantaina kirjeeseen: ”You would like Finland in the winter. It’s all black and white.”)

Jostain syystä toivoisin näkeväni vähemmän taitelijaa näissä töissä. Tunnistettavat siveltimenvedot häiritsevät, tahtoisin vain upota ja unohtaa, että nämä ovat ihmisen tekemiä töitä.

Rakastan luonnosta syksyltä 2013 (alempi kuva), mitattavien asioiden vuoristoluonnetta.