Posts Tagged ‘Robert Mapplethorpe’

Rakasta hänen taidettaan

Teksti on julkaistu Puolilehti.fi:ssä vuonna 2015.

mapp

Robert Mapplethorpen näyttely oli esillä Kiasmassa 13.03.2015 – 13.09.2015.

Jos en etukäteen osaisi odottaa jotakin hyvin, hyvin pahamaineista, enimmäkseen Robert Mapplethorpen näyttelyä voisi katsella yhtä rauhallisesti kuin mitä tahansa valokuvanäyttelyä. Polaroid-huoneessa on ajan- ja henkilökuvia 1970-luvun alkupuolelta. Muotokuvaseinältä löytyy paljon tuttuja (nuoria) kasvoja.

Siinä, miten Mapplethorpe veistää (otan tämän verbin tähän taiteilijalta itseltään – hänen lausahduksensa ”Jos olisin syntynyt sata tai kaksisataa vuotta sitten, olisin voinut olla kuvanveistäjä.” toistuu museossa ja näyttelytiedotteessa) ihmiset pimeydestä esiin, on jotakin kummallista. Ei, ei kummallista: taitavaa. Hän on kehittänyt taidon kuvata jokaisen ihmisen sellaisena ehdottoman yksinäisenä olentona, jollaisia me lopulta olemme. Missä on se samanlaisuus, joka mahdollistaa meidän kommunikaatiomme toistemme kanssa?

Mahtipontista, toki. Kehonrakentaja Lisa Lyonin kuvat ja video tuovat museoon fantasiaa, sellaista sankarifantasiaa jollaista 1980-luvulla edustivat esimerkiksi Masters of the Universe -muskelimiehet.

Kaunista, tietysti. Värikuvat kukista ovat tarkkoja havaintoja terälehtien luonteesta, paperimaisista laskoksista, untuvaisesta villasta kukanvarrella kuin ohuessa niskassa.

Ja sitä pahamaineistakin, lopulta. Alle 18-vuotiailta verhotussa tilassa on kuvia, joilla Mapplethorpe on järisyttävän maineensa ansainnut. Ei tosin kovin kauheita kuvia (vai onko niin, ettei mikään enää nykyään kauheasti järkytä?) Seksiä, kipuakin. Miehisiä sukupuolielimiä (voi kamala, mikä sanayhdistelmä). Ja toisaalta suunnatonta hellyyttä: halaavia miehiä, suutelevia miehiä. Tässä ympäristössä ne kipeimmiltäkin näyttävät kuvat tulevat nähdyiksi vain osana luottamuksellista, ihmisten yhteistä olemassaoloa.

Ajattelen Mapplethorpen olleen kuin tiedemies, joka halusi kokeilla ja testata asioita. Hän ei näytä pelänneen, hän näyttää eläneen. Juuri eilen minulle sanottiin: ”elämä on täyskontaktilaji”, ja ajattelin, miten helppoa siitä huolimatta on elää vain katsellen kuvia, toisia aisteja kokonaan laiminlyöden. Mapplethorpe vaikuttaa olleen voimakkaasta visuaalisuudestaan huolimatta kokonainen ihminen.

Näyttelyn kiertämisen jälkeen luen Patti Smithin muistelmateoksen Ihan kakaroita. Olisi pitänyt lukea ennen näyttelyyn menemistä. Kaikki kuvissa vilisevät ihmiset saavat kirjan kautta itselleen tarinan ja yhteyden Mapplethorpen ja Smithin elämään 1960- ja 1970-luvulla.

Smithin muistelmissa Mapplethorpe on luovuuteen miltei kokonaan uppoava, elämänhaluinen esteetikko, joka ei suostu tinkimään mistään. Hän pelastaa Smithin kiusallisilta treffeiltä ja pari muuttaa saman tien yhteiseen asuntoon. Asunto ei ole mikä tahansa huone vaan esteettinen koekenttä, jossa rakennetaan taidetta koko ajan. Pari kannustaa toisiaan ja uskoo toisiinsa. Vaikka Smith välillä erehtyy epäilemään, onko missään mitään järkeä (kun tekee taidetta yksin, eikä kukaan tunnu haluavan sitä), Mapplethorpe ei epäile koskaan.

Smith ja Mapplethorpe luovat elämänsä tarinoiden varaan. He uskovat, ettei kukaan muu näe sitä, mitä he näkevät. He uskovat, että se mitä he näkevät, on tärkeää.

Hupaisinta tarinassa on se, miten Mapplethorpe pelkää katolista perhettään. Vaikka hän tekee välirikkoa uskonnolliseen kasvatukseensa kaikin tavoin, hän valehtelee vanhemmilleen olevansa Patti Smithin kanssa naimisissa (koska olisi liian kauheaa asua yhdessä olematta naimisissa). Ja kun vuodet kuluvat ja Smith 1970-luvun lopussa muuttaa pois New Yorkista, Mapplethorpella on ongelma: miten hän voi selittää tämän vanhemmilleen, katolinen kun ei voi ottaa avioeroa.

Smith kertoo vuosista, joina Mapplethorpe alkoi valokuvata. Ensin hän teki esinekoosteita ja kollaaseja. Valokuvan löydettyään hän uppoutui siihen täysin, varsinkin sen jälkeen kun teki Polaroidin kanssa sopimuksen, joka takasi hänelle rajattomasti filmiä.

Rahaa pariskunnalla ei ollut välillä lainkaan. Taidetarvikkeita varastettiin. Oltiin pitkiä aikoja syömättä. Filmin hinta oli suurin este valokuvaamiselle ennen Polaroid-diiliä. Sen vuoksi Mapplethorpe ei halunnut ottaa koskaan virhekuvia. Kaiken piti onnistua heti.

Hänellä oli valmis kuva mielessään, kuvailee Smith. Hän vain toteutti näkynsä, eikä improvisoinut. Hän sai suurimman ilonsa siitä, että teki jotakin sellaista, mitä kukaan muu ei ollut tehnyt.

Patti Smithin kertomana taiteilijan kasvutarina on kohtalonomainen ja enteitä täynnä. On rakkautta, yllättäviä menestyksiä ja tuskaa, mesenaatteja, ymmärretyksi tulemista ja aina se tiivis side kahden ihmisen välillä, valokuvat joissa Smith on Mapplethorpen muusa ja malli, ja joissa Smith ei nykyäänkään näe vain itseään vaan heidät molemmat. Historiaan jääneitä hetkiä ja sanoja. New York luo nämä kaksi taiteilijaa, heidän vimmansa olla koskaan antamatta periksi.

Kirjan lopussa korostuu ajatus siitä, että Robert Mapplethorpe uhrautui taiteensa vuoksi. Hän antoi kaikkensa taiteelleen, valokuvasi Patti Smithiäkin vielä vähän ennen kuolemaansa. ”Vain typerys – tai pyhimys – surisi taiteen uhriksi joutumista.” Smith kirjoittaa.

Tarinoiden taika ei riitä ihan kaikkeen. ”Miksen kykene herättämään kuolleita kirjoittamalla?” Smith päättää kirjansa, ja tulee samalla sanoittaneeksi ajatuksen, joka ajanee monia kirjoittajia/taiteilijoita.

Mapplethorpe oli siis rakastava, intohimoinen, vimmainen, kokeellinen ihminen, joka osasi olla myös vaikea ja mahdoton. Selvä juttu, mutta entä hänen taiteensa? Mitä me tässä näyttelyssä oikeastaan näemme?

Ihmisen, joka loi yhteyden muihin ihmisiin. Mallit luottivat kuvaajaansa. Tämä näkyy sekä muotokuvissa ja polaroideissa että niissä K18-kuvissa. Hän ei vain katso vaan hän elää ihmistensä kanssa.

Toisinaan usko ja luottamus vie tilanteisiin, joita on vaikea katsoa. Ulkopuolisena on vaikea kokea sitä samaa: että olisin näiden kuvattujen ihmisten luottamuksen arvoinen tai että edes tahtoisin olla.

Dave Hickey on kirjoittanut Mapplethorpen (X Portfolion) K18-genren kuvien katsomisen vaikeudesta. Hän toteaa, että katsojan hankala tilanne johtuu siitä, ettei kuvissa ole katsojalle tilaa. Kuvat ovat syntyneet yksityisyydessä, intiimeissä tilanteissa, eikä niissä ole sitä objektiivisen kulttuurin katsojan tilaa, johon me tahtoisimme gallerioissa ja museoissa asettua. Me joudumme rooliin, johon emme ole julkisissa tiloissa tottuneet asettumaan.

Ja niinpä: kun luin Hickeyn kuvitettua esseetä junassa, jouduin toistuvasti kääntymään kirjan kanssa sellaisiin asentoihin, ettei kukaan muu vain näe kuvia, joita katselin. Pelkäsin asettavani itseni jonkinlaiseen rooliin vain sillä, että satun lukemaan tätä kirjaa, katsomaan näitä kuvia.

Hickey siteeraa Henry Hallamia, joka puhuu Shakespearen soneteista: it is impossible not to wish that Shakespeare had not written them (on mahdotonta olla toivomatta, ettei Shakespeare olisi kirjoittanut niitä). Hickey pitää valokuvataiteen tuntijoiden asennetta X Portfolioon vähän samankaltaisena.

Mutta keitä me olemme toivomaan mitään siitä, miten muut elämänsä elävät? Mapplethorpe itsekään ei ajatellut kuviensa sopivan kaikille. ”Hän ei halunnut työntää kuviaan ihmisten kasvoille”, Patti Smith kirjoittaa.

Siispä: me jotka menemme katsomaan Mapplethorpen kuvia, olemme valmiit alistumaan hänen estetiikalleen ja aihevalinnoilleen. Meillä ei sen jälkeen ole muita oikeuksia kuin tykätä tai ei ja perustella se – elämä on täyskontaktilaji, ja pelottomat saavat siitä eniten irti.

(Ei siellä kuitenkaan ole mitään niin kauheaa, että tarvitsisi pelätä maailmankuvansa järkkyvän. Näyttely on kaunis, paikoin suorastaan itkettävän kaunis, ja aikuistenosastoltakin puuttuvat ne kuvat, jotka kirjoista nähtyinä ovat saaneet minut tahdottomasti irvistelemään kauhusta.)

Otsikko on sitaatti Patti Smithiltä, joka antoi tämän ohjeen ihmisille, kun he kysyivät, miten Mapplethorpen sydämen voisi valloittaa.

Lähteet:

Patti Smith: Ihan kakaroita. Suom. Antti Nylén.

Dave Hickey: The Invisible Dragon. Essays on Beauty.

Alkuperäisen artikkelin kuva on Kiasman lehdistökuvitusta.

Mainokset

Kritiikkejä puolilehti.fi:ssä

Alkuvuoden kritiikkini puolilehti.fi:ssä:

Taide on kotona (kritiikki, Pia Feinik, Janne Laine, Anne Mäkelä: Koti + taide. Taidesisustamisen käsikirja. Tammi, 2014)

Puolen korttelin talo (kritiikki, Dark Star – HR Giger’s World (2014). Ohjaaja Belinda Sallin)

Rakasta hänen taidettaan (kritiikki, Robert Mapplethorpe Kiasmassa 13.03.2015 – 13.09.2015)

Kirjoitin myös kolumnin:

Sinua minä fanitan.