Runoasiaa

Tästä linkistä pääsee lukemaan Marko Laihisen tekemän runoilijahaastattelun minusta (julkaistu Voima-lehden numerossa 1/2016).

Täällä on Tuli&Savussa julkaistu kritiikki kokoelmastani Läpilyöntikipu (kirjoittanut Jaakko Vuori).

Kauneuden näkemistä tutussa (Näyttely: Mörö)

Reijo Mörö: Näin näen/näin. Galleria Saskiassa (Pirkankatu 6, Tampere) 19.2.–9.3.2016.

–

Reijo Mörön 30-vuotisen uran retrospektiivi täyttää galleria Saskian sekä vitivalkoisilla että värien rinnakkaiselosta voimansa saavilla teoksilla. Näyttelyssä on myös punainen lanka – varsin konkreettisesti, sillä osassa teoksia lanka yhdistää pojan sydämen vedenpintaan tai eläimet toisiinsa.

Näyttely alkaa vitivalkoisella huoneella. Lempeyden ohjaama dynaaminen voima ja Elävää vuorovaikutusta -sarjoissa on vanhaa, myyttisen ikiaikaista anatomista kuvastoa. Mieleen tulee kiinalainen lääketiede, energialinjat ja ayurveda. Kuvia on niiden kokovalkoisuuden vuoksi hieman vaikea nähdä kokonaisina, valo heijastuu lasista ja on katsottava vain yhtä kuvan nurkkaa kerrallaan. Tämäkin tuntuu kannanotolta: miten ihmistä voi katsoa näin, pala kerrallaan?

Retrospektiivien luonne on sellainen, että esillä on hyvinkin erilaisia kausia ja teossarjoja. Helmenkalastajat-sarjan vesilasiin kuvottavat ihmiset ovat virkistävän sarjakuvamaisia. Kasvusto täyttää kokonaisen seinän: juurineen kiskaistut kasvit on muutettu mustavalkoisiksi varjokuviksi, joiden tunnistaminen on välillä helppoa ja välillä vaikeaa. Ehkä nämä ovat muistijälkiä, joita legendaariset mittasuhteet saaneiden kasvistojen kerääminen on jättänyt joidenkin sukupolvien koululaisille. Parhaita muistoja lienevät ne kasvit, joiden pinta on muuttunut kimalteeksi.

Punaiset langat luovat välillä hurjiakin mielleyhtymiä. Kun lanka kulkee kurjen nokasta lehmän sydämeen, sen punainen väri vaikuttaa väkivaltaiselta. Toiset luontokuvat ovat lempeitä ja jättävät analyysit sikseen, sanojen avulla. Olla vaan kauneudessa valppaana -sarjassa kukkivat pihakasvit ovat saaneet seurakseen teosten nimitekstin.

Yhden seinän kokoinen runojen ja kuvien yhteiselo vaikuttaa olleen tekijöilleen tärkeä. Lahja Hyppösen runot ja Mörön kuvat luovat perhealbumimaisen kertomuksen, jossa ollaan uteliaita kuin auringonpaisteeseen heräävä vauva ja katsellaan ikkunasta lumista maisemaa. Pienten kuvien ja tekstien kokonaisuus toimisi ehkä paremmin kirjamuodossa – näyttelyn osana tekstit tuli ohitetuksi liian nopeasti silmäillen.

Näyttely kuljettaa maisemasta toiseen, mutta vahvimpana voimana tuntuu olevan kotoinen luonto niin kesällä kuin talvellakin. Arkisten vuorenkilpien ja jäniksenjälkien kavalkadi sallisi sekaansa vähän enemmänkin kiinalaista lääketiedettä tai yllätyksellistä eksotiikkaa. Toisaalta eksotiikan vaatimus on aina vähän virheellinen. Ei se ole pihakasvien vika, että ne viihtyvät samassa ilmastossa kuin minäkin ja ovat siksi niin tutun näköisiä.

 

Läheltä (Näyttely: Eriksson)

Lauri Eriksson: 22 tapausta asunnottomuudesta. Valokuvakeskus Nykyaika, Kellarin galleria 6.–28.2.2016.

–

Lauri Erikssonin asunnottomuutta käsittelevä näyttely hymyilyttää ja itkettää yhtä aikaa. Hymyilyttää, koska me olemme kaikki samankaltaisia, ja on helppo tunnistaa toisen ihmisen tarinassa jotain omaa. Itkettää, koska näyttelyn ihmiskuvat ovat enemmän kuin ihmiskuvia. Jokainen kuvattu (asunnoton) henkilö vastaa muutamaan kysymykseen, mm. siihen, mitä he toivovat tällä hetkellä ja kuinka kauan he ovat olleet asunnottomina.

Naurahdin ääneen, kun luin erään miehen vastauksen kysymykseen, onko hänellä parisuhdetta. ”Peeveli, tällä hetkellä ei.”

Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin katsovani teoksia jonkin hämmentävän etäisyyden päästä, enkä nähnyt ihmisiä ihmisinä. Taide toimii siis näinkin: osoittaa meille, että taide välineenä tekee etäännyttämisen helpoksi.

Ainoa ongelma kellarigalleriassa on valaistus. Kiiltävien kuvien edessä saa hakemalla hakea kohtaa, josta tekstit pystyisi lukemaan ilman, että spottivalon heijastus tekee sen mahdottomaksi.

–

(Yläkerran näyttelyssä oli käyntipäivänäni menossa luento, joten sen näyttelyn katsominen oli siirrettävä toiseen ajankohtaan.)

Petrimalja (Näyttely: Ekström)

Saara Ekström: Alkemia. WAM (Itäinen Rantakatu 38, Turku) 5.2.–24.4.2016.

–

Saara Ekströmin näyttelyn aloittaa suuri installaatio, jonka seinältä kuvat on revitty pois. On hassua, että näyttely alkaa tästä. Kun palasin lopuksi omia jälkiäni takaisin, ja päädyin saman teoksen eteen, sain repimisestä paremmin kiinni. Jonkinlaisena epilogina revityt kuvat lähettävät katsojan kotimatkalle varsin tietoisena siitä, että kuvillakin on rajansa. Että vaikka tässä on kaikin voimin yritetty luoda tätä visuaalista todellisuutta, sen kupla puhkeaa heti, kun museosta poistuu.

Visuaalinen luomistyö – sitä minä näyttelyssä koko ajajn ajattelin. Että kun antaa aivoille tarpeeksi ärsykkeitä, aivot luovat meille maailman. Tämähän on totta laajemminkin. Koko ajan aivot luovat meille maailmaa, jossa pystymme toimimaan.

Mutta Ekströmin näyttelyssä tämä on totta spesifisti. Taiteilija luo kärsivällisesti, johdonmukaisesti ja teos teokselta maailmaa, joka uppoaa katsojaan ja jonka katsojan aivot lopulta hyväksyvät.

Hän asettelee bakteereja petrimaljalle ja odottaa, että ne alkavat kasvaa aivojen mehevässä liemessä.

Minulle tämä tapahtui kolmikanavaisen akvaariovideoteoksen kohdalla. (Tämä suuri teos on muuten sijoitettu jännittävästi tilaan, jossa ei ole penkkejä. Istuin siis lattialla. Ja kas kummaa, jotenkin perspektiivi toimi erityisen loistavasti siinä lattialla.)

Äkkiä kaikki loksahti kohdalleen. Ymmärsin kalojen liikkeen olevan samaa mekaniikkaa kuin kristallien muodostumisen syvällä kallioiden sisäpuolella. Ja kuinka aika rapisuttaa rakennukset, joiden sisäpuolella eläimet ja ihmiset näyttävät aina uusilta ja tuoreilta. Aika rapisuttaa meidätkin, silti. Me vain emme halua nähdä itseämme hilseilevänä betonina.

Näyttelyssä vertautuu elävä ja eloton jatkuvasti. Kristallimuodostelmat, kivimuseot ja sienirihmastot. Kirjahyllyt ja saniaiset. Kuinka kasvi avaa lehtensä auringonvaloon, ja lehtien sisäpuolelta paljastuu ihmiseltä jääneitä esineitä, noppa, matemaattinen yhtälö sekin.

Näyttelyn voisi tiivistää asetelma-tematiikkaan. On kokeiltu, miltä tämä ja tuo näyttävät rinnakkain. On löydetty yhteneväisyyksiä. On tehty asetelmia.

On tehty visuaalisia asetelmia sellaisella vimmalla, että on unohdettu, mikä on elävää ja mikä ei. Kuin avaruusolento, on tutkittu erilaisia vastaan tulleita maailman kappaleita. Ja välillä on käynyt niinkin (hupsis!) että elävä olento on tämän tutkimuksen kohteena kuollut. Tulppaanille on annettu veden sijasta sinistä maalia. Seiniin on teipattu geometrisiä kuvioita.

Toisinkin päin voi käydä: elottomasta voi tulla elävää. Huoneessa, jossa on paljon täytettyjä pöllöjä, on seinänkokoinen videoteos, jossa elävä pöllö räpyttelee hitaasti silmiään. Kun elävä pöllö liikkuu taustalla, huomaan kuvittelevani täytetyillekin pöllöille elämän. Säpsähtelen, kun luulen niiden kääntävän terävästi päätään minun suuntaani.

Eikä tämä kupla taidakaan puhjeta heti, kun poistun museosta. Katselen maailmaa jonkin aikaa toisin. Vai katselenko? Vai katseleeko joku muu minun silmieni kautta, yrittää ymmärtää tämän vieraan planeetan luonnonlakeja?

–

(Pahoittelen, etten nyt tiedä teosten nimiä; museossa oli liian pimeää, enkä saanut nimikylttien kuvia tallentumaan luettavalla laadulla kameraani. Joo, tiedän: ilman kynää ja paperia ei pidä koskaan mennä lähellekään taidetta.)

Revittyjä koteja (Näyttelyt: Reynolds & Jolley; Reinikainen)

PIMIÖ: Reynold Reynolds & Patrick Jolley: Burn
STUDIO: Antti-Ville Reinikainen: Varjeltuma
Turun taidemuseo (Aurakatu 26, Turku) 5.2.–20.3.2016.

–

Reynold Reynoldsin ja Patrick Jolleyn videoteos Burn pyörii Turun taidemuseon Pimiössä. Suhtaudun Pimiöön lämmöllä; vaikka käyn Turussa liian harvoin, silloin kun käyn, käyn Pimiössä. Ja yleensä siellä on jotakin naulitsevaa.

Niin käy nytkin. Burn-videolla keski-ikäinen pariskunta elää arkeaan palavassa talossa. Liekit syövät seiniä ja tauluja, mies lukee lehteä palavassa nojatuolissa, nainen kääntelee palavan kirjan sivuja.

Jossakin toisaalla nuori nainen nukkuu sängyssä, kunnes huoneeseen tulee mies, joka valelelee naisen ja itsensä bensalla ja sytyttää liekkeihin. Nainen palaa heräämättä, mies juoksee alakertaan ja sytyttää sohvapöydän. Kaikki alkaa alusta. Talo palaa, pariskunta asuu liekkien keskellä.

Videon äänimaisema on kaunis. Tulta rakastetaan sen äänen vuoksi, väitän. Se ihana poksahtelu ja raksahtelu, tieto siitä, että ollaan turvassa ja lämpimässä.

Vaikka koko talo palaisi, ollaan silti ihanan, elävän tulen äärellä. Vaikka koko elämä palaisi ympäriltä, ollaan silti yhdessä. (Sammuisiko talo, jos joku sen asukkaista poistuisi tilanteesta, jättäisi tukalan parisuhteen? Ehkä ei.)

Lopulta rakennus sataa tuhkana asukkaiden niskaan. Kuin he asuisivat lasipallossa, jota voi ravistella, jonka sisällä lumi sataa aina uudelleen alas.

–

Studiossa on Antti-Ville Reinikaisen veistosnäyttely Varjeltuma, jossa on samanlaista repimisen tunnelmaa. Talon ydin on irrotettu rakennuksesta, kantavat palkit on tuotu museoon, ja ne vuotavat maalia kuin verta. Kaakeliuuniin on ilmestynyt pystysuora viilto.

Reinikainen lähestyy ihmistä tyhjän tilan kautta, tilan vaurioitumisen kautta. Vuotaako minun asuintaloni betoni jotakin tuolla jossakin? Onko minun seinilläni tauluja, joiden lasit ovat halkeilleet huomaamattani? Kurkisteleeko joku minua sälekaihdinten välistä?

Rakennukset säilövät muistoja ja entisten asukkaiden haamuja. Ehkä niistä lopulta tulee eräänlaisia keinoälyjä, jokaisen entisen asukkaan hilseilleestä ihosta rakentuneita itsenäisiä olentoja.

Minä olen maalaus (Näyttely: Vaskola)

Miikka Vaskola. Turun taidemuseossa (Aurakatu 26, Turku) 5.2.–8.5.2016.

–

Another

Miikka Vaskolan maalaukset muistuttavat vanhoja valokuvia. Vähän väliä on sellainen kummallinen tunne, että olen nähnyt tämän kuvan jossakin, ehkä antiikkiliikkeessä, tällaisen valokuvan, jonka pinta on naarmuuntunut pois.

Mutta ei. Vaskolan surrealistiset maalaukset eivät ole kuvia, joita olisin voinut nähdä jossakin. Niissä on ripaus Magrittea, varsinkin kasvoissa, joista puhkeaa toiset kasvot. Niissä on ripaus mustavalkoelokuvien historiallista eleganssia.

Ja niissä on ripaus ruostetta. Kuvat vaikuttavat olevan keskellä syöpymisprosessia, ajan hidasta, poiskuluttavaa vääjäämättömyyttä. Tuntuu etuoikeutetulta olla olemassa yhtä aikaa näiden maalausten kanssa.

Monet teokset on purettu kehyksestä. Kankaan reunat repsottavat, ne ovat ryppyisiä ja venyneitä.

Monessa tutkitaan havaintoa itseään. Miehen muotokuvassa kulkee musta viiva juuri miehen silmien kohdalla. Millainen kuva meille muodostuu ihmisestä, jonka silmiä emme näe? Tai miehestä, jolla on useammat kasvot?

Hämmästyttävimmän liikutuksen valtaan joudun Another-maalauksen edessä. Vanhalta seepianväriseltä valokuvalta vaikuttavassa maalauksessa on vain avaraa taivasta ja klassinen, pölykapselin näköinen ufo. Kuva saa minut miettimään, ovatko havainnot olleet jotenkin voimakkaampia ennen kuin jokaisella on ollut jatkuvasti kamera taskussa. Ovatko ihmiset olleet enemmän läsnä, enemmän ihmeissään uskomattoman edessä (on se sitten mikä tahansa ilmiö, arkinenkin)? Kun hassusti kääntyvää puunlehteä tai aavemaista pyykkiä pihassa ei voi tallentaa kameralla, se on täyttynyt tallettaa aivojen tarinalliseen arkistoon.

Two selves

Nämä maalaukset yrittävät kaikin keinoin vihjailla, että ne ovat maalauksia. Naisen kahdet kasvot solmiutuvat yhteen keskimmäisen silmän kohdalla. Hän tuijottaa minua, minä tuijotan häntä. ”Miksi sinä otat minut niin vakavasti, kuin ihmisen?” hän kysyy. ”Minulla on kolme silmää, kai sinä näet, että minä olen maalaus?”

Kierrän näyttelyn usempaan kertaan. Tämä on maailma, jossa haluan olla.