Näyttelyt kansien välissä (eli kolme viimeaikaista näyttelykirjaa)

Kirjat:

Kaupunki. Haiharan taidekeskus 5.8.-3.9.2017. Tampereen kaupungin kulttuuripalvelut.

Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017. Tampereen taidemuseo. Aboa Vetus & Ars Nova.

Backlight ’17. Valokuvakeskus Nykyaika ja Tampereen taidemuseo.

Haiharan taidekeskuksen Kaupunki-näyttely päättyi tämän kuun alussa. Näyttelykirja on odotellut kirjapinoni päällimmäisenä, että ehdin lukea muutamaan muun tamperelaisen näyttelykirjan ja niputtaa ne teille yhteen. Tässä tulee:

–

Kaupunki-kirja alkaa Elina Alatalon tekstillä taiteilijoiden ja kaupunkien suhteesta. Hän kysyy, ovatko taiteilijat purkamassa ja vastustamassa vai myös ehdottamassa uutta. Hän nostaa myös esiin sen tosiasian, että ne kaupunginosat, joita taiteilijat ottavat omikseen, keräävät yleensä muutakin elämää. Kaupungeille on hyötyä taiteilijoistaan.

Kaupunki-näyttely ei niinkään käsitellyt taiteilijoiden kaupunkisuhdetta vaan laajemmin koko kaupunkiteemaa. Kirjassa on kunkin näyttelyn taiteilijan perustiedot, hyvä teoskuva sekä enemmistöltä myös vastaus kysymykseen tulevaisuuden kaupungista ja unelmien kaupungeista. Nämä lyhyet kaupunkiajatukset poikkeavat perinteisestä näyttelykirjan sisällöstä, ja avaavat yllättävän ikkunan kunkin taiteilijan arvoihin ja maaimankuvaan.

Vastaukset jakautuvat kahtia: osa unelmoi, osa toteaa, että ei tässä hyvin käy. Unelmissa kaupungit ovat täynnä puita ja ihmiset tasa-arvoisia. Dystooppisemmissa tulevaisuuskuvissa vain rikkailla on varaa puhtaisiin kaupunkien keskustoihin, ja köyhien kaupungit hukkuvat rikkaampien roskaan.

Teemu Mäenpää toteaa: ”Kaupunkilaisuus on mielestäni tietynlaista pelkuruutta, jossa koetetaan nojata ja turvata johonkin suurempaan, kuin itse.” Tätä jään pohtimaan.

–

Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017 -näyttely oli Tampereen taidemuseossa kesällä. Kävin näyttelyssä kaksi kertaa, toisen ”huvikseni” ja toisen, koska minulta tilattiin näyttelystä kritiikki Keskisuomalaiseen.

Kritiikkejä kirjoittaessani käytän apuna paljon teoskuvia. Tiina Pyykkisen maalaukset eivät kuitenkaan suostuneet kuvattaviksi. Ne kiiltävät ja heijastavat ja valokuviin tallentui vain omia kuviani teosten pinnassa. Niinpä (jouduin vähän kerjäämään) sain näyttelykirjan taidemuseosta työn puolesta. Onhan kriitikolla oltava kotonakin kuvia, joita katsella.

Näyttelykirja on siis toiminut minulle kuvakirjana. Sellaisena se onkin loistava: isoja hyvälaatuisia kuvia vaikeasti kuvattavista teoksista. Toki Pyykkisen teosten luonteeseen kuuluu se, että niitä pitää katsella livenä hankalasti heijastuksia väistellen, joten kirjan kuvat antavat maalauksista liian helpon käsityksen (vaikka on niitä heijastuksiakin saatu upeasti kuvissa esiin).

Kirjan pääasiallinen tekstisisältö on Silja Rantasen artikkeli, joka antaa kuvan määrätietoisesta, tekemisessään varmasta, nuoresta taiteilijasta. Rantasen mukaan taiteilija keskittyy mitä minun tulisi tehdä -kysymyksen sijasta kysymään miten tämän esitän.

–

Backlight ’17 -näyttelykatalogi on hieno kirja. Kuvia on paljon, ja jokainen taiteilija on esitelty sekä lyhyellä henkilöinfolaatikolla että teosten tiedotetekstillä. Kuvasivuja on jokaiselle taiteilijalle varattu kolme. Koska näyttelyssä on esillä nimenomaan kuvasarjoja, on mielenkiintoista nähdä, mitkä kuvat kirjaan on valittu. Mikä on kunkin kuvasarjan ydin?

Kirja toimii niin kuin näyttelykirjat perinteisesti toimivat. Se kokoaa yhteen näyttelyn ytimen niin, että kirjaa selaillessa voi näyttelyä muistella vielä vuosienkin kuluttua. Kuvavalinnat ovat siksikin tärkeitä: kirjaan valitut kuvat muodostuvat ajan myötä kuvaksi koko näyttelystä. Muu helposti unohtuu.

Kirja on samalla Backlight-näyttelyn 30-vuotisjulkaisu. Tämän ominaisuuden se kantaa loppusivuillaan: siellä on useamman sivun mittainen (englanninkielinen) keskustelu, jossa muutama vuosien mittaan mukana ollut näyttelytoimija keskustelee Backlightin historiasta. On kiinnostavaa lukea esimerkiksi siitä, miten kansainvälinen näyttely pyöräytettiin käyntiin aikana, jolloin kommunikoitiin kirjeillä eikä sähköposteilla.

–

Sain Kaupunki-näyttelyn kirjan maksutta, kun kävin näyttelyssä. Näyttelytyöntekijä tunnisti minut (!!) ja ojensi kirjan minulle. Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017 -kirjan sain Tampereen taidemuseosta, kun kirjoitin näyttelystä sanomalehtikritiikin. Backlight 2017 -näyttelykirjan sain Tampereen taidemuseosta, jonka lehdistötilaisuudessa kävin kirjoittaakseni näyttelystä tätä kirjoittaessani vielä julkaisemattoman arvostelun.

 

Suunnitteilla elämä (Näyttely: Simo Kaarsalo)

TADA POP UP: Simo Kaarsalo: Muutoskuvia. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 30.8.-4.9.2017.

–

Nyt kannattaa pitää kiirettä, jos haluaa nähdä Simo Kaarsalon Muutoskuvia Nykyajassa. Pop up -näyttely on esillä vain viikon. Singahdin sinne tänään heti Nykyajan avauduttua.

Näyttely on osa Tampereen design- ja arkkitehtuuriviikkoa. Esillä on siis arkkitehtuuria, ja teemana on kaupunkien täydennysrakentaminen.

Tiedotteessa kerrotaan, että ”Tiivistämispaineissa liian usein ajan henki uhkaa paikan henkeä.” Koska en ole arkkitehti vaan esteetikko ja kaupunkilainen, en näyttelyä katsellessani tajunnut, ovatko esimerkit nyt niitä, joissa paikan henki on otettu huomioon vai niitä, joissa se on rakennuskantaa tiivistämällä tuhottu.

Pitkään luulin, että nämä ovat nimenomaan niitä huonoja esimerkkejä. Ajattelin nimittäin miltei jokaisen havainnekuvan kohdalla, että voi ei, tuokin tyhjä tila on menty suunnittelemaan umpeen.

Tiedotteen viimeinen lause kuitenkin sen kertoo: ”Näyttelyn kohteet konsepteineen esittelevät ympäristön epäjatkuvuutta parantavia kaupunkirakenteen tiivistämisen malleja aina kaupunkimaiseman, rakennuskulttuurin ja luonnon ehdoilla.” (En suoraan sanottuna ymmärrä, miten epäjatkuvuutta voi parantaa muutoin kuin lisäämällä epäjatkuvuutta, mutta ehkä tässä haetaan nyt sitä, että parannetaan jatkuvuutta ja vähennetään epäjatkuvuutta.)

Arkkitehti lähestyy ympäristöään tietysti toisin kuin muut kaupunkilaiset. Arkkitehdin ratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan tuntuu olevan rakentaminen. Monelle muulle ratkaisu olisi epäjatkuvuuksien, epäpaikkojen ja vapaiden joutomaiden säilyttäminen. Ne tekevät kaupungista sielukkaan, eivät aina uudet ja uudet kerrostalot.

Erityisesti ahdistuin Tipotien eteen, Pirkankadun vastapuolelle, suunnitellusta kerrostalorykelmästä. Ne söisivät alleen suuren määrän puita, ja eikö siinä kohdalla ole myös puutaloja? Kirjailijaliiton asunto on ainakin ihan siinä nurkilla. Ainakaan tämä alue ei silmissäni ole epäpaikka vaan luontoa.

Kauneinta näyttelyssä olivat Tammelan päädyt, valokuvakooste kerrostalojen päädyistä (kuvassa). Sen edessä uskalsin hengittää pelkäämättä, että kohta vedtään mattoa jalkojen alta.

Arkkitehtien suunnitelmien ja havainnekuvien katseleminen on aina vaikeaa. Lopputulos kun harvoin muistuttaa havainnekuvaa. Kun rakennusta katselee kolmiulotteisena pienoismallina, on vaikea kuvitella, miltä tuntuu kävellä sen ohi. Tai miltä tuntuu nähdä iso määrä rakennustyömään tieltä kaadettuja puita.

Asun itse täydennysrakennetulla alueella. Havainnekuvissa katselin kerrostaloja kiitellen luojaani siitä, etteivät ne peitä koko ikkunaani vaan näen yhä edes puolikkaan horisontin. Nyt näen puolikkaan horisontin ja suoraan naapurien uusiin asuntoihin (millainen lattia siellä on, mihin he asettivat sohvan).

Mutta se, mistä havainnekuva ei kertonut mitään, on ihmisten tulo alueelle. Se, miten nyt pelastustiestä on tullut uuden talon asukkaiden vierasparkkipaikka (koska se on heille kätevintä) tai millaista ääntä uudet asukkaat tuovat alueelle (heidän pääovensa on meidän talomme asukkaiden makuuhuoneiden kohdalla). Tai kuinka pensasaidan läpi pusketaan oikopolku, mikä on johtanut siihen, että uuden talon naapurit rakentelevat nyt kaikkialle aitoja. (Mikään tästä ei ole uusien asukkaiden syytä. Ihminen tekee polkunsa sinne, minne ne luontevasti syntyvät.)

Pelkkä talon suunnittelu kun ei riitä. Tulisi suunnitella myös elämä.

 

Ajankierre (Näyttelyt: Viivi Nieminen; Hans Viebrock)

Viivi Nieminen: 24/25. Hans Viebrock: Outoja hedelmiä. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 5. – 28.8.2017.

–

Viivi Nieminen teki ihmiskokeen: hän siirsi kelloa joka päivä tunnin taaksepäin. Sitten hän eli kellon mukaan ja toteutti päivittäin samat rutiinit. Hän lähti kahden tunnin aamukävelylle, joka siirtyi joka päivä tunnin aikaisemmaksi. Siirtelyä kesti 24 vuorokautta, minkä jälkeen hän oli päässyt takaisin samaan aikaan ympäristönsä kanssa.

Valokuvakeskus Nykyajassa on esillä teoksia ja artefakteja tämän ihmiskokeen ajalta. Taiteilija on esimerkiksi poiminut joka päivä maasta kiven, joka on heijastanut kyseisen päivän mielialaa. Kivet ovat värin mukaan järjestetyissä riveissä gallerian seinällä.

Nieminen on myös piirtänyt päivittäin kuvan samasta aiheesta. Hän on ottanut malliksi joka kerta edellisen päivän kuvan, jolloin pienetkin muutokset alkuperäiseen ovat moninkertaistuneet prosessin aikana.

Parhaiten ajan vääristymistä esittävät valokuvat, jotka taiteilija on ottanut aamukävelyllään. Ensin on valoisaa, sitten tulee yhtäkkinen pimeys, josta noustaan vähitellen hämärän kautta takaisin valoon. Aamu on joka päivä vähän eri kohdassa.

Kiinnostavimpana pidän taiteilijan muistiinpanoja kokeilun ajalta. Jos vihkosen olisi saanut ostaa kotiin, olisin sen ostanut – nyt pitkien tekstien lukeminen jäi vähän silmäilyksi.

Kivet ja simpukankuoret ovat henkilökohtaisia valintoja ja muistoja matkalta. Eniten pääsen mukaan valokuvien ja sanojen esittämään tarinaan, valojen ja tunnelmien muutoksiin niissä.

–

Nykyajan alakerrassakin kerrostuu aika. Hans Viebrock on valokuvannut ympäristöjä, jotka ovat autioituneet tai muuten unohtuneet. Esillä on kuvia entisestä lemmikkien hautausmaasta, joka sijaitsee keskellä metsää, umpeen kasvaneena.

Taiteilija on liittänyt kuviin ihmisen (ehkä itsensä). Ne eivät ole omakuvia eivätkä maisemakuvia. Ne ovat jonkinlaisia jälkiä tai muistiinpanoja, ne sanovat ”minä kävin täällä”.

Ihmisen jättäminen kuvaan on tietysti rehellistä. Valokuvaa ei olisi ilman ihmistä. Siitä huolimatta välillä tulee tunne, että katselen jonkun yksityistä metsäretkeä, jolla en itse ole mukana (niin kuin tietysti katselenkin).

Metsäinen maailma on kiehtova. Kaiken alla on aina jotakin muuta, loputtomasti, planeetan syntyhetkeen saakka.

 

Ihmiskuva (Näyttely: Marja-Liisa Torniainen)

Marja-Liisa Torniainen & Kaupin vastaanottokeskus: No Man Is an Island – We Are Interconnected. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 3.6.- 3.7.2017.

–

Yleiskuva näyttelystä.

Valokuvakeskus Nykyajan seinillä on muotokuvia. Tai oikeastaan ei: seinillä on studiokuvia ihmisistä. Tai oikeastaan ei: kuvien sisältö ei ole ihminen vaan ihmisen suhde toiseen ihmiseen.

Marja-Liisa Torniainen on toteuttanut näyttelyn yhdessä Kaupin vastaanottokeskuksen kanssa. Kuvissa on paljon lapsia ja perheitä; intiimejä hetkiä; iloa, jossa ihmiset kohtaavat.

Näyttelyssä ei ole mitään vaarallista tai vierasta. Kuvissa hassutellaan ja katsotaan silmiin. Vain pukeutuminen erottaa kulttuurit toisistaan, kankaiden värit, joihin verhoudumme.

Näyttely tuntuu kuitenkin poliittiselta. Se viestii kohtaamisen tärkeyttä ja kertoo yleisinhimillisyydestä erilaisuudeksi kuvitellun pinnan alla. On kummallista, että tällaista sanomaa tarvitaan koko ajan, uudestaan ja uudestaan.

Kuvat on otettu mustaa taustaa vasten, joten ihmiset eivät sijoitu paikkaan tai aikaan. He kelluvat tilassa, josta on mahdollista lähteä mihin tahansa suuntaan.

Kärpäsenä katossa (Näyttely: Pekka Elomaa ja Lyhdyn työryhmä)

Pekka Elomaa ja Lyhdyn työryhmä: Jokamiesluokka. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 7.5. − 5.6.2016.

–

Nykyajassa on esillä valokuvaaja Pekka Elomaan ja Lyhty ry:n kehitysvammaisten aikuisten kuvaamia muotokuvia ja videoteoksia. Videotkin ovat eräänlaisia muotokuvia, niissä tosin kuvan kohde pyörii tuolilla villisti tai ehkä jopa heiluu niin, että videossa näyttää olevan kaksi samaa ihmistä yhtä aikaa.

Muotokuvissa viehättää niiden asenne. Se, että ihminen ei ole paikoillaan pysyvä kone eikä virallinen rooli, vaan hän voi olla hymyilemättä tai katsoa muualle, jos siltä sattuu tuntumaan. Malli voi olla kuvassa puku päällä ja paljain jaloin tai punaisissa vaatteissa punaista taustaa vasten.

Mystisimmillään muotokuvien kohde on peittänyt päänsä kokonaan. Kun kasvonsa huiviin käärinyt ihminen halaa toista ihmistä, eikä tätä toista selvästikään tilanne ahdista millään tavalla, kuvaan syntyy surrealismia. Keitä nämä ihmiset ovat ja miksi he suhtautuvat toisiinsa näin?

Näyttely on sopivan väljä, koska ihmisten lähelle pääseminen (ja sitä näissä kuvissa on runsaasti tarjolla) vaatii aikansa ja tilansa. Katsojan päälle ei vyörytetä, vaan annetaan katsella rauhassa.

Muotokuvat kertovat aina jotakin myös kuvattavan ja kuvaajan suhteesta toisiinsa. Tässä näyttelyssä tarjolla on paljon miellyttävää, tuttavallista, rentoa olemista. Siihen tunnelmaan on mukava päästä hetkeksi mukaan, kärpäsenä katossa.

 

 

 

Monta näyttelyä (Näyttely: INTAC)

INTAC: Desire – kaksiteräinen miekka. Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 02.–30.4.2016.

INTAC-verkosto toimii seuraavissa korkeakouluissa:

Tampereen ammattikorkeakoulu (Tampere, Suomi)
OCAD University (Toronto, Kanada)
Chung-Ang University (Soul, Etelä-Korea)
BTK University of Applied Sciences and Design (Berliini, Saksa)
Osaka University of Arts (Osaka, Japani)
India National Institute of Design (NID) (Ahmedabad, Intia)

–

Seison Antonio Giacchettin teoksen edessä, koska teoskuvia näyttelystä ei saa julkaista.

Valokuvakeskus Nykyajan näyttely on tälle päivälle jo toinen, jossa ei saa valokuvata. Olen vanhanaikainen: tahtoisin kirjoittaa taiteesta kuvien kera, näyttää teille, mistä puhun ja kirjoitan.

Nyt puhun ja kirjoitan yhteisnäyttelystä, jonka taiteilijat ovat korkeakoulujen taideopiskelijoita eri puolilta maailmaa. Lopputulos on villi ja runsas. Teokset ovat ryppäitä, joista suurelle osalle olisi voinut antaa koko gallerian. Nyt ryppäät on ripustettu tiiviiksi kennostoiksi omiin nurkkiinsa.

Näyttelyn aiheena on halu, ja sitä on lähestytty (tietysti) yliseksuaalisen kulttuurin kautta, mutta myös esimerkiksi haluna palata lapsuuteen tai haluna saada parempi elämä. Tai jopa obsessiivis-kompulsiivisena tarpeena saavuttaa täydellisyys.

Erityisen samaistuttavia ovatkin nämä Desire for Perfection -teoskokonaisuuden kuvat, joissa halutaan lyijykynistä yhtä teräviä, linnut tavaalle suoriin riveihin ja tomaatit kauniisti lautaselle (taiteilijat: Jeein, Laura Mitchell, Erica Joaquin, Yubeen). Liikuttava on myös ChangKyun Leen ja Jiin Kimin What Makes Me Feel Alive -sarja, jossa on paljon valokuvia esimerkiksi kasveista.

Videoteoksista esimerkiksi Antonio Giacchettin Interactions saa mukaan koko ruumiin ja tunneaistin: kuvissa ihmisiä pidellään ja käsitellään, ja he ovat kuin tahdottomia nukkeja heitä silittävien ja koskettelevien käsien välissä. Ihmistä voi tökkiä ja silitellä, mutta siitä huolimatta pääse vain kiinni pintaan.

Näyttely on, kuten totesin, runsas. Ripustus on ohimenevä ja raikas: valokuvia on teipattu seinille sellaisenaan, ilman kehyksiä. Nämä kuvaukset halun anatomiasta ovat tässä vain hetken.

Kannattaa mennä tutkimaan: vaikka ensin näyttäisi siltä, etteä kuvamäärää ota millään haltuun, se jaksottuu aika hienosti teemoihin. Lajittelutyö on tehty katsojan puolesta, riittää, kun menee ja ottaa vastaan.

–

PS: Tekijöitä tavattavissa Taidesuunnistuksessa 23.–24.4.2016!

 

Läheltä (Näyttely: Eriksson)

Lauri Eriksson: 22 tapausta asunnottomuudesta. Valokuvakeskus Nykyaika, Kellarin galleria 6.–28.2.2016.

–

Lauri Erikssonin asunnottomuutta käsittelevä näyttely hymyilyttää ja itkettää yhtä aikaa. Hymyilyttää, koska me olemme kaikki samankaltaisia, ja on helppo tunnistaa toisen ihmisen tarinassa jotain omaa. Itkettää, koska näyttelyn ihmiskuvat ovat enemmän kuin ihmiskuvia. Jokainen kuvattu (asunnoton) henkilö vastaa muutamaan kysymykseen, mm. siihen, mitä he toivovat tällä hetkellä ja kuinka kauan he ovat olleet asunnottomina.

Naurahdin ääneen, kun luin erään miehen vastauksen kysymykseen, onko hänellä parisuhdetta. ”Peeveli, tällä hetkellä ei.”

Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin katsovani teoksia jonkin hämmentävän etäisyyden päästä, enkä nähnyt ihmisiä ihmisinä. Taide toimii siis näinkin: osoittaa meille, että taide välineenä tekee etäännyttämisen helpoksi.

Ainoa ongelma kellarigalleriassa on valaistus. Kiiltävien kuvien edessä saa hakemalla hakea kohtaa, josta tekstit pystyisi lukemaan ilman, että spottivalon heijastus tekee sen mahdottomaksi.

–

(Yläkerran näyttelyssä oli käyntipäivänäni menossa luento, joten sen näyttelyn katsominen oli siirrettävä toiseen ajankohtaan.)

Valkoista valkoisella (Näyttely: Lecklin)

Lasse Lecklin: Expedition. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 9.−31.1.2016.

–

Kuinka ollakaan, juuri kun kirjoitin Lasse Lecklinin taannoisesta näyttelystä Turussa, huomaan Lecklinin näyttelyn avautuneen myös Tampereella. Valokuvakeskus Nykyaika on samalla laajentunut kellariin, joten näyttelytila on tuplaantunut viime vuodesta.

Lecklinin arktiseen näyttelyyn on ihana astua hyiseltä kadulta toppatakki päällä. Eikä tee mieli ottaa takkia pois, koska kuvissa on yhtä kylmä. Valkoista valkoisella; se on se, mikä talvessa on normaalia ja kaunista.

On suorastaan omituista, että evolutiivisesti niin vaarallinen ilmiö kuin jäätyminen ja lumi voi muodostua ihmisen silmissä kauniiksi ympäristöksi. Me elämme niin turvattua elämää, että meillä on etuoikeus nauttia tästä kaikesta esteettisesti. Meillä ei ole vilu eikä nälkä.

Kuvissa tiedemiehet on upotettu tutkimuskohteeseensa kauniisti, heidän valkoisten takkiensa helmat kulkevat linjassa lumisten vuorten kanssa. Ihmisten asettelusta maisemaan on esillä myös matemaattinen kaava.

Ihmisellä on halu mennä sinne, missä ei ole helppoa. Ääriolosuhteet ruokkivat tarvetta tuntea itsensä eläväksi olennoksi: selviytyä: saada jatkuvia onnistumisen kokemuksia: taistella ulkoista uhkaa vastaan. Kylmässä talvessa on siis puolensa. Riittää, kun kävelee kauppaan -28°C:ssa, ja saa jo ihan mukavasti adrenaliinipiikkiä ja selviytyjän karismaa.

Lecklinin kuvissa talvi on yhtä aikaa uhkaava ja kesytetty. Uhkaava se on, kun se kaataa telttoja ja valuu vuorenrinteillä. Kesytetty se on, kun sitä voi tarkastella vastarannalta ilman pipoa, tutkijantakki päällä.

Muualla

Tässä viimeaikoina muualla julkaistuja juttujani:

–

Huulipunaa, kyyneleitä, silmiä ja kieliä

eli Pitäisikö näistä kaikista teoksista nyt etsiä jotakin naiseuteen liittyvää?

kritiikki näyttelyistä Aseina huulipuna ja kyyneleet? (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere, 4.10.2015–17.1.2016) ja Carol Rama: Polte (EMMA, Espoo, 14.10.2015–10.1.2016), Taide-lehti 6/2015.

–

Kaupunki on orgaaninen prosessi

Petri Nuutisen haastattelu, Petri Nuutinen: Roma (Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere), 4. – 23.12.2015), puolilehti.fi.

–

sekä kritiikkejä puolilehti.fi:ssä:

Uuden museon tuoksu

Kimmo Pyykkö -taidemuseo
Pitkän matkan ateljee (pysyvä näyttely) ja Jokin meissä. Teoksia vuosilta 1971–2014 (1.2.2015–10.1.2016) Kangasala-talo (Kuohunharjuntie 6, Kangasala).

–

Galleria joka otti hoitaakseen museon työn

Axel Gallén. Tyrväältä Pariisiin. Galleria Akselissa (Asemakatu 16, Sastamala) 15.8.-4.10.2015.

–

Aina uusia ideoita, kunnes

Koko kansan rakastama piirustusdialogi. Noora Federley, Arsi Fennica, Emilia Mäkelä, Ville Pirinen, Kaija Papu ja Sanni Seppä. Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 3.10.2015 – 20.10.2015.

–

Väkivaltaisen kritiikin kuvauksia

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski. Tammi, 2013. Suom. Ilona Nykyri

Carl-Johan Vallgren: Herra Bachmannin esite. Tammi, 2004. Suom. Tarja Teva.

–

Mobiilia ja sarjoittaista

Mobile Nordic
Galleria Ratamo (Veturitallinkatu 6, Jyväskylä)
5.–29.11.2015.

 

Mikä meitä naurattaa? (Näyttely: Susiraja)

Iiu Susiraja: Liika kiltteys ei kannata. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 7.-29.11.2015 .

–

Olen nähnyt sanaa ’selfie’ käytettävän joskus Iiu Susirajan taiteen yhteydessä. En tiedä, miksi kaikkea itsensä kuvaamista täytyy kategorisoisda selfieiksi muutenkaan, mutta Susirajan teokset ovat niin kaukana selfie-käsityksestäni, että tämä määritelmä täytyy kumota heti.

No niin, nyt se on kumottu.

Susirajan omakuvat eivät oikeastaan ole edes omakuvia. Ne ovat asetelmia. Ihmistä on kuvissa käytetty samoin kuin mitä tahansa muita asetelman osasia. Se, että ihmiseen sisältyy paljon enemmän tunteita ja merkityksiä kuin vaikkapa harmaaseen kivenmurikkaan, johtaakin sitten näiden asetemien monenlaisiin tulkintoihin.

Huumoria kuvissa on, toki. Samalla niissä on paljon kipua. Nainen leikkaa huuliaan irti suurilla saksilla. Keltaiset kumihanskat on leikattu tasaisiksi viipaleiksi. Ruoka on naulattu kiinni pöytään (Älä syö mun eväitä, kuvassa). Nämä ovat kaikki jonkinlaisen väkivaltaisen purkauksen kuvia.

Ja silti me naurahtelemme näille kuville. Onko naisen tuska jotenkin kategorisesti huvittavaa? Yksityinen purkaus kodin seinien sisäpuolella jollakin tavalla humoristinen näky?

Olen valmis myöntämään, että kuvat käsittelevät naiseutta, mutta on niissä sellaista yleisinhimillisyyttäkin, ettei niitä pelkästään naiskuvina voi katsoa. Samaan tapaan me kaikki olemme, sukupuolesta riippumatta, odotusten ja roolien orjia. Me joko tiedostamme ne tai emme – se ei orjuutta oikeastaan muuksi muuta. Täysi asettuminen yhteiskunnan odotusten ulkopuolelle on sekin yksi rooli muiden joukossa.

–

Valokuvakeskus Nykyaika on tullut Tampereen keskustaan, ja ihmisiä virtaa ovesta sisään jatkuvana tulvana. Se on hienoa. Hienoa on myös, että Nykyajassa on valokuva-aiheinen käsikirjasto, jota saa vapaasti käyttää.