Posts Tagged ‘Nykyaika’

Ajankierre (Näyttelyt: Viivi Nieminen; Hans Viebrock)

Viivi Nieminen: 24/25. Hans Viebrock: Outoja hedelmiä. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 5. – 28.8.2017.

20170808_124414045Viivi Nieminen teki ihmiskokeen: hän siirsi kelloa joka päivä tunnin taaksepäin. Sitten hän eli kellon mukaan ja toteutti päivittäin samat rutiinit. Hän lähti kahden tunnin aamukävelylle, joka siirtyi joka päivä tunnin aikaisemmaksi. Siirtelyä kesti 24 vuorokautta, minkä jälkeen hän oli päässyt takaisin samaan aikaan ympäristönsä kanssa.

Valokuvakeskus Nykyajassa on esillä teoksia ja artefakteja tämän ihmiskokeen ajalta. Taiteilija on esimerkiksi poiminut joka päivä maasta kiven, joka on heijastanut kyseisen päivän mielialaa. Kivet ovat värin mukaan järjestetyissä riveissä gallerian seinällä.

Nieminen on myös piirtänyt päivittäin kuvan samasta aiheesta. Hän on ottanut malliksi joka kerta edellisen päivän kuvan, jolloin pienetkin muutokset alkuperäiseen ovat moninkertaistuneet prosessin aikana.

Parhaiten ajan vääristymistä esittävät valokuvat, jotka taiteilija on ottanut aamukävelyllään. Ensin on valoisaa, sitten tulee yhtäkkinen pimeys, josta noustaan vähitellen hämärän kautta takaisin valoon. Aamu on joka päivä vähän eri kohdassa.

Kiinnostavimpana pidän taiteilijan muistiinpanoja kokeilun ajalta. Jos vihkosen olisi saanut ostaa kotiin, olisin sen ostanut – nyt pitkien tekstien lukeminen jäi vähän silmäilyksi.

Kivet ja simpukankuoret ovat henkilökohtaisia valintoja ja muistoja matkalta. Eniten pääsen mukaan valokuvien ja sanojen esittämään tarinaan, valojen ja tunnelmien muutoksiin niissä.

IMG_20170808_150737Nykyajan alakerrassakin kerrostuu aika. Hans Viebrock on valokuvannut ympäristöjä, jotka ovat autioituneet tai muuten unohtuneet. Esillä on kuvia entisestä lemmikkien hautausmaasta, joka sijaitsee keskellä metsää, umpeen kasvaneena.

Taiteilija on liittänyt kuviin ihmisen (ehkä itsensä). Ne eivät ole omakuvia eivätkä maisemakuvia. Ne ovat jonkinlaisia jälkiä tai muistiinpanoja, ne sanovat ”minä kävin täällä”.

Ihmisen jättäminen kuvaan on tietysti rehellistä. Valokuvaa ei olisi ilman ihmistä. Siitä huolimatta välillä tulee tunne, että katselen jonkun yksityistä metsäretkeä, jolla en itse ole mukana (niin kuin tietysti katselenkin).

Metsäinen maailma on kiehtova. Kaiken alla on aina jotakin muuta, loputtomasti, planeetan syntyhetkeen saakka.

 

Ihmiskuva (Näyttely: Marja-Liisa Torniainen)

Marja-Liisa Torniainen & Kaupin vastaanottokeskus: No Man Is an Island – We Are Interconnected. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 3.6.- 3.7.2017.

IMG_20170605_171509

Yleiskuva näyttelystä.

Valokuvakeskus Nykyajan seinillä on muotokuvia. Tai oikeastaan ei: seinillä on studiokuvia ihmisistä. Tai oikeastaan ei: kuvien sisältö ei ole ihminen vaan ihmisen suhde toiseen ihmiseen.

Marja-Liisa Torniainen on toteuttanut näyttelyn yhdessä Kaupin vastaanottokeskuksen kanssa. Kuvissa on paljon lapsia ja perheitä; intiimejä hetkiä; iloa, jossa ihmiset kohtaavat.

Näyttelyssä ei ole mitään vaarallista tai vierasta. Kuvissa hassutellaan ja katsotaan silmiin. Vain pukeutuminen erottaa kulttuurit toisistaan, kankaiden värit, joihin verhoudumme.

Näyttely tuntuu kuitenkin poliittiselta. Se viestii kohtaamisen tärkeyttä ja kertoo yleisinhimillisyydestä erilaisuudeksi kuvitellun pinnan alla. On kummallista, että tällaista sanomaa tarvitaan koko ajan, uudestaan ja uudestaan.

Kuvat on otettu mustaa taustaa vasten, joten ihmiset eivät sijoitu paikkaan tai aikaan. He kelluvat tilassa, josta on mahdollista lähteä mihin tahansa suuntaan.

Kärpäsenä katossa (Näyttely: Pekka Elomaa ja Lyhdyn työryhmä)

Pekka Elomaa ja Lyhdyn työryhmä: Jokamiesluokka. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 7.5. − 5.6.2016.

Nykyajassa on esillä valokuvaaja Pekka Elomaan ja Lyhty ry:n kehitysvammaisten aikuisten kuvaamia muotokuvia ja videoteoksia. Videotkin ovat eräänlaisia muotokuvia, niissä tosin kuvan kohde pyörii tuolilla villisti tai ehkä jopa heiluu niin, että videossa näyttää olevan kaksi samaa ihmistä yhtä aikaa.

Muotokuvissa viehättää niiden asenne. Se, että ihminen ei ole paikoillaan pysyvä kone eikä virallinen rooli, vaan hän voi olla hymyilemättä tai katsoa muualle, jos siltä sattuu tuntumaan. Malli voi olla kuvassa puku päällä ja paljain jaloin tai punaisissa vaatteissa punaista taustaa vasten.

Mystisimmillään muotokuvien kohde on peittänyt päänsä kokonaan. Kun kasvonsa huiviin käärinyt ihminen halaa toista ihmistä, eikä tätä toista selvästikään tilanne ahdista millään tavalla, kuvaan syntyy surrealismia. Keitä nämä ihmiset ovat ja miksi he suhtautuvat toisiinsa näin?

Näyttely on sopivan väljä, koska ihmisten lähelle pääseminen (ja sitä näissä kuvissa on runsaasti tarjolla) vaatii aikansa ja tilansa. Katsojan päälle ei vyörytetä, vaan annetaan katsella rauhassa.

Muotokuvat kertovat aina jotakin myös kuvattavan ja kuvaajan suhteesta toisiinsa. Tässä näyttelyssä tarjolla on paljon miellyttävää, tuttavallista, rentoa olemista. Siihen tunnelmaan on mukava päästä hetkeksi mukaan, kärpäsenä katossa.

 

 

 

Monta näyttelyä (Näyttely: INTAC)

INTAC: Desire – kaksiteräinen miekka. Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 02.–30.4.2016.

INTAC-verkosto toimii seuraavissa korkeakouluissa:

Tampereen ammattikorkeakoulu (Tampere, Suomi)
OCAD University (Toronto, Kanada)
Chung-Ang University (Soul, Etelä-Korea)
BTK University of Applied Sciences and Design (Berliini, Saksa)
Osaka University of Arts (Osaka, Japani)
India National Institute of Design (NID) (Ahmedabad, Intia)

Seison Antonio Giacchettin teoksen edessä, koska teoskuvia näyttelystä ei saa julkaista.

Seison Antonio Giacchettin teoksen edessä, koska teoskuvia näyttelystä ei saa julkaista.

Valokuvakeskus Nykyajan näyttely on tälle päivälle jo toinen, jossa ei saa valokuvata. Olen vanhanaikainen: tahtoisin kirjoittaa taiteesta kuvien kera, näyttää teille, mistä puhun ja kirjoitan.

Nyt puhun ja kirjoitan yhteisnäyttelystä, jonka taiteilijat ovat korkeakoulujen taideopiskelijoita eri puolilta maailmaa. Lopputulos on villi ja runsas. Teokset ovat ryppäitä, joista suurelle osalle olisi voinut antaa koko gallerian. Nyt ryppäät on ripustettu tiiviiksi kennostoiksi omiin nurkkiinsa.

Näyttelyn aiheena on halu, ja sitä on lähestytty (tietysti) yliseksuaalisen kulttuurin kautta, mutta myös esimerkiksi haluna palata lapsuuteen tai haluna saada parempi elämä. Tai jopa obsessiivis-kompulsiivisena tarpeena saavuttaa täydellisyys.

Erityisen samaistuttavia ovatkin nämä Desire for Perfection -teoskokonaisuuden kuvat, joissa halutaan lyijykynistä yhtä teräviä, linnut tavaalle suoriin riveihin ja tomaatit kauniisti lautaselle (taiteilijat: Jeein, Laura Mitchell, Erica Joaquin, Yubeen). Liikuttava on myös ChangKyun Leen ja Jiin Kimin What Makes Me Feel Alive -sarja, jossa on paljon valokuvia esimerkiksi kasveista.

Videoteoksista esimerkiksi Antonio Giacchettin Interactions saa mukaan koko ruumiin ja tunneaistin: kuvissa ihmisiä pidellään ja käsitellään, ja he ovat kuin tahdottomia nukkeja heitä silittävien ja koskettelevien käsien välissä. Ihmistä voi tökkiä ja silitellä, mutta siitä huolimatta pääse vain kiinni pintaan.

Näyttely on, kuten totesin, runsas. Ripustus on ohimenevä ja raikas: valokuvia on teipattu seinille sellaisenaan, ilman kehyksiä. Nämä kuvaukset halun anatomiasta ovat tässä vain hetken.

Kannattaa mennä tutkimaan: vaikka ensin näyttäisi siltä, etteä kuvamäärää ota millään haltuun, se jaksottuu aika hienosti teemoihin. Lajittelutyö on tehty katsojan puolesta, riittää, kun menee ja ottaa vastaan.

PS: Tekijöitä tavattavissa Taidesuunnistuksessa 23.–24.4.2016!

 

Läheltä (Näyttely: Eriksson)

Lauri Eriksson: 22 tapausta asunnottomuudesta. Valokuvakeskus Nykyaika, Kellarin galleria 6.–28.2.2016.

SAM_3863Lauri Erikssonin asunnottomuutta käsittelevä näyttely hymyilyttää ja itkettää yhtä aikaa. Hymyilyttää, koska me olemme kaikki samankaltaisia, ja on helppo tunnistaa toisen ihmisen tarinassa jotain omaa. Itkettää, koska näyttelyn ihmiskuvat ovat enemmän kuin ihmiskuvia. Jokainen kuvattu (asunnoton) henkilö vastaa muutamaan kysymykseen, mm. siihen, mitä he toivovat tällä hetkellä ja kuinka kauan he ovat olleet asunnottomina.

Naurahdin ääneen, kun luin erään miehen vastauksen kysymykseen, onko hänellä parisuhdetta. ”Peeveli, tällä hetkellä ei.”

Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin katsovani teoksia jonkin hämmentävän etäisyyden päästä, enkä nähnyt ihmisiä ihmisinä. Taide toimii siis näinkin: osoittaa meille, että taide välineenä tekee etäännyttämisen helpoksi.

Ainoa ongelma kellarigalleriassa on valaistus. Kiiltävien kuvien edessä saa hakemalla hakea kohtaa, josta tekstit pystyisi lukemaan ilman, että spottivalon heijastus tekee sen mahdottomaksi.

(Yläkerran näyttelyssä oli käyntipäivänäni menossa luento, joten sen näyttelyn katsominen oli siirrettävä toiseen ajankohtaan.)

Valkoista valkoisella (Näyttely: Lecklin)

Lasse Lecklin: Expedition. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 9.−31.1.2016.

2016-01-09-2399Kuinka ollakaan, juuri kun kirjoitin Lasse Lecklinin taannoisesta näyttelystä Turussa, huomaan Lecklinin näyttelyn avautuneen myös Tampereella. Valokuvakeskus Nykyaika on samalla laajentunut kellariin, joten näyttelytila on tuplaantunut viime vuodesta.

Lecklinin arktiseen näyttelyyn on ihana astua hyiseltä kadulta toppatakki päällä. Eikä tee mieli ottaa takkia pois, koska kuvissa on yhtä kylmä. Valkoista valkoisella; se on se, mikä talvessa on normaalia ja kaunista.

On suorastaan omituista, että evolutiivisesti niin vaarallinen ilmiö kuin jäätyminen ja lumi voi muodostua ihmisen silmissä kauniiksi ympäristöksi. Me elämme niin turvattua elämää, että meillä on etuoikeus nauttia tästä kaikesta esteettisesti. Meillä ei ole vilu eikä nälkä.

Kuvissa tiedemiehet on upotettu tutkimuskohteeseensa kauniisti, heidän valkoisten takkiensa helmat kulkevat linjassa lumisten vuorten kanssa. Ihmisten asettelusta maisemaan on esillä myös matemaattinen kaava.

Ihmisellä on halu mennä sinne, missä ei ole helppoa. Ääriolosuhteet ruokkivat tarvetta tuntea itsensä eläväksi olennoksi: selviytyä: saada jatkuvia onnistumisen kokemuksia: taistella ulkoista uhkaa vastaan. Kylmässä talvessa on siis puolensa. Riittää, kun kävelee kauppaan -28°C:ssa, ja saa jo ihan mukavasti adrenaliinipiikkiä ja selviytyjän karismaa.

Lecklinin kuvissa talvi on yhtä aikaa uhkaava ja kesytetty. Uhkaava se on, kun se kaataa telttoja ja valuu vuorenrinteillä. Kesytetty se on, kun sitä voi tarkastella vastarannalta ilman pipoa, tutkijantakki päällä.

Muualla

Tässä viimeaikoina muualla julkaistuja juttujani:

Huulipunaa, kyyneleitä, silmiä ja kieliä

eli Pitäisikö näistä kaikista teoksista nyt etsiä jotakin naiseuteen liittyvää?

kritiikki näyttelyistä Aseina huulipuna ja kyyneleet? (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere, 4.10.2015–17.1.2016) ja Carol Rama: Polte (EMMA, Espoo, 14.10.2015–10.1.2016), Taide-lehti 6/2015.

Kaupunki on orgaaninen prosessi

Petri Nuutisen haastattelu, Petri Nuutinen: Roma (Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere), 4. – 23.12.2015), puolilehti.fi.

sekä kritiikkejä puolilehti.fi:ssä:

Uuden museon tuoksu

Kimmo Pyykkö -taidemuseo
Pitkän matkan ateljee (pysyvä näyttely) ja Jokin meissä. Teoksia vuosilta 1971–2014 (1.2.2015–10.1.2016) Kangasala-talo (Kuohunharjuntie 6, Kangasala).

Galleria joka otti hoitaakseen museon työn

Axel Gallén. Tyrväältä Pariisiin. Galleria Akselissa (Asemakatu 16, Sastamala) 15.8.-4.10.2015.

Aina uusia ideoita, kunnes

Koko kansan rakastama piirustusdialogi. Noora Federley, Arsi Fennica, Emilia Mäkelä, Ville Pirinen, Kaija Papu ja Sanni Seppä. Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 3.10.2015 – 20.10.2015.

Väkivaltaisen kritiikin kuvauksia

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski. Tammi, 2013. Suom. Ilona Nykyri

Carl-Johan Vallgren: Herra Bachmannin esite. Tammi, 2004. Suom. Tarja Teva.

Mobiilia ja sarjoittaista

Mobile Nordic
Galleria Ratamo (Veturitallinkatu 6, Jyväskylä)
5.–29.11.2015.