Halu nähdä ihminen (Näyttelyt: Carita Ahlqvist, Ryhmä OOO)

Carita Ahlqvist: Alkujäänne.

Ryhmä OOO: Abstraktia tilassa ja maalauksessa. Taiteilijat: Kaarina Haka, Tapani Hyypiä, Maaria Märkälä, Maaria Oikarinen, Matti Rantanen, Panu Ruotsalo, Mia Saharla.

Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 16.4.-3.5.2016.

–

Nämähän ovat kuin kolmiulotteisiksi ponnahtaneita kuvia vanhoista anatomiankirjoista, ajattelen Carita Ahlqvistin pellavakuituteosten edessä. Kuvia, tai näytteitä, jotka on säilötty vuosisadoiksi mitä kummallisimmilla aineilla ja käsittelyillä. Pellavakuidun pinta on hauras ja ohut kuin kuiva iho. Toisaalta veistoksissa on massaa: ne valuvat seinillä, riippuvat raskaina nahkanauhoissaan.

Pellavanväriset teokset eivät ole lainkaan karmivia, vaikka osa näyttää selvästi ihmisruumiin kappaleilta. Tekisi mieli silittää niiden pehmeää (?) pintaa. Tekisi mieli päästää ne vapauteen, antaa tuulen kuljetella niitä Näsijärven yläpuolella.

Kummallista, miten kiehtovaa on, kun massaan saa ihmisruumiin muodon. Se riittää: sen ihminen haluaa aina nähdä.

–

Panu Ruotsalo: Last Tango.

Galleriatilan täyttää Ryhmä OOO yhteisnäyttelyllään Abstraktia tilassa ja maalauksessa. Maalaus onkin näyttelyn pääosassa: tarjolla on hieno selaus abstraktin maalauksen eri puolia. On geometrista, visuaalista illuusiota. On siveltimenjälkiä kankaalla. On paksua maalipaakkua, ohutta ja sileää, ja miltei esittävääkin.

Yksi maalaus poikkeaa tekotavallaan oleellisesti muista: Kaarina Haka on maalannut varjoilla seinään. Hänen installaationsa koostuu langoista ja verkostoista, joiden idea paljastuu, kun niiden taakse katsoo: varjomaalaus, kuin ilmakuva erämaasta.

Hieno esimerkki abstraktin esittävyydestä on Panu Ruotsalon Last Tango. Maalauksen kaksi värimassaa ovat selvässä tanssissa keskenään. Totta; ihminen haluaa aina nähdä ihmisen (ja aika vähän vihjeitä siihen suuntaan riittää). Ruotsalon maalauksissa on muutenkin meneillään eräänlainen tanssi. Hän työskentelee (tekisi mieli sanoa ’leikittelee’, mutta en tiedä, olisiko se vähän turhan kevyt verbi) kuvan kerroksilla: onko tämä pinta, vai onko tämä kolmiulotteinen kuva? Maalikerrokset varjostavat kankaalle eräänlaisia eliöitä.

Jos ajatellaan maalausta kerrostuvina pintoina, pisimmälle tällaisessa tutkimuksessa menee Mia Saharla Pällekkäiset havainnot -maalauksillaan. Nimensäkin mukaisesti teoksissa on päällekkäisyyttä: etsin ja etsin saadakseni kiinni niiden visuaalisesta todellisuudesta. Onko tuo linnun lentorata? Laiva? (Huomaan ajattelevani edellistä näyttelyä täällä, Mikael Pohjolaa, jonka teoksissa oli paljon vettä, tässä samassa nurkkauksessa. Tällaisia ovat galleriat: todellisia päällekkäisten havaintojen pesäkoloja, kerrostuvaa visuaalista muistimateriaalia.)

Saharlan valkoinen ja musta maalaus ovat kuin päivä- ja yökuva. Joskaan päivällä ei ole valkoista. Eikä yöllä mustaa. Siitä huolimatta valon vastakkainasettelu pakottaa ajattelemaan valoa ja vuorokausirytmiä. Näin ennaltakoodattuja me ihmiset olemme, meille rytmi on koko elämä.

Tapani Hyypiä: Harvest.

Tapani Hyypiän maalauksiin liittyy kummallinen mielikuva tornadoista, jotka iskevät ympäristöön (kankaalle ja maaliin) ja sekoittavat kaiken yhtenäiseksi massaksi. Jonkinlaisesta pölypilvestä nämä värit nousevat. Kiinnostavia ovat myös maalausten nimet; Sininen-teoksessa ei minun silmissäni ole mitään erityisen sinistä. Mustelmanvärinen massa nousee kirkkaasta pohjasta kohti taivaita.

Vaikken nyt (taaskaan) käy läpi ryhmänäyttelyn jokaista osallistujaa, sanotaan vielä sen verran, että Maaria Oikarisen mustavalkoinen Sulamith on hieno tallenne käden liikkeistä ilmassa, kankaalla. Teoksessa on jotakin räpiköivää, irti pääsevää. Pidän siitä, ettei siinä ole enempää värejä.

Maaria Oikarinen: Sulamith.

 

 

 

Leikkiä ja kuvitelmaa (Näyttely: Lahtinen, Roover, Saharla)

Jenni Lahtinen ja Kati Roover: Näkijät & Mia Saharla: Lähtökohta: maisema. Taidekeskus Mältinrannassa (Tampere) 17.1.2012 saakka.

–

Kati Rooverin maalaukset ovat kammottavia. Selitys: maalaukset ovat tehokkaita, kiehtovia ja koukuttavia. Kuvien surrealismi on yksinkertaista: kun aikuiset leikkivät niin kuin lapset (uppoavat kokonaan mielikuvitukseensa; näkevät sen minkä kuvittelevat), aikuisista tulee pelottavia, etäisiä, zombiemaisia hahmoja joilla on kummallisia rituaaleja.

Aikuiset menevät kyykkyyn ja peittävät kasvonsa käsiinsä ja uskovat, ettei kukaan näe heitä. Auringonpimennys saadaan helposti aikaiseksi: peitetään vain kaikkien silmät mustalla kankaalla!

Roover osaa luoda kummallisen tunnelman, joka on yhdistelmä tuttua ja väärään paikkaan joutumista. Aavemaista. (Okei, nyt olen listannut tarpeeksi adjektiiveja, joista voi päätellä, että maalauksissa on aavemainen ja mystinen tunnelma.)

Monet maisemat ovat viidakosta, joka sekin voi olla leikkiä ja kuvitelmaa. Toisaalla taas ihmiset istuvat vanhuksiksi asti metsässä ja vartioivat. Odottavat, kunnes huomaavat tulleensa vanhoiksi. Ajan katoaminen on sekin osa leikkiä; kun uppoutuu johonkin, huomaa kadottaneensa käsityksen ajasta.

Löydän Rooverin maailmasta jotakin samaa kuin Päivi Hintsasen taiteesta. Vaikka nämä taiteilijat ovat varsin erilaisia, heillä on sama kyky vihjata. Vihje antaa katsojalle enemmän kuin suoraan sanominen. Katsojan on saatava sekä oivaltaa että jäädä ilman vastauksia. Roover onnistuu.

Jenni Lahtisen maalauksissa on jotakin samankaltaista. Se johtuu ihmisten puuttumisesta tai kasvottomuudesta. Lahtinen kuvaa kuitenkin todellisuutta: seinällä on rypäs perhevalokuvia, kumivene kelluu yksin vedessä. Laivoja on siellä täällä – on etäisyyksiä, joita voi ylittää vain keikkuvan, arveluttavan aluksen sylissä.

Myrskysuojassa pimeät portaat (vai ovatko ne portaat? ehkä pelkkä aukko!) kellariin tarjoavat pelastuksen myrskyltä. Mutta millaisen pelastuksen? Portaiden ulkopuolella ei ole mitään; pitäisikö meidän uskoa, että myrsky on tulossa ja hypätä suin päin pimeyteen? Lahtisen maalauksissa on konkretiaa, sellaista tunnetta, jota pienessä yhteisössä kasvaneella voi olla, kun kaikki tietävät toisistaan kaiken, mutta asioista vaietaan.

Minulle Lahtisen maailma jää hiukan etäiseksi. Toisaalta etäisyys on juuri se, mitä hän taitaa hakeakin. Pois kulumisen ajatus. Värien leviämisen ja haihtumisen ajatus.

Alakerrassa Mia Saharlan Lähtökohta: maisema on kokoelma abstrakteja maalauksia, joissa on palasia sieltä täältä. Tai niin minä sen näen; maisema on muuttunut paloiksi, joista on koottu jotakin uutta. Maalaukset ovat korumaisen koukeroisia. Kukkakimppuja.

Mitä voin sanoa niistä? Kauniita, mutta jään vaille tunnistamisen iloa. Nämä ovat toisen ihmisen maisemia, toisenlaisia kuin maisemat, joissa minä viihdyn. Nämä maisemat irrottavat minut subjektiksi, joka ei ole täällä läsnä.