Archive for maaliskuu 2014

Senja Vellosen Riisikirjan arvio OnDisplayssä

VellonenTällä viikolla kritisoin Senja Vellosen Riisikirjan OnDisplayhin. 

Kirja on esillä Taidesalongissa (Bulevardi 3 B, 4. kerros, Helsinki) 15.3. – 2.4.2014.

Mainokset

Ehkä hän katsoi sieluun (Näyttely: Salminen)

ANNU SALMINEN: Kotona. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 14.3.-2.4.2014.

Salminen1

Talon siluetti on Annu Salmiselle kuin kirjan sivu: perusmuoto, joka toimii niin tadeteoksena kuin värinsekoitusalustana maalatessa. Näyttely avautuu näistä maalausalustoista. Olen hurmattu: niin paljon maalia, kimpaleittain väriä! Ihmeitä syntyy, kun värit pursottaa alustalle.

Koko näyttely kiertyy tämän yksinkertaisen muodon ympärille. Todella: ympärille, koska (maalauksen/talon) sisään ei voi astua.

Kun muoto pysyy päättäväisesti samana, tekstuuri ja pinta nousevat keskipisteeseen. Maalaukset ovat vangitsevia. (Oikeastaan vain ne, joihin taiteilija on maalannut jotakin, mikä lähinnä muistuttaa kuvaa (sarja Lähiö/turvaverkkoja/suojamuureja), tuntuvat laimeilta. Kuvat, joiden pääosassa on etsiminen, ei esittäminen, kiinnostavat pidempään.)Salminen2

Veistosten avautuvat, kenottavat, simpukankaltaisesti kiertyvät talot ovat puhtaan koivunvärisiä. Kuin unelmat, toisiinsa nojautuvat unelmien seinät, notkahtavat katot.

Pidän näyttelystä, mutta siitä puhuminen/kirjoittaminen on vaikeaa. Kuin katselisi pelikortteja, joita ei osaa käyttää: jonkinlainen kiehtova säännöstö kaiken taustalla, josta ei ihan saa kiinni. Tai kuin silmälasiliikkeessä, kun pitää katsoa kohti valoa, ja sitä miettii, katsooko optikko minun silmiini vai katsooko hän suoraan sieluun (ja mitä siellä on, talojako, huoneita?)

 

Salminen3

 

 

 

 

Kolumni valokuvaamattomuudesta ja muistamisesta

Kolumnini Kuvamuisto (Keskisuomalainen 23.3.2014), jossa – suonette anteeksi – tarkoitan negatiivia kun kirjoitan filmistä.

Pala maailmaa mukana (Näyttely: Lindgrén & Vály)

NEA LINDGRÉN, SÁNDOR VÁLY: Maalauksia,veistoksia. Galleria Jangva (Uudenmaankatu 4-6, sisäpiha, Helsinki) 12.3-30.3.2014.

LindgrenHassua, että Helsingin galleriakierroksestani on vasta viikko. Silloin satoi lunta. Lumi leijaili hitaasti mystiselle sisäpihalle, jossa jokainen parveke on erilainen. Sisäpihalla sijaitsee Galleria Jangva.

Nea Lindgrénin ja Sándor Vályn teokset istuvat yhteen, vaikka toiset ovat suuria maalauksia ja toiset veistoksia (jos sitä ei pidetä liian heppoisena sanana, nimittäisin veistoksia ’väkkyröiksi’). Molemmat ovat ikään kuin ottaneet palan jostakin rakennuksesta ja tuoneet sen galleriaan. Matkalla palaselle on tapahtunut jotakin, siitä on tullut enemmän kuin muisto.

Ehkä matkustaminen tuntuu tältä? Kuin kantaisi mukanaan monien rakennusten seiniä ja lattialistoja. Kuin aina olisi aivoissa pala Roomaa ja pikkuinen viipale Prahaa.

ValyLingrénin maalaukset vaikuttavat olevan toisintoja seinistä. Ajattelen nähneeni juuri samanlaisia raaputuksia ainakin Vatikaanin museon seinässä. Tunnistan kansainvälisen merkin jättämisen tyylin.

Veistoksissa mieleni takertuu lyijykynänjälkiin. Onko Vály kopioinut myös jotakin? Kuka on jättänyt merkkinsä veistoksen (melkein kokonaan ilmaa olevaan) tilaan?

 

Jättimäisyyksiä (Näyttelyt: Puoskari; Kivikangas)

Paula Puoskari: Janus ja Justitia – maalauksia ja jättiläisiä. Saija Kivikangas: Milloin se on täydellinen? Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 8.3.-25.3.2014.

PaulaPuoskari2Olen ennenkin nähnyt Paula Puoskarin jättiläisiä (ja jäänyt niiden kanssa yhteisymmärrystä vaille). Nyt hahmotan niiden ajatusmaailmaa materiaalien kautta. Jättimäiset hahmot on liimattu paperille, oikeammin kirjansivuille. Kirjoissa kerrotaan ihmisoikeuksista ja tuomittujen siirtämisestä.

Jotenkin hurmaavana alaviitteenä jättiläisille on niiden pää alaspäin seinällä riippuva sukulainen. Erityisesti ihastuin tyhjiin nauloihin keskellä otusta (ikään kuin sen lihakset ja mielipiteet ja muu ihmisyys olisivat jo rispaantumassa siitä irti).

Kaksipäinen Janus on saanut maalauksissa karttamaisen muodon. Musteläikkätesti, saattaisin myös ajatella, jos maalaukset eivät olisi niin kirjavia ja verkottuneita. Hahmo vailla muotoa? Muoto vailla sisältöä? Maalaukset jäävät kummalliseen välitilaan katsomisen ja ymmärtämisen rajalle, johonkin mistä en saa kiinni.

SaijaKivikangasSaija Kivikankaan näyttely on valtava koneisto. Maalaukset ovat niin suuria, että siveltimenvedot muodostavat teitä. On ihanaa katsella, miten valo liikkuu näillä teillä, kun kävelen tilassa edestakaisin.

Puupohjia ei ole maalattu umpeen, ja paikoin öljymaalin öljy leviää tahroiksi viivan ympärille. Maalaukset haisevat. Niiden kanssa on pakko olla monella aistilla, pohtia niiden syntytapaa, fyysisyyttä. Sitä, miten maalilla on oma tahtonsa, jota taiteilija joko haluaa tai ei halua hallita. Joko haluaa luoda illuusion täydellisyydestä tai ei halua.

Äärettömyyksiä. Ajatusten kuvittamista. Liikkuvia otuksia tilassa.

Miten aikuinen käyttäytyy ja muita myrskyjä (Näyttelyt: Sario; Haimila; Salmela; Viirilä; Tervaniemi)

Kristiina Sario: Leikin varjo. Sanna Haimila. SA. Salmela: Pariskunta – Akryylimaalauksia. Juha Viirilä: Women and Bob. Sari Tervaniemi: Dizzy. Galleria Kapriisi/Galleria Katko (Hämeenpuisto 25, Tampere). 5.–30.3.2014.

Kristiina_SarioAloitin Kapriisi-urakan Kristiina Sarion näyttelystä. Hänen taivaansa ovat upeita. Pienet ihmiset/lelut (romaanihenkilöt?) elävät dramaattisia hetkiä maassa, ja taivas tarjoaa samaa draamaa heidän yläpuolellaan.

En koskaan tiedä, saako näin sanoa, mutta maalauksissa on jotain kuvitusmaista. Ne ovat aukkoja tarinoihin (on niitä tarinoita sitten kirjoitettu tai ei). Taivaiden orgaaniset pyörteet kätkevät sisäänsä potentiaalisia kuvioita. On paljon nähtävää.

Ja ne värit! Luonnonilmiöissä on jotain vastustamattoman vangitsevaa. Ei tarvitse olla kuin tavallinen auringonlasku elementtilähiössä, sitäkin jää usein tuijottamaan kuin ihmettä.

Ehkä ihminen haluaa tuntea olevansa pieni ja muiden armoilla. Haluaa myrskyn, jolle ei kerta kaikkiaan voi mitään (saa antaa periksi, lopettaa kaiken kontrolloinnin).

SariTervaniemiSen jälkeen laskeuduin Galleria Katkoon, jossa Sari Tervaniemen Dizzy kertoo (siteeraan tiedotetta) ”nuorista naisista oudohkoissa tilanteissa, hetkistä jolloin ei käyttäydytä kuin aikuiset ihmiset.”

Tässä on taas tämä ongelma, että en tiedä, miten aikuiset ihmiset käyttäytyvät. En tiedä, mistä tämä myytti on syntynyt, että aikuiset eivät keinu tai että aikuisuus on jotenkin harmaata ja kahlittua. Minulle aikuisuus on aina ollut lupaus vapaudesta; lapsena on riippuvainen siitä, mihin annetaan lupa, minne saa mennä, mitä saa tehdä. Aikuisena voi hitto sentään syödä lounaaksi karkkia ja mennä keinumaan kesken kävelylenkin, jos haluaa!

Niinpä en siis hahmota tätä videota, jossa nuoret naiset keinuvat tai kantavat ilmapalloa kaupungilla. Tai no, hahmotan toki, mutten ymmärrä, mikä tässä on ei-aikuismaista käytöstä. (Ehkä olen jotenkin kypsymätön yksilö.)

Itse video on miellyttävä katsoa, tunnelmia täynnä.

JuhaViirila

Juha Viirilän mainiosti nimetty näyttely Women and Bob on alakerrassa, pienessä tilassa. Intiimissä, tulisi tilaa varmaankin kuvailla.

Viirilän naisissa on jotain kuubalaista (en tiedä, miksi juuri kuubalaista). Hänen maalauksensa voisivat olla mainosjulisteita ajalta, jolloin mainokset olivat taidetta (joku mainostoimistolle työskentelevä taiteilija nyt kyllä suuttuu tästä luonnehdinnasta).

Naisten paksusti meikatut silmäluomet ovat teräviä kuin papukaijan nokka. Poski poskea vasten puristuvat kasvot ovat avautuneet perhosen siivet.

SannaHaimilaSanna Haimila on pohtinut kuolemaa ja surun fyysisyyttä. Piirustukset ovat suuria ja hauraita. Ääriviivat pätkiytyvät katkoviivoiksi.

Piirustuksissa on paljon karua ja rumaakin. Kasvot jäävät epäselviksi, piirustus elää (ihan kuin se olisi lähtenyt eri suuntaan kuin taiteilija olisi halunnut).

Suru on sulkeutumisen tunnetta, ruumis kapaloituu suruun. Tai ehkä on erilaisia suruja: suuria ja katkonaisia, pieniä ja tummiksi pyöriteltyjä.

SA. Salmelan Pariskunta -näyttely vaikuttaa villiintyneeltä poptaiteelta. Numerot ja prosenttimerkit muodostavat nalleja ja ikuisina toistuvia ornamentteja. Punainen ja sininen taistelevat huomiosta.

Näen lähes jokaisessa maalauksessa numeroa 3, vaikka voisin nähdä niissä paljon muutakin. Numero muuttuu nalleksi, tai kahdeksi yhteenkietoutuneeksi kuvioksi (yin/yang-tyyliin).SASalmela

Urheilullinen värimaailma ja maalausten pintaan piirretty hienonhieno verkko saavat ajattelemaan peliä. Ympyrät nallekuvioiden pinnalla ovat nekin kuin pelinappuloita. Kutsu: yritäpä saada viiden suora!

Näitä teoksia on mukava nähdä, ne toimivat kuin puhdistava pesuaine. Katseltuani tarkkarajaisia ja huomiovärisiä maalauksia olen valmis pienempiin nyansseihin, vihjauksiin, haurauteen.

Dear Daniel Arasse

Kirjoitin kirjeen taidehistorioitsija Daniel Arasselle: Dear Daniel Arasse.

(Olen varannut viikonlopun gallerioille, joten kyllä minä ihan oikeasti yritän puskea tämän kirjoitussuman läpi kohti taidetta.)