Hyvä kahvila – parempi näyttely?

Minulla on erityinen suhde erääseen kesällä 2015 Mäntän Pekilossa esillä olleeseen installaatioon. Istuin teoksen sisällä (se oli pieni mökki), kun puhelimeni soi ja sain kuulla, että esikoisrunokokoelmani julkaistaan. Olen törmännyt samaan teokseen sen jälkeen myös Kiasmassa, ja rakastin sitä edelleen. Ikään kuin se kantaisi osavastuun yhdestä elämäni suurimmista onnenhetkistä.

Olin silloin Mäntässä kirjoittaakseni kuvataideviikoista kritiikin. Työnteko sai siis mahdollisimman positiivisen käänteen. (En osaa sanoa, vaikuttiko se tapaani nähdä näyttely ja kirjoittaa siitä, mutta olin onneni kukkuloilla.)

Mietin usein, mikä merkitys museon tai kesänäyttelypaikan kahvilalla on taiteen kokemiseen. Jos menee ensimmäiseksi kahvilaan, josta saa kädenlämpöistä pussiteetä, on jo valmiiksi vähän nurjamielisenä menossa taiteen pariin. Entä, jos sen sijaan saa ihan mahtavaa japanilaista vihreää teetä, jota kannetaan pöytään lisää koko ajan?

(Kumpikin esimerkki on museosta/näyttelypaikasta, jossa olen tänä kesänä käynyt.)

Sama tunnelman suuntaaminen tapahtuu usein museokaupassa. Kävin vastikään eräässä helsinkiläisessä taidemuseossa, ja yritin löytää museokaupasta taidekirjoja (sellaisia ihan oikeita, teoreettisia opuksia). En löytänyt. Sen sijaan löysin mitä tahansa muuta: kaikkea askarteluun liittyvää, kyniä, magneetteja, muistikirjoja.

Mitä kaupan valikoiima kertoo museon odotuksista yleisöään kohtaan? Että heitä ei kiinnosta taide ollenkaan?

En tiedä, eihän Akateemisesta kirjakaupastakaan enää löydy taideteoriaa. Taidehyllyssä on rivi Suomen huutokauppakeisari -kirjoja. Ehkä aika on ajanut taideteorioiden ohi.

Mutta palataan sinne kahvilaan. Olen suunnitellut arvioivani tästedes museoiden kahvilat samalla kun niiden näyttelyt. Arvioisin teen laadun ja hinnan, kahvilan mukavuuden ja melutason, sellaista tavallista. Sitten voisin vertailla näyttelykritiikkiäni näihin kahvilakokemuksiin ja katsoa, löytyykö niistä yhteneväisyyksiä.

(Paitsi jos usein tulee vastaan se kädenlämpöinen pussitee. Sitten lopetan projektin heti alkuunsa.)

 

 

Ihminen on taiteen materiaalia (Näyttely: Korpela & Nagy)

Teemu Korpela: Messy weekend ja Daniel Nagy Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 7.2.2012 saakka.

–

Näen ne heti edessäni: Francis Baconin lihallisuuteensa hajoavat ruumiit, taiteen historian vääntelehtivien alastomien naisten kavalkadin, Delacroix’n Sardanapaloksen kuoleman naiset, joiden rintaan työnnetään aseenteriä. Taide on aina käyttänyt materiaalinaan ihmisruumiita ja heittänyt ne sitten pois.

Teemu Korpelan maalaukset voisivat olla kuvia niistä varastoista, joihin taiteen loppuunsyömät ruumiit pinotaan. Ristillä riippuvasta vapahtajasta on jäljellä vain viipale keskivartaloa ja Siskonpeti on kuin kuva Delacroix’n maalaaman väkivallan jäljistä; dramaattisesti kiertyvät vartalot ovat muuttuneet kuolleeksi lihaksi. Kaikkialla on verta.

Omituisinta on, ettei maalauksia katsellessa tule paha olo. Ei tule tunne, että tirkistelee onnettomuuspaikalla nähdäkseen vilahduksen luonnottomaan asentoon vääntynyttä raajaa.

Kuvissa ei mikään ole oikeastaan kuollut. Jotain on jopa syntymässä: veren peittämästä lattiasta nousee ihmishahmo kuin kilpauimarin pää. Maalausten päähenkilöt pyrkivät ihmisyyteen sen sijaan, että olisivat tulleet tapetuiksi ihmisyydestä lopullisesti ulos. Plan for a human being -sarjan vartaloiden palaset ovat kuin petrimaljalle asetettuja bakteerikasvustoja. Niistä on kasvamassa jotakin, mitä emme ihan vielä näe.

Kuvat ovat rajuudessaan niin visuaalisten kokemustemme ulkopuolella, ettei niihin liity sellaista kauhua kuin vaikkapa sotakuviin (joita näemme tv-uutisissa ja sanomalehdissä). Korpela antaa meille tilaisuuden katsella ihmistä materiana, ilman syyllisyyttä siitä, ettei näitä ruumisparkoja kohtaan tunnu syntyvän empatiaa.

Punaisen näyttelyn vastapainona on studiossa Daniel Nagyn paljolti mustavalkoisia teoksia. Nagy tutkii ihmisiä työssä. Hän asettaa eri ammattien edustajat nukeiksi näyttämölle, jonka takaa näkyy aavistuksia jostakin paljon suuremmasta maailmasta. Piirrokset ovat kulmikkaita ja niiden varjoihin kätkeytyy kasvoja. Liikkumattomassa kuvassa työnteko muuttuu asetelmaksi, rituaaliksi, jota toistetaan teatterin lavalla.