Posts Tagged ‘julkinen taide’

Hiedanrannan seinämaalaukset

20170807_143020680

Etsin tänään Hiedanrannan. Se ei ollut ihan niin yksinkertaista, koska Tampereen kaupungin tiedotteessa, jossa kerrotaan Hiedanrannan uusista seinämaalauksista, ei ole osoitetta eikä karttaa. Seinämaalausten taustalla olevan Spraycankontrolin sivut eivät ainakaan tänään toimi, joten sieltäkään ei infoa löytynyt. Onneksi on Google Maps.

Muutaman linkin kautta klikkailemalla löysin Facebookista tapahtumasivun, jolta löytyy lisäinfoa. Seinämaalausten taustalla on siis monipäiväinen tapahtuma, jossa on ollut taiteilijoita, musiikkia ja työpajoja. Se on päättynyt heinäkuun lopussa.

Halusin mennä katsomaan näitä teoksia, vaikka tapahtuma on jo ohi. Niinpä ajoin Lielahteen ja sieltä teollisuusalueelta näyttävään Hiedanrantaan. Ja siellähän niitä maalauksia tuli vastaan. Muutamassa näin tekijän nimen, mutta suurimmasta osasta ei löytynyt mitään tekijätietoja.

20170807_143045147

Alueella tuntuu siltä, että on väärässä paikassa ja tiellä. Suuri osa teoksista on työmaa-aitojen takana. En antanut sen haitata vaan katselin teoksia rauhassa.

Läheisen Lielahden kartanon pihasta löytyi sitä paitsi jäätelökioski. Mikäs sen mukavampaa tällaisena päivänä, kun kädet olivat jo valmiiksi kohmeessa kaikesta valokuvaamisesta.

IMG_20170807_164816

 

 

 

Kaupunkipalapeli (Julkinen teos: Alapuro)

En koskaan kesällä kirjoittanut Anna Alapuron teoksista Siperiaan vievän alikulkutunnelin seinällä, koska luulin, että teokset olisivat siellä niin vähän aikaa, etten ehtisi kirjoittaa ennen kuin ne olisivat jo poissa. Mutta siellä ne ovat vieläkin!

Alapuron teoskokoelma on palapeli kaupungin osasista. Pelkistetyt neliöihin rajatut kuvat houkuttelevat bongaamaan esikuviaan ympäristöstä. Löysin ainakin tuon yhden mittarin, joka näyttää samalta kuin Alapuron kuvassa.

Kuvissa on myös kankaiden osia ja kudontaan käytettyä välineistöä. Paikan menneisyys on kirjava kooste yksityiskohtia. Kankaat tuovat kylmään teollisuusympäristöön ehkä jotain pehmeää, mutta enemmän kuin kankaiden kuviot (ne ovat arkisia, tuttuja, normaaleja) minua kiehtovat koneiden tunnistamattomat siluetit.

Pidän siitä, ettei taideteos kopioi kohdettaan liian suoraan. Väliin pitäisi mahtua jotakin, tulkinta, jos näin laimeaa sanaa saa käyttää. Siksi ehkä nautin eniten noista konekuvista. Niissä on näkökulma. Ne kertovat minulle jotain sen sijaan, että toistaisivat jo olemassa olevaa.

Joka tapauksessa toivon, että teoskokoelma saa pysyvän paikan täältä jostakin.

(Carborundum on muuten tekniikkana niin kiehtova, että joku saisi joskus kutsua minut katsomaan, miten sitä tehdään.)

Taidetaloja ympäri Tamperetta

En ole löytänyt läheskään kaikkia taidetaloja, joita Tampereella tänä kesänä on (nimellä Pala taivasta) 31.8.2012 saakka. Kartta olisi varmaan jossain, mutta minä en jaksa istua koneella etsimässä tietoa, kun yhtä hyvin voin etsiä taloja turhaan pitkin ja poikin kaupunkia.

Kuulin ystävältä, että kannattaa mennä katsomaan se Koskipuiston talo. Tutkin sitten eräänä päivänä Koskipuiston tiheällä kammalla, ja mietin, että kuinka pieni se talo voi olla, kun sitä ei löydy. Vasta päivien kuluttua, bussin ikkunasta, näin talon. Sehän on naamioitu näyttämään täysin ympäristöltään! (Sittemmin kaupunki avasi uuden jalankulkutunnelin Rongankadulta Tammelaan, minä vuoksi en ole käynyt lähelläkään Hämeenkadun pakokaasuja enää, joten meni pitkään ennen kuin menin katsomaan tätä löytämääni taloa. Mutta tämä nyt ei oikein liity asiaan.)

Talo on Heidi Saramäen, Kristen Gråhnin ja Janika Rainan käsialaa ja nimeltään Korsu. Onneksi minulle oli kerrottu, että talossa on jotakin, mitä ei heti huomaa. En olisi meinaan huomannut (ja nyt vähän kyllä arveluttaa laittaa kuvaa tänne, koska se paljastaa jotakin). Luulin kyllä ensin, että se, mikä piti huomata, oli Veikko Halmetoja

Muita kohtaamiani taloja ovat olleet nämä:

Verkarannassa on Sanna Kauppisen ja Tuomo Rosenlundin talo (tekijöitä on muitakin, mutta yritän pitää tämän yksinkertaisena), jonka ulkopuoli on kuin taiteltu koivunrunko ja sisäpuolella on Rosenlundin teoksesta rakennettu suuri laiva. Talo on kaunis kokonaisuus ja ulkopuolen piirros niin taitava, että sen tutkimiseen kannattaa kuluttaa aikaa.

Frenckelin luona on piparkakkutalo, josta olen unohtanut ottaa kuvia, joten en muista, kenen tekemä se on. Sen sisälle on koottu pölyttynyt vinttikomero tulevaisuudesta – Aamulehdet lattialla ovat nyt uusia. No niin, täältähän se talo löytyy. Piparkakkumainen ulkopuoli jotenkin luotaantyönsi minua. Tuli sellainen ensireaktio, että en tykkää. Hyvin analyyttistä ja taidehistoriallista (mutta minulla nyt onkin kana kynittävänä joidenkin satujen kanssa, joten ehkä tämä vain johtuu jostain Hannu ja Kerttu -vihastani).

Finlaysonin alueella on teos, josta näköjään myös olen unohtanut ottaa kuvan (mikä minua oikein vaivaa?!). Miracle on läpinäkyvyyden illuusio.

Muita en olekaan tainnut nähdä.

Amsterdam, kadulta

Amsterdamissa seurailin kadulla ensin tekstejä, sitten muitakin merkkejä. Tässä muutama turistiotos.

koch

Roska.

Esiri_ErherieneEssiGallerian ikkunassa luki: Esiri Erheriene-Essi. Hän on taiteilija, mutten tiedä, onko tämä nimenomainen teos hänen (galleria oli kiinni).

Kastelu

Kukkienkastelu käynnissä. Pidin erityisesti noista puutulppaaneista. Jos pohditte, mikä punainen tuolla oikeassa reunassa, on, se on Karma:

karmaJa joku kommunikoi Karman kanssa:

yokarmaYo Karma! on samankaltainen kuin naama, jonka näin heti ensimmäiseksi Amsterdamissa:

hymy(Tästä tyytyväisyydestä tulee mieleen Everything went better than expected -tyyppi.)

Hei hei!

Törmäsin Mältinrantaan kävellessäni kummalliseen aitaan, johon on pistelty parittomia tumppuja, hanskoja, sormikkaita  ja kintaita. Hieno idea! En tiedä kenen idea, ilmoittakaa itsestänne ken olettekin. Taiteellisen hei-hei-heilutuksen lisäksi teoksella on käyttöarvo; katsellessani yksi tyttö etsi aidasta tumpulleen paria ja niin lienee tarkoituskin. Tämmöinen tavaksi, jotta kaupunkilaisilla on joka talvi tiedossa paikka, josta etsiä!

Ja sanokaa, sanottehan, että tuossa työhanskassa on alun perinkin lukenut ”Työn iloa”!

Roteeta tekemäsä

Törmäsin kaupungilla Rakas raikas frotee -teokseen (yllätyin niin, etten tajunnut ottaa kuvaa, mutta projektista lisää tuolla). Projektissa siis vanhukset (kaupungin tiedotteessa käytetään poliittisesti korrektia ilmaisua ikäihmiset) toteuttavat tilataideteoksia froteesta. Hienoja teoksia!

Projektissa innoittavinta on, että vanhukset pääsevät itse tekemään. Heitä pidetään luovina ja osaavina ihmisinä. Yleensähän kaikki vanhuksille suunnatut kulttuuriprojektit ovat muistelua, muistelua ja muistelua. Minä aina ajattelen, että tuskinpa jaksan vanhana kaiket päivät vain muistella. Muistelun ihanuus johtunee siitä, että me nuoremmat kulttuurialan työntekijät nostalgisoimme isovanhempiemme ikäluokan nuoruuden jotenkin niin mahtavana aikana, että sitä pitää koko ajan ilolla muistella. Ja niin, tokihan muisteleminen myös virittelee aivoja, joten sitä on hyvä harrastaa, mutta ehkä sen muistelun lisäksi voisi tosiaan joskus olla kiva myös tehdä.

 

Rasti osoittaa paikan?

Kaarina Kaikkonen: Linjanmuutoksia
Väinö Linnan aukio, Tampere 4.10.2009 saakka.

Olen käynyt pari kertaa katsomassa Kaarina Kaikkosen Linjanmuutoksia-installaatiota Väinö Linnan aukiolla, ja aloitan julkisen taiteen kritiikkini tästä rajoitetun ajan olemassa olevasta teoksesta. Installaatio koostuu pitkille langoille ripustetuista miesten paidoista (saattaa seassa olla muitakin vaatekappaleita, en saanut selvää). Langat kulkevat ristiin rastiin aukion rakennusten välillä, ne muistuttavat vähän teltan harjakattoa tai rukouslippuja, miksei pyykkiäkin.

Teoksessa on se hassu puoli, että sitä pitäisi osata katsoa tietystä suunnasta. Ensimmäisellä kerralla en tajunnut tätä, ja ihmettelin lähinnä, miten monissa väreissä miesten paitoja tehdään. Teos näytti seikkailulta, tuulessa liehuvalta fantasiahevosen harjalta, mutta sen ääressä ei tullut vietetyksi kauan aikaa (osittain siksi, että aukiolla tehtiin jotain remonttia, ja minua alkoi hävettää seistä siinä keskellä kaikkea tuijottamassa).

Toisella kerralla huomasin, että aukion ulkopuolella on teoksen mainosjuliste, jonka kuva on otettu niin, että naruista muodostuu viisisakarainen tähti. No, pihaan piti tietenkin mennä heti etsimään sitä kohtaa, josta tähti löytyy. Se oli ihan hauskaa ja palkitsevaakin, joskin huomattavasti palkitsevampaa olisi ollut tulla alun perin aukiolle eri suunnasta ja löytää tähti ihan itse.

Aloin purnata mielessäni, että jos teosta tulisi katsoa juuri tietystä suunnasta, teoksen itsessään pitäisi sisältää tieto siitä, mistä sitä tulisi katsoa, esimerkiksi rasti asfaltissa tai muita viitteitä. Vasta pari päivää myöhemmin tajusin, että eihän kukaan ole sanonut, että tätä teosta tulisi katsoa vain juuri siitä, mistä se muodostaa tähden. Sitä saa katsoa ihan mistä suunnasta lystää, ja siitä saa löytää juuri niitä rukouslippuja tai hevosenharjoja kuin sattuu löytämään. Tähti on vain ylimääräinen aarre, jonka löytää tai ei löydä, mutta jota ilmankin teos on olemassa, kolmiulotteisena materiaaliensa ja sisältämiensä ajatusten summana. Ei taidetta tule selittää puhki.

Aukion ulkopuolella seisova mainos kuitenkin esittää teoksen tähden muotoisena. Näin se kyllä houkuttelee ihmiset katsomaan teosta, mutta tulee samalla syöneeksi sen koko idean: Se paljastaa aarteen ja kieltää näin katsojilta sen löytämisen riemun. Se selittää teoksen yhtenä, tähteä esittävänä kuvana, eikä anna katsojille vapautta assosioida vapaasti.

Tämäntyylinen teos on tietenkin vaikea – kuinka antaa katsojille vihje siitä, että teos kannattaa kokea fyysisesti eri suunnista, muttei kuitenkaan kertoa, mitä siitä saattaa löytää? Vai tarvitsevatko ihmiset sellaista holhousta, että heitä kehotetaan liikkumaan julkiseen tilaan ripustetun, suuren teoksen ympärillä? Ainakaan heidän ei pitäisi tarvita. Uteliaisuuden pitäisi olla elävä osa myös jokaista aikuista (ja ehkä tämä on juuri se, mitä teoksesta voi saada irti: monen päivän mittainen pohdinta siitä, miksi oma uteliaisuus ei tähän löytöretkeen riittänyt).