Näyttelyt kansien välissä (eli kolme viimeaikaista näyttelykirjaa)

Kirjat:

Kaupunki. Haiharan taidekeskus 5.8.-3.9.2017. Tampereen kaupungin kulttuuripalvelut.

Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017. Tampereen taidemuseo. Aboa Vetus & Ars Nova.

Backlight ’17. Valokuvakeskus Nykyaika ja Tampereen taidemuseo.

Haiharan taidekeskuksen Kaupunki-näyttely päättyi tämän kuun alussa. Näyttelykirja on odotellut kirjapinoni päällimmäisenä, että ehdin lukea muutamaan muun tamperelaisen näyttelykirjan ja niputtaa ne teille yhteen. Tässä tulee:

–

Kaupunki-kirja alkaa Elina Alatalon tekstillä taiteilijoiden ja kaupunkien suhteesta. Hän kysyy, ovatko taiteilijat purkamassa ja vastustamassa vai myös ehdottamassa uutta. Hän nostaa myös esiin sen tosiasian, että ne kaupunginosat, joita taiteilijat ottavat omikseen, keräävät yleensä muutakin elämää. Kaupungeille on hyötyä taiteilijoistaan.

Kaupunki-näyttely ei niinkään käsitellyt taiteilijoiden kaupunkisuhdetta vaan laajemmin koko kaupunkiteemaa. Kirjassa on kunkin näyttelyn taiteilijan perustiedot, hyvä teoskuva sekä enemmistöltä myös vastaus kysymykseen tulevaisuuden kaupungista ja unelmien kaupungeista. Nämä lyhyet kaupunkiajatukset poikkeavat perinteisestä näyttelykirjan sisällöstä, ja avaavat yllättävän ikkunan kunkin taiteilijan arvoihin ja maaimankuvaan.

Vastaukset jakautuvat kahtia: osa unelmoi, osa toteaa, että ei tässä hyvin käy. Unelmissa kaupungit ovat täynnä puita ja ihmiset tasa-arvoisia. Dystooppisemmissa tulevaisuuskuvissa vain rikkailla on varaa puhtaisiin kaupunkien keskustoihin, ja köyhien kaupungit hukkuvat rikkaampien roskaan.

Teemu Mäenpää toteaa: ”Kaupunkilaisuus on mielestäni tietynlaista pelkuruutta, jossa koetetaan nojata ja turvata johonkin suurempaan, kuin itse.” Tätä jään pohtimaan.

–

Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017 -näyttely oli Tampereen taidemuseossa kesällä. Kävin näyttelyssä kaksi kertaa, toisen ”huvikseni” ja toisen, koska minulta tilattiin näyttelystä kritiikki Keskisuomalaiseen.

Kritiikkejä kirjoittaessani käytän apuna paljon teoskuvia. Tiina Pyykkisen maalaukset eivät kuitenkaan suostuneet kuvattaviksi. Ne kiiltävät ja heijastavat ja valokuviin tallentui vain omia kuviani teosten pinnassa. Niinpä (jouduin vähän kerjäämään) sain näyttelykirjan taidemuseosta työn puolesta. Onhan kriitikolla oltava kotonakin kuvia, joita katsella.

Näyttelykirja on siis toiminut minulle kuvakirjana. Sellaisena se onkin loistava: isoja hyvälaatuisia kuvia vaikeasti kuvattavista teoksista. Toki Pyykkisen teosten luonteeseen kuuluu se, että niitä pitää katsella livenä hankalasti heijastuksia väistellen, joten kirjan kuvat antavat maalauksista liian helpon käsityksen (vaikka on niitä heijastuksiakin saatu upeasti kuvissa esiin).

Kirjan pääasiallinen tekstisisältö on Silja Rantasen artikkeli, joka antaa kuvan määrätietoisesta, tekemisessään varmasta, nuoresta taiteilijasta. Rantasen mukaan taiteilija keskittyy mitä minun tulisi tehdä -kysymyksen sijasta kysymään miten tämän esitän.

–

Backlight ’17 -näyttelykatalogi on hieno kirja. Kuvia on paljon, ja jokainen taiteilija on esitelty sekä lyhyellä henkilöinfolaatikolla että teosten tiedotetekstillä. Kuvasivuja on jokaiselle taiteilijalle varattu kolme. Koska näyttelyssä on esillä nimenomaan kuvasarjoja, on mielenkiintoista nähdä, mitkä kuvat kirjaan on valittu. Mikä on kunkin kuvasarjan ydin?

Kirja toimii niin kuin näyttelykirjat perinteisesti toimivat. Se kokoaa yhteen näyttelyn ytimen niin, että kirjaa selaillessa voi näyttelyä muistella vielä vuosienkin kuluttua. Kuvavalinnat ovat siksikin tärkeitä: kirjaan valitut kuvat muodostuvat ajan myötä kuvaksi koko näyttelystä. Muu helposti unohtuu.

Kirja on samalla Backlight-näyttelyn 30-vuotisjulkaisu. Tämän ominaisuuden se kantaa loppusivuillaan: siellä on useamman sivun mittainen (englanninkielinen) keskustelu, jossa muutama vuosien mittaan mukana ollut näyttelytoimija keskustelee Backlightin historiasta. On kiinnostavaa lukea esimerkiksi siitä, miten kansainvälinen näyttely pyöräytettiin käyntiin aikana, jolloin kommunikoitiin kirjeillä eikä sähköposteilla.

–

Sain Kaupunki-näyttelyn kirjan maksutta, kun kävin näyttelyssä. Näyttelytyöntekijä tunnisti minut (!!) ja ojensi kirjan minulle. Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017 -kirjan sain Tampereen taidemuseosta, kun kirjoitin näyttelystä sanomalehtikritiikin. Backlight 2017 -näyttelykirjan sain Tampereen taidemuseosta, jonka lehdistötilaisuudessa kävin kirjoittaakseni näyttelystä tätä kirjoittaessani vielä julkaisemattoman arvostelun.

 

Toisten tiloja (Näyttely: Kaupunki)

Kaupunki, yhdestoista valtakunnallinen teemanäyttely. Haiharan taidekeskus, päärakennus ja talli (Haiharankatu 30, Tampere). 5.8.–3.9.2017.

–

Sari Palosaari: Split stone with the sound of it splitting.

Puunlehtien havina suorastaan huumaa korvia, kun saavun tuulisena päivänä Haiharaan.

Taidekeskusksessa on Kaupunki-niminen näyttely. Se on ripustettu mukavan väljästi: päärakennuksessa on 10 teosta ja tallissa suunnilleen saman verran lisää. Pidän siitä, että teosten kanssa voi viettää aikaa, eikä silti tarvitse varata näyttelylle koko päivää.

(Kyllä, minimalismi on alkanut kiehtoa minua. Yksi teos/huone olisi tällä hetkellä minulle melko sopiva määrä taidetta näyttelyssä.)

Näyttely alkaa Thomas Nyqvistin maalauksella Koulun loppu II. Kuinka ollakaan, lähiympäristöstäni on tänä kesänä romutettu koulu, ja maalauksen maailmanlopunmaisema näyttää hyvin tutulta. Mikä voisi olla kiehtovampaa kuin kiivetä työmaa-aitojen yli ja kuljeskella elinvoimaisten vuosien raunioilla?

Kouluja romutetaan, koska niissä ei pysty hengittämään. Koulun murskaaminen voi olla joillekuille aika helpottava kokemus, jos kouluaika ei ole ollut yhtä kultaa.

Kimmo & Noora Schroderuksen Maailman olen nähnyt ennenkin erilaisina kokoonpanoina. Teos koostuu yli kahdestasadasta osasta, joista taiteilijat rakentavat maailman aina tarpeen mukaan.

Nyt maailmassa on kuitenkin elementti, johon en ennen muistaakseni ole törmännyt: suuri, sininen ukkeli. Se on kuin tavaasta tipahtanut (epä)jumala, jonka ympärillä kaikki on mustaa ja harmaata. Ainoa todellinen väri, ainoa esteettinen pelastus.

Kiven ääntä voi kuunnella Sari Palosaaren teoksessa, johon on äänitetty kiven halkeamista hitaalla, äänettömällä dynamiitilla. Kivi on kuin hyönteinen, joka sirahtelee. Ääni ei kuulosta kivuliaalta, mutta muistuttaa kallioon työntymisen lopullisuudesta: kun kiveen vangittu ääni kerran päästetään ilmoille, sitä ei enää voida sulkea uudelleen kiven sisään. Kerran rikottu on aina rikki.

Minna Sjöholm: Katu 1.

Näyttely alkaa näillä kolmella, voimakkaalla teoksella. Niiden jälkeen on orientoiduttava pienempään mittakaavaan: arkiseen kaupunkiin, kaupunkilaisiin.

Minna Sjöholm on maalannut syksyisen pimeitä ja märkiä kaupunkimaisemia, joissa valot kiiltävät asvalttipinnassa. Maalaaminen on yhdenlaista hellyyttä: aihetta on lähestytty hitaasti, sen kanssa on oltu kauan, sitä on hoivattu, sivelty, silitelty. Alan kaivata syksyä, mikä on vähän hassua (yleensä vuodenaikakaipuu kukee toiseen suuntaan: syksyllä kaivataan kesää).

Salla Myllylän Saari-video on erakoituneen ihmisen kurkistus ulkomaailmaan. Ikkunaan on raaputettu saaren muotoinen kirkas kohta, josta kaupungin elämää voi seurata. Elina Oikarin videoteoksessa Pariisin päiväkirjat on dokumentaarisia katkelmia, joissa puhutaan Pariisin vessoista tai rakkaudesta tai taiteesta.

Mieltäni jää kiehtomaan ranskalaisen taiteilijan lause: ”When you’re an artist, your body doesn’t belong to you.” Mietin sen heittäytyvää logiikkaa. Vastuuttomuuteen kiinnittymistä. Jos ihmisellä ei ole vastuuta edes itsestään, mistä hänellä sitten on (taiteesta, luulisin)?

Jos en olisi saanut näyttelyluetteloa (sain sen, koska näyttelyvalvoja tunnisti minut, mikä oli ihmeellistä, koska kukaan ei koskaan tunnista minua), en tietäisi, että Hanna Oinosen Postikortteja unohtuneesta kaupungista on myös teos. En nähnyt sitä teosluettelossa.

Teos on sarja postikortteja. Niitä saa ottaa mukaan, ja otinkin; niissä on samaistuttavaa Suomi-kuvaa. Mikään ihannoitu turistikortti ei koskaan tarjoa sitä, millaista elämä oikeasti on: ruohoa kasvaa asvaltin raoista, Matkahuolto on viikonloppuisin suljettu.

Tallin puolella näyttelyn sävy vaihtuu. Estetiikka on rosoisempaa, myös humoristisempaa.

Juhani Tuomen karut maalaukset kertovat tamperelaisesta mielenmaisemasta. Teemu Mäenpää on maalannut eräänlaisen päiväkirjan kaakeleille – on osia, joista en oikein saa kiinni ja osia, joissa on rytmi ja järjestys. Anna-Kaisa Hartikaisen maalauksissa kaupunkilaiset näyttäytyvät hetkellisine ilmeineen ja eleineen.

Yassine Khaledin Monitor Man on video performanssista, jossa mies kantaa päässään videoyhteyttä toiseen maahan. Ihmiset puhuvat hänen kauttaan toisilleen, kaukaisille ja ventovieraille. Video on hassu. Humalainen mies ihastuu monitorilla näkyvään naiseen ja päätyy halailemaan monitoria kantavaa miestä. Kommunikaatio on kummallista, suoraa ja iloisen helppoa, koska ihmiset tietävät, etteivät enää koskaan näe toisiaan, puhu toisilleen. On vain yksi kohtaaminen.

Lauri Astala: Transit.

Olen ennenkin nähnyt Lauri Astalan videoteoksen Transit. Se on kaunis, epätodellinen matka kaupunkiin ja sieltä pois. Kaupunkia lähestytään ylösalaisin kuin planeetta olisi juuri käännähtänyt yöasentoon (me kaikki olemme jostakin katsottuna nurin). Lentolaite piippaa tasaisesti. Ihmisasumukset ovat hyönteisten pesiä, joissa on valot. Kun utelias lentolaite on nähnyt kaiken, se loittonee, hitaasti ja elegantisti, kunnes on poissa.

Vaikka näyttelyssä on paljon sellaista, mitä olen ennenkin nähnyt, yhdessä teokset muodostavat uudenlaisen ympäristön. Kuljen kaupungissa, jonka muut ovat tehneet, ja josta toisinaan löydän paikkani, toisinaan en.

Elämä on muiden suunnittelemiin tiloihin sopeutumista.

Kaupunki-näyttelyn on kuratoinut Jarno Vesala.

 

Mukavassa seurassa (Mäntän kuvataideviikot 2017)

XXII Mäntän kuvataideviikot. Pekilo (Tehtaankatu 21, Mänttä) 11.6.-31.8.2017.

–

Kas, niinhän siinä sitten kävi, että päädyin Mäntän kuvataideviikoille niiden ensimmäisenä aukiolopäivänä, eli eilen. Yleensä olen odotellut jonkin aikaa ja mennyt Pekiloon jonakin arkipäivän aamuna, jolloin siellä on vähemmän ketään. Mutta kokemus se on sekin, että opaskierros kantautuu korviin yläkerrasta ja bussilastillinen ihmisiä purkautuu näyttelytilaan etuovesta.

–

Jos aloitan kuitenkin lopusta. Kun astuin ulos näyttelystä, mietin, mikä siinä jäi kirkkaimmin mieleen.

Jenni Tieahon Hallava, joka aloittaa koko näyttelyn, tuntuu teokselta, jota on vaikea ylittää. Tieahon puusta rakennettuja hevosia olen nähnyt muutaman kerran ennenkin, mutta Hallavassa hän on yhdistänyt pintoja ja materiaaleja elävämmän ja särkyvämmän oloisen eläimen luomiseen.

Toisena suurenmoisuutensa ansioista mieleen jäi Jussi Valtakarin ja Antti Ylösen Saaristo. Puuveistosten sarjassa pienet ihmiset elävät (ja ilmeisesti myös kuolevat) karuilla saarillaan, joiden välissä on meren sijasta tyhjyys: meidän isojen ihmisten maailma. Saaristo näyttää upealta myös kaukaa. Sitä kannattaa pysähtyä tuijottelemaan ylemmistä kerroksista.

Kolmas, ehkä vähän yllättäväkin ”tää oli nyt parasta täällä”-teostuttavuus oli Senja Vellosen akvarellisarja, jossa on koivunrunkoja. Yllättäväksi tätä ihastusta kutsun siksi, että koivunrungot kesänäyttelyssä eivät kuulosta yllättäviltä – Vellosen tapa tehdä puut kuin ne puhuisivat meille on kuitenkin hieno ja ihastuttava.

(Mistään näistä teoksista ei löydy mediakuvaa, joten joudutte menemään näyttelyyn katsomaan teoksia itse.)

–

Leonora Fredriksson: Uikkarit narulla | Swimsuits on the Clothesline 2017, öljyväri levylle | oil on mdf (kuva | photo: Jussi Tiainen).

Kuvataideviikoilla on männävuosina ollut tiukankin temaattisia näyttelyjä. Tällä kertaa tuntuu, että teosten ja tekijöiden yhteys toisiinsa on löyhä. Paljon esillä on kesäkuvastoa (esim. Leonora Fredrikssonin hienot, puhtaudessaan poptaidemaiset maalaukset, joissa on sorsia ja uimapukuja) sekä eläimiä (esim. Yasushi Koyaman suuret, söpöt puuveistokset emoista ja niiden pennuista).

Mystiikan lähteistä ammentavat muiden muassa Pauliina Turakka-Purhonen, jonka La Primavera -installatiossa on kankaisten ihmishahmojen lisäksi myös hienoa kaksiulotteista kuvapintaa sekä Harri Larjosto elokuvallaan Perillinen. Elokuvassa sukelletaan ihmisenjälkeiseen aikaan ja noukitaan pintaan ihmiskuoria vailla historiaa ja muistoja.

–

Pekilo tuntuu tänä vuonna pienemmältä kuin ennen. Se on ihan hyvä – ainakaan näyttelyssä ei tule tunne, että aargh kauhea nälkä ja vielä kaksi kerrosta katsomatta.

Pienuuden (tai pienemmyyden) kokemus saattaa johtua siitä, että taide ei enimmäkseen herättele ahdistavia ajatuksia ja tunteita. Sitä on mukava vastaanottaa. Sen seurassa on mukava olla.

–

Harri Larjosto: Perillinen | Inheritor 2017, still lyhytelokuvasta | still from shortmovie.

Ostin näyttelykirjan (15 €) sillä ajatuksella, että tarvitseepa sitten kuvata vähemmän näyttelyssä. Olin väärässä. Näyttelykirjassa ei ole lainkaan teoskuvia, joten näyttelykierros meni sitten kuitenkin valokuvien räpsimiseen (sellaisten muistiinpanokuvien, joiden perusteella pystyn tätä nyt kirjoittamaan).

Teoskuvien sijasta kirjassa on teksti jokaiselta näyttelyn taiteilijalta. He kertovat, miten heistä on tullut taiteilijoita. Mitä on mahtunut matkalle?

Tavallaanhan tällainen on ihan kiinnostavaa. Toisaalta 40 kertaa peräkkäin tarina taiteilijaksi tulemisesta ei ole niin motivoivaa luettavaa. Säästelenkin kirjaa luettavaksi osissa: kun kohtaan jonkun taiteilijan teoksia tai ajatuksia jossakin yhteydessä tämän jälkeen, voin vilkaista häntä tästä näyttelykirjasta. Tai voin ottaa kirjan luettavaksi kaupunkibussiin: 10 minuutin bussimatka keskustaan, jonka voi viettää aina yhden taiteilijan seurassa (kuulostaa hyvältä).

Teoskuvia nyt kuitenkin jäin vähän kaipaamaan. Minä kun olen senluonteinen, että unohdan taiteilijoiden nimet välittömästi, ja muistan teokset ikuisesti. Siksi olisi kivempaa palata vuosien varrella näyttelykirjaan, jossa ne teokset olisivat edes osittain tallessa. Nyt taiteilijakuvat ja -tarinat eivät enää jonkin ajan kuluttua yhdisty mielessäni tämän näyttelyn teoksiin.

 

Muistaessamme (Näyttelyt: Laura Wesamaa sekä Nita Vera & Adolfo Vera)

Nita Vera ja Adolfo Vera: What Love Weighs. Laura Wesamaa: windy heart of inner life. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 27.5.2017 – 13.6.2017.

–

Laura Wesamaa: tracés digitaux IV, yksityiskohta.

Laura Wesamaan näyttely windy heart of inner life alkaa käsillä. Sen lisäksi, että ensimmäisessä maalauksessa on käsiä (kuin luolamaalauksissa, merkkinä ihmisen läsnäolosta), sitä seuraava suuri tracés digitaux IV on tehty sormin. Sen pinnassa on pitkiä vetoja, aina viisi sormenjälkeä rinnakkain. Tuntuu, kuin taiteilija olisi pyrkinyt maalauksen sisään.

Wesamaan maalaukset ovat väreiltään niukkoja, paikoin hempeitä. Kuljen niiden vähäkontrastisessa maailmassa kuin muistikuvissa: tiedän, miltä asiat näyttävät, mutten näe niitä kokonaan, kaikista suunnista.

Maalausten aiheet liikkuvat käsien lisäksi naamioissa ja tieteessä, tavoissa luokitella ihminen ja jakaa kuvapinta geometrisiin osiin. Laitteet liikuttelevat pieniä teosten osia keskellä lattiaa, ja valo leikkii kuvien pinnalla.

Jotenkin näyttelyn luonteeseen sopii, etten löydä yhtä teosta lainkaan, vaikka Mältinrannan Studio on pieni ja selkeä tila. Muistikuvat ja hahmot puskevat seinien läpi näyttelytilaan ja voivat yhtä hyvin upota seiniin ja kadota kokonaan.

–

Nita Vera, yleiskuva näyttelystä.

Gallerian puolella on kahden taiteilijan, Nita Veran ja Adolfo Veran yhteisnäyttely What Love Weighs. Kaksi kuvataiteilijaa, isä ja tytär, tutkivat teoksillaan perhesuhteita ja perheen ajatusta. Tai niin ainakin näyttelyn tiedotteessa sanotaan.

Itse katson Nita Veran valolaatikkoteoksia kuvina empatian rakenteista. Kuvissa ihmiset ovat yksin erilaisissa tilanteissa, mutta heidän varjonaan hiippailee toinen. Tämä varjona liikuskeleva mies lennättää paperit tuuleen tai etsii jotakin roskiksesta tai ihan vain hiipii (pieni hymy huulillaan) yksin katua kulkevan vanhuksen perässä. Hän tekee yksinäisen ihmisen tunteet näkyviksi olemalla se joku toinen, joka näkee, kokee, on yhtä aikaa samassa paikassa.

Toinen, näkymätön tai huomaamatonkin ihminen, tekee meistä sen, mitä olemme. Yksinäisyydessä on helppo kuvitella itsestään mitä tahansa. Vasta, kun olemme muiden kanssa, toedämme, millaisia todella olemme.

Adolfo Vera: Untitled #23.

Adolfo Veran valokuvissa on jotakin omituisen poliittista. Ne ovat perhekuvia, joita on muokattu – ihmiset ovat sileämpiä kuin todellisuudessa, valo on kirkkaampaa. Kuvien muokkaaminen korostaa niiden keinotekoisuutta, mutta samalla myös ihmisten inhimillisyyttä, sillä  – vaikka heitä kuinka muokkaisi ja silittelisi – näiden kuvien ihmiset eivät asetu olemaan muovisia kuoria tai ihannekuvia.

Ehkä tunne johtuu siitä, että kuvat ovat vanhoja. Niissä ei poseerata niin kuin nykyään poseerataan; ihmiset eivät pyri näyttämän siltä kuin nykyään pyritään näyttämään; he vaikuttavat aidoilta, koska he esittävät erilaisia kuin me olemme tottuneet esittämään.

Näyttelyn ainoa maisemakuva on sekin muokattu. Luulisi, että kuvien muokkaamiseen tottuisi ja turtuisi jotenkin (ja kyllä siihen turtuukin), mutta Adolfo Veran tapa tehdä kuvista melkein muovailuvaha-animaatioiden näköisiä miellyttää. Se saa uteliaaksi. Maisema näyttää fantasialta, kuin menneisyydessä puutkin olisivat olleet erilaisia kuin nyt.

–

Näyttelyssä on myynnissä Nita Veran ja Adolfo Veran näyttelyluettelo, What Love Weighs -niminen kahden kirjan yhteispaketti. Se on gallerianäyttelyn luetteloksi hintava (30 €), mutta ostin sen kertoakseni siitä teille (ottakaa huomioon, että sain juuri Taiken apurahan, jonka turvin tällainen on mahdollista).

Näytteyluetteloissa on melkein pelkästään kuvia. Niitä on paljon enemmän kuin Mältinrannan näyttelyssä, joten kuvasarjasta saa huomattavasti laajemman käsityksen kirjan avulla kuin ilman. Varsinkin Nita Veran kuvasarjan yhteys perheeseen selviää minulle täysin vasta näyttelyluetteloa selatessani.

Kirjassa Riikka Toivanen nostaa esiin kohtaamttomuuden sekä vuorovaikutusten esteet. Se mieshahmo, jonka näyttelyssä tulkitsin empaattiseksi varjoksi, näyttäytyy Toivaselle perheenjäsenenä, joka ei kohtaa toisen katsetta, toimii toisen ohi. Kuvista tulee kivuliaampia tämän tulkinnan myötä.

Adolfo Veran näyttelykirjan ainoassa tekstissä Paco de Laguna pohtii omien vanhempien katsomisen ja valokuvaamisen tekoa. Mitä merkitsee katsoa omia vanhempiaan, nähdä ikä heissä, kuvata heitä? Jos näyttelyssä sainkin katsoa ihmisiä kuvissa neutraalisti, kirja ei minulle tätä suo.

Näyttelyluettelo tekee näkemästäni näyttelystä painavamman. En välttämättä edes halua palata näyttelyluetteloon enää, tai ainakaan pitkään aikaan, mutta olen iloinen siitä, että selasin, että luin.