Posts Tagged ‘näyttelyluettelo’

Mukavassa seurassa (Mäntän kuvataideviikot 2017)

XXII Mäntän kuvataideviikot. Pekilo (Tehtaankatu 21, Mänttä) 11.6.-31.8.2017.

Kas, niinhän siinä sitten kävi, että päädyin Mäntän kuvataideviikoille niiden ensimmäisenä aukiolopäivänä, eli eilen. Yleensä olen odotellut jonkin aikaa ja mennyt Pekiloon jonakin arkipäivän aamuna, jolloin siellä on vähemmän ketään. Mutta kokemus se on sekin, että opaskierros kantautuu korviin yläkerrasta ja bussilastillinen ihmisiä purkautuu näyttelytilaan etuovesta.

Jos aloitan kuitenkin lopusta. Kun astuin ulos näyttelystä, mietin, mikä siinä jäi kirkkaimmin mieleen.

Jenni Tieahon Hallava, joka aloittaa koko näyttelyn, tuntuu teokselta, jota on vaikea ylittää. Tieahon puusta rakennettuja hevosia olen nähnyt muutaman kerran ennenkin, mutta Hallavassa hän on yhdistänyt pintoja ja materiaaleja elävämmän ja särkyvämmän oloisen eläimen luomiseen.

Toisena suurenmoisuutensa ansioista mieleen jäi Jussi Valtakarin ja Antti Ylösen Saaristo. Puuveistosten sarjassa pienet ihmiset elävät (ja ilmeisesti myös kuolevat) karuilla saarillaan, joiden välissä on meren sijasta tyhjyys: meidän isojen ihmisten maailma. Saaristo näyttää upealta myös kaukaa. Sitä kannattaa pysähtyä tuijottelemaan ylemmistä kerroksista.

Kolmas, ehkä vähän yllättäväkin ”tää oli nyt parasta täällä”-teostuttavuus oli Senja Vellosen akvarellisarja, jossa on koivunrunkoja. Yllättäväksi tätä ihastusta kutsun siksi, että koivunrungot kesänäyttelyssä eivät kuulosta yllättäviltä – Vellosen tapa tehdä puut kuin ne puhuisivat meille on kuitenkin hieno ja ihastuttava.

(Mistään näistä teoksista ei löydy mediakuvaa, joten joudutte menemään näyttelyyn katsomaan teoksia itse.)

leonora_fredriksson_uikkaritnarulla_2017

Leonora Fredriksson: Uikkarit narulla | Swimsuits on the Clothesline 2017, öljyväri levylle | oil on mdf (kuva | photo: Jussi Tiainen).

Kuvataideviikoilla on männävuosina ollut tiukankin temaattisia näyttelyjä. Tällä kertaa tuntuu, että teosten ja tekijöiden yhteys toisiinsa on löyhä. Paljon esillä on kesäkuvastoa (esim. Leonora Fredrikssonin hienot, puhtaudessaan poptaidemaiset maalaukset, joissa on sorsia ja uimapukuja) sekä eläimiä (esim. Yasushi Koyaman suuret, söpöt puuveistokset emoista ja niiden pennuista).

Mystiikan lähteistä ammentavat muiden muassa Pauliina Turakka-Purhonen, jonka La Primavera -installatiossa on kankaisten ihmishahmojen lisäksi myös hienoa kaksiulotteista kuvapintaa sekä Harri Larjosto elokuvallaan Perillinen. Elokuvassa sukelletaan ihmisenjälkeiseen aikaan ja noukitaan pintaan ihmiskuoria vailla historiaa ja muistoja.

Pekilo tuntuu tänä vuonna pienemmältä kuin ennen. Se on ihan hyvä – ainakaan näyttelyssä ei tule tunne, että aargh kauhea nälkä ja vielä kaksi kerrosta katsomatta.

Pienuuden (tai pienemmyyden) kokemus saattaa johtua siitä, että taide ei enimmäkseen herättele ahdistavia ajatuksia ja tunteita. Sitä on mukava vastaanottaa. Sen seurassa on mukava olla.

harri_larjosto_perillinen_still_lyhytelokuvasta

Harri Larjosto: Perillinen | Inheritor 2017, still lyhytelokuvasta | still from shortmovie.

Ostin näyttelykirjan (15 €) sillä ajatuksella, että tarvitseepa sitten kuvata vähemmän näyttelyssä. Olin väärässä. Näyttelykirjassa ei ole lainkaan teoskuvia, joten näyttelykierros meni sitten kuitenkin valokuvien räpsimiseen (sellaisten muistiinpanokuvien, joiden perusteella pystyn tätä nyt kirjoittamaan).

Teoskuvien sijasta kirjassa on teksti jokaiselta näyttelyn taiteilijalta. He kertovat, miten heistä on tullut taiteilijoita. Mitä on mahtunut matkalle?

Tavallaanhan tällainen on ihan kiinnostavaa. Toisaalta 40 kertaa peräkkäin tarina taiteilijaksi tulemisesta ei ole niin motivoivaa luettavaa. Säästelenkin kirjaa luettavaksi osissa: kun kohtaan jonkun taiteilijan teoksia tai ajatuksia jossakin yhteydessä tämän jälkeen, voin vilkaista häntä tästä näyttelykirjasta. Tai voin ottaa kirjan luettavaksi kaupunkibussiin: 10 minuutin bussimatka keskustaan, jonka voi viettää aina yhden taiteilijan seurassa (kuulostaa hyvältä).

Teoskuvia nyt kuitenkin jäin vähän kaipaamaan. Minä kun olen senluonteinen, että unohdan taiteilijoiden nimet välittömästi, ja muistan teokset ikuisesti. Siksi olisi kivempaa palata vuosien varrella näyttelykirjaan, jossa ne teokset olisivat edes osittain tallessa. Nyt taiteilijakuvat ja -tarinat eivät enää jonkin ajan kuluttua yhdisty mielessäni tämän näyttelyn teoksiin.

 

Muistaessamme (Näyttelyt: Laura Wesamaa sekä Nita Vera & Adolfo Vera)

Nita Vera ja Adolfo Vera: What Love Weighs. Laura Wesamaa: windy heart of inner life. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 27.5.2017 – 13.6.2017.

20170531_135225603

Laura Wesamaa: tracés digitaux IV, yksityiskohta.

Laura Wesamaan näyttely windy heart of inner life alkaa käsillä. Sen lisäksi, että ensimmäisessä maalauksessa on käsiä (kuin luolamaalauksissa, merkkinä ihmisen läsnäolosta), sitä seuraava suuri tracés digitaux IV on tehty sormin. Sen pinnassa on pitkiä vetoja, aina viisi sormenjälkeä rinnakkain. Tuntuu, kuin taiteilija olisi pyrkinyt maalauksen sisään.

Wesamaan maalaukset ovat väreiltään niukkoja, paikoin hempeitä. Kuljen niiden vähäkontrastisessa maailmassa kuin muistikuvissa: tiedän, miltä asiat näyttävät, mutten näe niitä kokonaan, kaikista suunnista.

Maalausten aiheet liikkuvat käsien lisäksi naamioissa ja tieteessä, tavoissa luokitella ihminen ja jakaa kuvapinta geometrisiin osiin. Laitteet liikuttelevat pieniä teosten osia keskellä lattiaa, ja valo leikkii kuvien pinnalla.

Jotenkin näyttelyn luonteeseen sopii, etten löydä yhtä teosta lainkaan, vaikka Mältinrannan Studio on pieni ja selkeä tila. Muistikuvat ja hahmot puskevat seinien läpi näyttelytilaan ja voivat yhtä hyvin upota seiniin ja kadota kokonaan.

20170531_135006548

Nita Vera, yleiskuva näyttelystä.

Gallerian puolella on kahden taiteilijan, Nita Veran ja Adolfo Veran yhteisnäyttely What Love Weighs. Kaksi kuvataiteilijaa, isä ja tytär, tutkivat teoksillaan perhesuhteita ja perheen ajatusta. Tai niin ainakin näyttelyn tiedotteessa sanotaan.

Itse katson Nita Veran valolaatikkoteoksia kuvina empatian rakenteista. Kuvissa ihmiset ovat yksin erilaisissa tilanteissa, mutta heidän varjonaan hiippailee toinen. Tämä varjona liikuskeleva mies lennättää paperit tuuleen tai etsii jotakin roskiksesta tai ihan vain hiipii (pieni hymy huulillaan) yksin katua kulkevan vanhuksen perässä. Hän tekee yksinäisen ihmisen tunteet näkyviksi olemalla se joku toinen, joka näkee, kokee, on yhtä aikaa samassa paikassa.

Toinen, näkymätön tai huomaamatonkin ihminen, tekee meistä sen, mitä olemme. Yksinäisyydessä on helppo kuvitella itsestään mitä tahansa. Vasta, kun olemme muiden kanssa, toedämme, millaisia todella olemme.

IMG_20170531_164200

Adolfo Vera: Untitled #23.

Adolfo Veran valokuvissa on jotakin omituisen poliittista. Ne ovat perhekuvia, joita on muokattu – ihmiset ovat sileämpiä kuin todellisuudessa, valo on kirkkaampaa. Kuvien muokkaaminen korostaa niiden keinotekoisuutta, mutta samalla myös ihmisten inhimillisyyttä, sillä  – vaikka heitä kuinka muokkaisi ja silittelisi – näiden kuvien ihmiset eivät asetu olemaan muovisia kuoria tai ihannekuvia.

Ehkä tunne johtuu siitä, että kuvat ovat vanhoja. Niissä ei poseerata niin kuin nykyään poseerataan; ihmiset eivät pyri näyttämän siltä kuin nykyään pyritään näyttämään; he vaikuttavat aidoilta, koska he esittävät erilaisia kuin me olemme tottuneet esittämään.

Näyttelyn ainoa maisemakuva on sekin muokattu. Luulisi, että kuvien muokkaamiseen tottuisi ja turtuisi jotenkin (ja kyllä siihen turtuukin), mutta Adolfo Veran tapa tehdä kuvista melkein muovailuvaha-animaatioiden näköisiä miellyttää. Se saa uteliaaksi. Maisema näyttää fantasialta, kuin menneisyydessä puutkin olisivat olleet erilaisia kuin nyt.

Näyttelyssä on myynnissä Nita Veran ja Adolfo Veran näyttelyluettelo, What Love Weighs -niminen kahden kirjan yhteispaketti. Se on gallerianäyttelyn luetteloksi hintava (30 €), mutta ostin sen kertoakseni siitä teille (ottakaa huomioon, että sain juuri Taiken apurahan, jonka turvin tällainen on mahdollista).

Näytteyluetteloissa on melkein pelkästään kuvia. Niitä on paljon enemmän kuin Mältinrannan näyttelyssä, joten kuvasarjasta saa huomattavasti laajemman käsityksen kirjan avulla kuin ilman. Varsinkin Nita Veran kuvasarjan yhteys perheeseen selviää minulle täysin vasta näyttelyluetteloa selatessani.

Kirjassa Riikka Toivanen nostaa esiin kohtaamttomuuden sekä vuorovaikutusten esteet. Se mieshahmo, jonka näyttelyssä tulkitsin empaattiseksi varjoksi, näyttäytyy Toivaselle perheenjäsenenä, joka ei kohtaa toisen katsetta, toimii toisen ohi. Kuvista tulee kivuliaampia tämän tulkinnan myötä.

Adolfo Veran näyttelykirjan ainoassa tekstissä Paco de Laguna pohtii omien vanhempien katsomisen ja valokuvaamisen tekoa. Mitä merkitsee katsoa omia vanhempiaan, nähdä ikä heissä, kuvata heitä? Jos näyttelyssä sainkin katsoa ihmisiä kuvissa neutraalisti, kirja ei minulle tätä suo.

Näyttelyluettelo tekee näkemästäni näyttelystä painavamman. En välttämättä edes halua palata näyttelyluetteloon enää, tai ainakaan pitkään aikaan, mutta olen iloinen siitä, että selasin, että luin.