Identiteettihorisontti (Näyttelyt: Kärkkäinen & Ekrias ja Härkönen)

Reijo Kärkkäinen: Selfportraits & Useless Information. Pavel Ekrias ja Suvi Härkönen: Horizontal Relations. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 16.11.–3.12.2013.

–

Mältinrannan alakerrassa meinasin kävellä päin taideteosta. Pavel Ekriaan ja Suvi Härkösen Horizontal Relations muodostaa niin vakaan horisontin tilaan, että luulin sen olevan vielä kaukana, kun se oli jo viiden sentin päässä otsastani.

Vakaus on tietenkin harhaa. Horisontti liikkuu monimutkaisen näköiselä koneistolla. Se keinuu ja vaappuu. Täyttää koko tilan.

Bonuksena huoneesta on poistettu yksi vitriinikaapisto, ja kaikenlaiset vanhat mittarit ja vivut ovat päässeet esiin. Vesimittareista tulee melkein osa teosta, Mältinrannan menneisyyden horisontti.

Reijo Kärkkäisen maailma on sarjakuvamainen: osa teoksista on ripustettu peräkkäin kuin sarjakuvaksi, kaikissa on tekstiä ja huomioita. Taiteilija kertoo näyttelyn lähtökohdan olevan omakuva ilman että hän pyrkii näköisyyteen. Omakuva onkin siis enemmän päänsisäisen maailman muotokuva.

Kaikki Kärkkäisen maailmassa tapahtuu englanniksi, populaarikulttuurin yleiskielellä.

(On hassua kuvitella, että toisille se on äidinkieli, niin vahvasti englanti tuntuu merkitsevän siltaa eri kielialueiden välillä. Voin puhua saksalaisen kanssa englantia, tai espanjalaisen – kieleen sisältyy reiluus, kun se on molempien puhujien oppima vieras kieli.)

Paikoin pääsen sisään Kärkkäisen inhimillisyyteen. Hän pohtii, tarvitseeko hän kaikkea tätä, hän miettii, miksi kaikki projektit jäävät kesken. Paikoin en ymmärrä häntä lainkaan.

(Mutta se on väistämätöntä: jos toisen ihmisen ajatusvirtaan pääsee sisään, sitä ei voi ymmärtää. Siellä voi olla vaikka appelsiiniasfalttia ja norsunjalkafetissi, mistä siitä kukaan toinen saa otetta?)

Erityisesti rakastuin mieheen, joka on tarjouksessa.

Arvoasteikkoja (Näyttelyt: Rytkönen & Kinnula)

Laura Rytkönen — Odottajat. Mirka Kinnula — Paras. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, TAMPERE) 16.11-2.12.2013.

–

Mirka Kinnulan näyttelyssä saa äänestää näyttelyn parasta teosta. Tämä lause on kohonnut näyttelystä uutiseksi lehtiin ja – sanottakoon sekin – sai kyllä minutkin kiinnostumaan jotenkin erityisesti. Huomenna (30.11.) äänestäneiden joukosta arvotaan yksi, joka voittaa teoksen, jota äänesti.

Mutta äänestetäänkö näyttelyssä sitä parasta teosta sittenkään? Minä äänestin parilla muulla perusteella:

1) Jotakin, joka mahtuu kotiini jos onni potkaisee.

2) Jotakin, joka sopii edes vähän yhteen kotini muiden teosten kanssa.

3) Jotakin sellaista, jonka kaltaistakaan kotoani ei vielä löydy. 

Ja sitten kun pudotin lipukkeen läpinäkyvään laatikkoon, päällimmäisenä oli jonkun toisen lipuke, jossa oli sama numero. Ehkä se sitten on se paras teos, onhan sen oltava!

(Olisin ehkä mieluiten äänestänyt tuota suurta lintumaalausta, mutta millään realiteeteilla se ei mahtuisi peruskaksion seinälle.)

Kuten huomaatte, näyttelyä tulee katsottua normaalista poikkeavalla tavalla, kun valitsee jotakin teosta, jonka voisi sijoittaa kotiinsa. Tiedän kyllä ihmisiä, jotka tekevät niin kaikissa näyttelyissä (se on leikki: etsitään joka huoneesta teos, jonka ottaisi kotiin, jos voisi), mutta minä en yleensä.

Kinnulan näyttely on runsas. Ripustuksesta tulee mieleen sellaisia taidehistorian klassikkoteoksia, joissa taidekauppiaan seinät ovat kattoon asti täynnä maalauksia. Tyyli on villi, paljon villimpi kuin kuvittelin (olen ollut joskus Kinnulan muotokuvatiskiasiakkaana). Abstraktia hipovat maisemat ovat ihan mahtavia keskellä esittävien ihmiskuvien katkeamatonta virtaa.

Alakerran liian pimeässä tilassa (näyttelytila on silloin liian pimeä, kun sinne pitää aina mennä taskulamppu kädessä ettei törmäile mihinkään) on Laura Rytkösen mielenkiintoinen animaatio. Erityisen mielenkiintoinen, koska liikettä ei juuri ole. 

Toisiaan vastakkain ovat piirretty mies heiluvat veitsenterät päänsä päällä (Demokleen miekka!) ja kellojen päälle kumartunut nainen (tähän en keksi mitään myyttistä vastinetta, mutta se johtunee vain sivistymättömyydestäni).

On rentouttavaa seurata näin pientä liikettä. Kuin kynää paperilla, päättämättömän piirtäjän vaihtoehtoista viivaa.

Muurattu (Näyttely: Vasara)

HEIDI VASARA – Näkoaloja – akvarelleja. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 8.11.-27.11.2013.

–

Heidi Vasaran näyttelyn alussa on maalaus laatoitetusta seinästä, jossa on kirjoitusta. Sen jälkeen kaikki on yhtä seinää, joskin kirjoituksesta päästään ajatuksiin, ajatuksista metsämaisemiin ja mereen.

Vasaran teokset ovat kauniita ja syviä. Se, että ne on ikään kuin maalattu seinille, antaa kuville uskomattoman paljon syvyyttä. Elämän tapahtumat ja hetket ovat yhtä aikaa jäykiksi muurattuja ja vain illuusioita, jotka voisi purkaa osiin ja koota uudelleen, erilaisiksi.

Liikuttaviahan sellaiset teokset ovat, joissa joku on ilman toista ja teoksessa lukee ”Täällä sinua muistelen”. Mutta jotenkin Vasara välttää liian sentimentaalisuuden. Se on mahtava saavutus.

Suurissa maalauksissa on kummallisia kaikuja menneisyydestä. Mieleen putkahtaa Akseli Gallén-Kallelan maisema, jonka yli kulkee viisi kultaista viivaa. Vasaran maalauksissa viivat kulkevat horisontaalisesti, ja ne jakavat pintaa kuin ajatukset: pilviä katsellessani muistelen maisemaa, joka tässä joskus oli.

 

Nykivä liike (Näyttelyt: Harju, Isaksson ym.)

Kristina Isaksson: maalauksia; Liisa Harju: maalauksia; Galleria Katko: so happy / so sad. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 6.11.-1.12.2013.

–

Aloitetaan Liisa Harjusta: hänen kauniinvärisissä maalauksissaan huivipäiset naiset elävät arkista elämää. Lidlin keltainen muovikassi sointuu hienosti ruskeaan mekkoon.

Huivit ovat keino identifioida ihminen, mutta voisivatko ne taiteessa olla pelkkää pintaa? Miten elävästi huivi heilahtaa tuulessa. Miten istuttaa huivi sävy sävyyn syystakin kanssa.

Harjun maalauksissa ei ole minkäänlaista yhteiskuntaa, uhkaa tai päälleliimattuja odotuksia. Naiset kulkevat tyhjässä tilassa. Naiset juttelevat keskenään.

En osaa nähdä maalauksissa mitään poliittista. Poiskääntyneet huivipäiset naiset ovat kuin Suomi-filmeistä.

Kristina Isakssonin luontokuvat ovat rajuja liikkeen hetkiä. Kaksi yöperhosta lähestyy toisiaan uhkaavasti veden yllä. Maisema muuttuu horisontin laidassa punaiseksi räjähdykseksi. Peura lumisessa metsässä saa eteensä leveällä siveltimellä sudittua mustaa.

Peuroista/hirvistä ja harmaan pitsisestä pinnasta sain ensin mielikuvan Pia Feinikin kaltaisesta maailmasta. Isakssonin maalaamistavassa on kuitenkin jotain synkkää, villiä ja rikkonaista. Maisema ei ole maisema vaan tunne – mitä ihmisen sisässä on, jos hän näkee horisontin loistavana punaisena?

Alakerran videotaidetilassa on monen tekijän yhteisnäyttely. Muotia vaikuttaa olevan videokuvan veivaaminen edestakaisin (lähes jokaisessa teoksessa on tätä samaa nyintää).

Videot ovat lyhyitä ja kuvakieleltään helppotajuisia. En tarkoita, etteikö teoksiin sisältyisi paljon pinnanalaista maailmaa, vaan että katsellessaan tietää, mitä katselee. Se on ihan mukavaa.

Erityisellä kauhulla seurasin Sanni Weckmanin Lay me down -teosta, jossa nainen makaa yksin pimeässä järvessä ja erityisellä riemulla Tarleena Öhmanin Tonight sleeps lionia, jossa nykivä liike kehittyy tamppaavaksi tanssiksi asti.

Satumaailman pölyiset nurkat (Näyttely: Metsähonkala)

Mikko Metsähonkala: Toisaalta. Pääkirjasto Metso (Tampere) 23.11.2013 saakka. (Näyttelyyn ei ole pysyvää linkkiä, mutta selatkaa vaikka tästä kirjaston tapahtumia.)

–

Mikko Metsähonkalan teokset näyttävät kauempaa Rudolf Koivun satukirjakuvituksilta. Läheltä yksityiskohdat paljastavat kieroutuneen, surrealistisen maailman.

Näyttelyssä kerrotaan, että Metsähonkalan ”sarjakuvia” (eivät nämä mielestäni ole sarjakuvia, ihan vain kuvia) on julkaistu Helsin Sanomien Nyt-liitteessä. Nytin lukijoille kuvat siis ovat tuttuja, mutta toki nyt seinällä ne ovat isommassa koossa.

Jo pelkät kuvat ovat riemastuttavia. Ne ovat kuin tehtäviä, joissa pitää etsiä viisi virhettä. Satumaailmassakin on omat hanslankarinsa ja pölyiset nurkkauksensa. Joku siivoaa sankaritöiden jäljet.

Sitten löysin kuvatekstit (kuten huomaatte, en yleensä lue mitään vaan ryntään suoraan kuvien pariin, aina!) jotka lisäävät kuviin tarinallisen syvyyden. Ne ovat hauskoja ja hämmentäviä. Käy ilmi, että Godot ilmestyy sittenkin paikalle, ja että avoautossa pois huristava nainen on Lumikki, joka varasti kääpiöiden timantit.

Pidän tästä maailmasta. Tästä kertomisen tavasta. Pimeyttä voi lähestyä kauniisti ja hellästi, hosumatta.

(Pahoittelen kuvan huonoa laatua.)

Valumatila (Näyttelyt: Metteri & Martikainen)

MINTA METTERI —  ELÄMISEN KIINNOSTAVA VAIKEUS. VENLA MARTIKAINEN — ILLALLINEN. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 26.10. – 11.11.2013.

–

Minta Metterin veistokset tuntuvat leijuvan ilmassa ja loikkaavan kohti. Ensivaikutelma on voi kuinka ihania eläimiä! mutta melko pian veistosrykelmien ahdistavammat alavireet alkavat näyttäytyä. Nurkassa ihminen valuu nesteenä lattialle pienten koirien ympäröimänä. Jokin nelijalkainen on hajonnut osiin kesken loikan, pää on tuossa ja takajalat tuolla.

Kaloilla ja pöllöillä on ihmisen silmät. Painavilta näyttävät teokset ovat iluusiota, kevyitä, sanoo gallerian työntekijä, puurosta tehtyjä. Ruispuurosta, näköjään (söinkin ruispuuroa juuri eilen ensimmäistä kertaa elämässäni!)

Satumaailma on yllättävän värikäs ja ilmeikäs, vaikka kaikki on harmaata. Valtava hirviömäinen susi on kuin eläinten painajaisunista. Ja se jänis, se on yksinomaan ihana!

Pitkään aikaan ei ole tullut gallerian ovea avatessa näin vahva tunne siitä, että tätä maailmaa minä rakastan. Ihan niin kuin astuisi sisään sarjakuvaan.

–

Alakerran pimeydessä (vähän liiallisessakin pimeydessä, koska ilman kännykän valoa en olisi nähnyt siellä mitään) on Venla Martikaisen shamanistinen illallinen. Pitsikoristeiset pääkallot sopivat tähän pyhäinpäivän aikaan, tulee mieleen meksikolaiset kauniisti puetut, tanssivat luurangot. Keskellä huonetta varis katselee kun jokin suuri otus istuu ruokapöydässä. Lautanen/tarjotin on tyhjä, kynttilä sammunut.

Musta tila luo ahdistavan tunteen siitä, että joku jossain nurkassa katselee minua. Joku, jota minä itse en näe. Kääntyikö variksen pää äsken? Ovatko nuo pääkallot posliinia vai luuta?

Pimeys on toisaalta ihan miellyttävää. Mutta galleriassa saa koko ajan pelätä, että säikähtää muita galleriavieraita, liikkuvia osasia tässä jähmettyneessä todellisuudessa.