Ytimessä (Näyttely: Kuisma & Hyytiäinen)

Milla Kuisma: Maalauksia ja Jukka Hyytiäinen: Vaeltajat galleria Rajatilassa (Hämeenpuisto 10, Tampere) 24.7.2011 saakka.

–

Tulipa kiire kirjoittaa tästä näyttelystä, kun tajusin että se on tänään viimeistä päivää auki! Ja enää noin tunnin! (Pahoittelen tätä aikatauluttomuuttani; tämä on kesän aikana kasvanut ongelmaksi.)

Galleria Rajatilassa on pimeä kellari. Se on pikimusta pieni tila, jossa on helteelläkin viileää. Pimeys sallii kokonaisten maailmojen rakentamisen, siellä taiteilija pystyy luomaan maiseman, johon katsoja uppoaa kuin saippuakuplan sisälle. Pinta rikkuu vasta, kun kiipeää portaita takaisin ylös.

Pimeässä kellarissa on usein hyvin vaikuttavia teoksia. Jopa siinä määrin, että olen nähnyt painajaisia Rajatilan kellarista. Ennakko-odotukseni onkin aina se, että kurkistelen jo portaista näyttelytilaan arvioiden, uskallanko astua sisään. (Naurakaa vain ihan vapaasti.)

Tällä kertaa jäin ovelle tuijottamaan, mutta enemmänkin kyse oli Jukka Hyytiäisen intallaation koskemattomuudesta kuin silkasta kauhusta. En halunnut mennä rikkomaan illuusiota. Katselin teosta kuin pääsisin näkemään sisään ikkunasta, jollaista en tiennyt olevankaan. Tulkitsin jotenkin, että menossa on perheenlisäystä odottavien hirvien ultraäänitutkimus, mutta toisaalta huoneessa saattoi tapahtua ihan mitä tahansa muutakin. Kokemuksen ytimeen kuitenkin nousi tunne siitä, että näkee jotain hyvin, hyvin harvinaista. Mykäksi tekevää.

Yläkerrassa Milla Kuisman maalauksissakin on luontoa ja surrealistisia näkyjä, jotka yhdistyvät itse tekemiseen. Maailma muuttuu omaksi esimerkiksi niin, että kirjoo ristipistolinnun puun oksalle istumaan tai muuttaa pihapuut käsityömalleiksi. Lapselle mikä tahansa vaatekasa on aarrearkku, josta voi kiskoa esiin kilometreittäin helminauhaa.

Kuisman maalauksissa minua miellyttää sellainen monikerroksellisuus, jota on helppo lähteä purkamaan. Tunnelmista ja merkityksistä saa kiinni (tai ainakin tuntuu siltä), eikä kerroksia ole puskettu toistensa päälle hämärtämään itse ydintä.

Tulkintoja elämästä (Näyttely: Ivars, Keitilä, Maasalo & Ziegler)

Hanne Ivars, Antti Keitilä, Mikko Maasalo ja Denise Ziegler: Victoria Sicht taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 2.8.2011 saakka.

–

Tietenkin Mältinrantaan mennessäni mietin, kuka on Victoria Sicht. Sitten selvisi, ettei nimi olekaan taiteilijan vaan näyttelyn.

Olin nähnyt jossain mainoksessa etukäteen kuvan Denise Zieglerin Päivittäin-teoksesta, jossa miltei joka päivämäärälle löytyneitä leipäpussinsulkijoita on asetettu peräkkäin kalenterin muotoon. Yllätyin siitä, että maalaus on jättimäinen; olin päätellyt kuvasta, että kyse on installaatiosta, jossa on oikeita leipäpussinsulkijoita. Olin jopa vähän pettynyt, ettei ollut. Olisi ollut kiva nähdä aidot sulkijat, vaikkakin ihan selvästi taiteilija on käyttänyt aitoja malleja, sen verran tutunnäköisiä kummallisia kirjaimia ja tahroja pussinsulkijoissa on. Ja maalaus on hieno, toistuva kuin arjen rutiinit ja elämämme, ikuisesti samanlaisena toistuvat aamut ja illat (tylsyys, kunnes jokin menee pieleen ja alamme toivoa, että aamut ja illat toistuisivat samanlaisiana kuin ennenkin).

Lisäksi esillä on mm. Mikko Maasalon kineettisiä maalauksia (onko se oikea sana? tarkoitan ruutuja ja raitoja, jotka alkavat vilistä katsojan silmissä) ja Hanne Ivarsin videoteos, josta en tajunnut mitään (mutta huomaan syyn, kun vilkaisen Mältinrannan sivuja: videoteos ei tainnut olla päällä lainkaan, kun yritin löytää siitä jotain katseltavaa).

Antti Keitilä on maalannut Mältinrannan näyttelytilan seiniä ja ripustanut maalaukset peittämään maalaamaansa kohtaa. Idea on jotenkin puujalkavitsimäinen, saa hymähtämään hyväksyvästi. Jäin pohtimaan, miten maalaukset toimivat jossain muualla. Jos ostaisi kotiinsa palan Mältinrannan seinää maalattuna? Mitä sen kanssa voisi kokea? (Tämä kutkuttaa mieltäni valtavasti.)

Ja on myös totta, että tällainen maalaus tekee näkyväksi. En minä olisi muistanut, että siellä seinässä on tuollaisia neliönmuotoisia sinisiä laattoja!

Keitilän valokuvat Pyörivien mainospilarien sarjasta saivat minut jotenkin väsyneeksi. Olen vähän kyllästynyt katsomaan valokuvia, joissa jokin vilahtaa ohi vauhdissa. Epäselviä kuvia, joista pitää yrittää kaivaa jotain esiin. Mutta vika on tietysti tavassani katsoa – eihän niistä pitäisi mitään kaivaa vaan pitäisi kokea ne vilahduksena niin kuin kaupungissa kävellessä hetket ja ihmiset vilahtavat ohi eikä niitä tarvitse edes noteerata. Ne vaikuttavat silti tunnelmaan, muistoihin, tulkintoihin elämästä.

Ei mikään huvipuisto (Näyttely: Sara Hildénin taidemuseon kokoelmat)

Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere), näyttely museon kokoelmista 4.9.2011 saakka.

–

Viikko sitten kävin melko absurdin keskustelun Särkänniemen lipputiskillä. Näytin Arvostelijain liiton korttia ja sanoin, että olen tällä yleensä päässyt maksutta museoihin. Lipunmyyjä sanoi, että tällä kertaa se ei ole mahdollista; Särkänniemen huvipuistoalueelle on maksettava 1o euron pääsymaksu, vaikka menisi vain museoon. Mikäs siinä, ei se niin kamalaa ole joutua maksamaan taiteesta. Mutta juttu jatkui. Myyjä sanoi: ”Voin antaa sinulle kuitenkin ilmaisen rannekkeen huvipuistoon!” Johon minä: ”En minä tarvitse mitään ranneketta! En halua huvipuistoon! Haluan museoon!”

Jep, sellainen minä olen, aina hauskanpidossa!

Sara Hildénissä oli todella, todella hiljaista. Museovahtien silmät seurasivat minua (koska muutakaan seurattavaa ei sillä hetkellä ollut). Täydellinen rauha, täydellinen taiteelle antautuminen. Se oli niin mahtavaa, että vaikka hetki aiemmin olin toivonut, että museo muuttaisi jonnekin pois huvipuiston porttien sisäpuolelta, nyt kaduin ajatuksiani ja ylistin mielessäni rakennuksen ihanaa arkkitehtuuria. Kunpa se ei koskaan muuttaisi mihinkään!

Näyttely on sitä paitsi hyvä. Pelkästään Christon kahta kollaasia kannattaa mennä tutkailemaan. Lisäksi esillä on paljon hienoa, kuten Antero Kahilan Leikin varjolla -sarjaa (jossa poikien paini keikkuu leikin ja kivun välillä) tai Wilhelm Sasnalin Wandan kukkula, hurja, hullu maalaus. Ja sitten titenkin se jokakesäinen Edward Kienholzin Uudestisyntyminen, jossa on se pikkuruinen, ihana sammakko (miksi teoksen nimi on muuten suomeksi Uudestisyntyminen, kun englanniksi se on The Tadpole Piano Pool with Woman Affixed Also?)

Sitten kulutin aikaa lueskelemalla antoisaa pöydällistä taidelehtiä eri maista. Ja mitä: erään lehden välissä oli käyntikortti. Etsivätoimisto Nekala lupaa tutkia kaikki tapaukset. Ja siinä puhkesi maailmaan särö: en enää tiennyt, onko tämä taidetta vai totta, tai: voinko koskaan saada selville, onko tämä taidetta vai totta (ja eikö taide ole totta?) JA miksen minä tiennyt tästä, kun vielä asuin vanhassa puutalossa Nekalan liepeillä?

Tässäpä olisi tutkittavaa Etsivätoimisto Nekalalle. (Käyntikortin nettiosoite ei toiminut, mutta löysin blogin ja youtube-videon.)

Iltapäivä Faunilla ja ilman (Näyttely: Tampereen taiteilijaseura)

Valon kerääjät. Tampereen taiteilijaseuran kesänäyttely taidekeskus Mältinrannassa 12.7.2011 saakka.

—

Jätin tämänkin näyttelyn ihan viime tippaan, mutta sanonpa jotain kumminkin (kesällä olen vielä holtittomampi kuin muina vuodenaikoina ja gallerioiden 3 viikon näyttelyajat eivät tunnu millään riittävän siihen, että kävisin missään. kaikki on aina juuri päättynyt tai päättymässä, kun tajuan. pitäisi olla jokin tekstiviestipalvelu, joka tykittäisi minunkaltaisiani näyttelyviesteillä: ”vielä ehtii!”).

Ihan ensimmäiseksi sanon, että tuolta Tampereen taiteilijaseuran sivuilta löytyy tosi paljon kuvia näyttelystä. Minun tietokoneeni meni nimittäin heti umpijumiin kun yritin avata sivun; se kertoo, että kuvia on enemmän kuin iäkäs koneeni jaksaa avata. Mutta jos ja kun teillä kaikilla on uudemmat koneet, menkää katselemaan!

Valon kerääjät on sikäli hyvin koottu näyttely, että siihen ei ole yritetty mahduttaa kaikkea mahdollista. Heti alkuun katsoja säpsäytetään irti arkijärjestään Sanna Kauppisen eläimenkallomaalauksella (siinä on jotain salatietoa, eikö? ihan kuin kallo olisi kääriytynyt munkinkaapuun!) ja Erno Peltosen lähikuvilla miehistä.

Erityisesti minun kiinnostukseni vangitsi kuitenkin Zsuzsa Demeterin Faunin iltapäivä -sarja (ensinnäkin, koska työt ovat vangitsevia, toiseksi, koska pidän fauneista, jos niin voi sanoa). Demeterin fauni on kuin pronssiveistos, mutta elävä. Täynnä faunin omatunnotonta myötämielisyyttä. (Faunin iltapävää Rudolf Nurejevin tulkitsemana voi katsella vaikka youtubesta, täältä.)

Petri Niemelän maalaukset vauhdissa ohitetuista paikoista ja autoista ja Heli Innalan kiiltokuvahedelmät viehättivät minua selkeydellään ja aiheensa näennäisellä yksinkertaisuudella. Koko näyttely oli niin esittävä ja selkeä, että poistuin Mältinrannasta tyynenä ja hymyillen (tällaiset väitteet ovat niin tilannesidonnaisia, että ei koskaan saisi sanoa poistuneensa näyttelystä tyynenä. Totuus on, että tulinkin näyttelyyn tyynenä, koska saavuin sinne luettuani juuri Ikkyuun Riehaantunut pilvi ja Luurankouni -runoteoksen yhdeltä istumalta, eikä kirja voi valaa lukijaansa muuta kuin tyyneyttä. Ja silloin tällöin nauruntyrskähdyksiä. Ja jonkinlaisen maailmasta irtautuneen asenteen. Hyvän mielen.)

(Nyt alkaa tuntua siltä, etten voi sanoa tästä näyttelystä mitään sanomatta samalla jotain myös Ikkyuusta ja siihen ansaan minä en kuulkaa mene, että yrittäisin sanoa jotain Ikkyuusta!)

Portaita pitkin taivaaseen (Essee)

Koska olen viime aikoina lueskellut kirjaa arkkitehtuurista ja koska kävin eilen Näsinneulassa: tässä teille arkkitehtuuria ja korkeita paikkoja hipova essee(hkö), jonka olen joskus taannoin kirjoittanut:

–

Keväällä 2008 vierailin sukulaisten luona Amsterdamissa. Läheisessä ’s-Hertogenboschin kaupungissa on Hieronymus (tai niin kuin hollantilaiset kirjoittavat: Jheronimus) Boschille omistettu museo, jonne tietysti suurena helvetinkuvausten ja varhaisen surrealismin ystävänä menin. Museo on kirkossa. Hieronymuksen maalaukset eivät minnekään muualle sopisikaan.

Kuulokkeista kuuluva opaskierros alkoi kirkontornin huipulta, jonne pääsi hissillä. Huipulta käveltiin portaita alas kerros kerrallaan ja kuljettiin taiteilijan luomien maailmojen halki. Vaikka portaat olivat keskieurooppalaiseen tyyliin ahtaat ja tiukan kierteiset, en huomannut huolestua missään vaiheessa.

Viimeisen kerroksen jälkeen oli määrä laskeutua portaita takaisin kirkkosaliin. Portailta näki suoraan alas, parin kolmen kerroksen verran tyhjää tilaa ohuen kaiteen takana. Portaat hipoivat valtavaa lasimaalausta, joka alhaalta katsottuna oli todella korkealla.

Keskellä näitä viimeisiä kierroksia minua alkoi huimata. Pidin kiinni kaiteesta ja yritin katsoa vain allani olevia portaita (ne olivat ristikkoista metallia, läpinäkyvät, mikä ei helpottanut tilannetta). En heti ymmärtänyt, mistä oli kyse. Sitten tajusin: tämä on korkeanpaikankammo. En uskaltanut liikkua mihinkään suuntaan, en uskaltanut istua enkä seistä, ja matkakumppanini pelkäsi – varmasti täydestä syystä – että pyörryn ja putoan kaiteen yli. En muista miten lopulta pääsin alas (porras kerrallaan tietysti).

Sen jälkeen olen saanut muistumia tuosta huimauksesta Pyynikin näkötornissa ja jopa katsellessani valkokankaalta Batmanin lentoa Gothamin yllä. En edelleenkään mielestäni pode elämää rajoittavaa kammoa, mutta mitä korkeammalla olen, sitä tuulisempaa tuntuu pääni sisällä olevan. Osittain tunne on jopa nautinnollinen; se on terävä kärki, jolla maailma pistelee.

–

Tajusin tapahtumapaikan merkityksen vasta puolitoista vuotta myöhemmin, kun luin sanomalehdestä jutun nuoren naisen samanlaisesta kokemuksesta. Kirkontornissa kauhu vei minulta kirjaimellisesti jalat alta, eikä se olisi voinut iskeä missään muualla (ei Näsinneulassa, ei Kiasman ylimmän kerroksen ikkunoista avautuvan maiseman edessä, ei millään sillalla tai tunturissa). Kirkon tarkoitus on vaikuttaa ihmiseen, luoda kuva Jumalan suuruudesta, ja tehokkain tapa tehdä se on sekoittaa mittasuhteet, joihin ihminen on tottunut.

Taiteessa esitetty kauhu saa ihmisen tottumaan tiettyihin kauheuden muotoihin (koska hän tottuu niiden esitystapaan), mutta entä arkkitehtuuri? Mihin ihminen tottuu niiden rakennusten kautta, joita hän arjessaan käyttää? Elämämme tuntuu olevan suurten julkisten tilojen saartamaa. Kuljemme asemilla, virastoissa, sairaaloissa, oppilaitoksissa, museoissa ja kirkoissa – mitä meidän ruumiimme oppii ollessaan näiden ympäristöjen vaikutuksen alaisena?

Meille tutuinta kauhun arkkitehtuuria ovat virastot ja laitokset, joissa on pitkiä, harmaita käytäviä ja portaita portaiden perään. Minut ovat imaisseet sisäänsä tylyt työvoimatoimistot useammassakin kaupungissa. Opaskylttien puuttuminen, kapeat käytävät ja nurkat, joiden taakse ei näe, ilmoittavat ruumiilleni, ettei se ole täällä turvassa. Kun rakennus on epävarma, eivät virkailijoiden hymytkään onnistu vakuuttamaan minua.

–

Voin hyvin uskoa, että monen kirkon on tarkoituskin herättää kauhua: suuren pyhän kokemusta, nöyrtymistä, lujaa luottamusta kaikkea kannattelevaan voimaan ja sitä, mitä kutsutaan jumalanpeloksi. Jonkin niin suuren ja käsittämättömän kuin Jumalan lähestymiseen tarvitaan tila, joka ajaa tunteet, järjen ja jopa ruumiin kohti jonkinlaista rajaa.

Johtuvatko tällaiset kokemukset yksinkertaisesti valosta ja muodosta? Vaikka ihmislajilla ei enää tunnu olevan sellaisia yhteisiä pelkoja kuin esimerkiksi joillakin apinoilla (kokonaisen lajin kaikki yksilöt pelkäävät käärmeitä), meissä on edelleen niin paljon eläintä, että monille reaktioillemme ei löydy järjellistä perustaa. Voi siis hyvin olla, että tietty valo ja tietty huoneen korkeus aiheuttavat meissä automaattisesti pelkoa, niin kuin kuuloaluettamme matalampien äänien on osoitettu aiheuttavan.

Toisaalta, arkkitehtuuriopiskelija Olha Romaniuk kirjoittaa, suuria tunteita herättää myös sellainen, mihin emme ole tottuneet. Las Vegasin loisto saattaa ensin hämmästyttää, mutta tunne hiipuu nopeasti toistoon. Kaikki rakennukset ovat samanlaisia. Kun arkkitehtuuri sen sijaan pystyy johonkin sellaiseen, mitä emme ennen ole kuvitelleetkaan, hämmästyksen tunne säilyy sukupolvesta toiseen (näin uskon käyvän vanhojen kirkkojen tapauksessa. Hämmästys on yhtä suuri nykyihmiselle kuin aikalaisille, joille kirkot todella kurottivat taivaaseen asti). Suuri osa arkeamme ympäröivää arkkitehtuuria on kuitenkin massatuotantoa, ja toisto turruttaa meidät niin, että tunteet ja kokemukset on haettava televisiosta tai eksoottisista maista.

Kokemukseni arjesta poikkeavasta arkkitehtuurista käänsi kaiken ylösalaisin. Sen sijaan, että voisin paeta todellisuuden tylsyyttä viihteeseen, joudunkin kohtaamaan todellisuuden rajuuden, kun huimaus humahtaa vartalooni elokuvateatterissa tai jopa pikkuruisen television ääressä. Arkkitehtuuri on muuttanut minussa jotain, olen erilainen kuin ennen. (Yritin valokuvata portaat muistoksi kokemuksesta, mutta kuva on epäonnistunut, pieni ja kevyt. Muistosta en sen sijaan pääse eroon, vaikka tahtoisin.)

–

Usein avain tilan tulkintaan löytyy sen käyttötarkoituksesta. Jyväskyläläisen Alvar Aalto -museon arkkitehtuuria käsittelevässä tehtäväkirjassa Talo kuin täytekakku Aallon rakennusta tutkitaan pala palalta. Kirja avaa arkkitehtuuria osoittamalla asioita, joita tavallisesti vain aistimme: miten pimeys muuttuu valoksi, mihin suuntaan seinä ohjaa kulkua, missä on ahdasta ja missä tilavaa. Meille on kuitenkin koko ajan selvää, että tämä talo on tehty museoksi.

Kun kuljin Hieronymus Bosch -museoksi muutetussa kirkossa, olin virittynyt väärälle aaltopituudelle. Rakennus puhui minulle eri kieltä kuin sen sisälle pystytetty museo. Olen tottunut museoihin, joissa olen turvassa. Olen tottunut kliinisiin tiloihin, joissa taiteeseen voi tutustua pelkäämättä putoavansa yhtäkkiä kymmeniä metrejä kirkontornista. Katselin taidetta, kuuntelin kuulokkeistani historiallista opastusta, ja joutuessani viimein kohtaamaan kirkon valtavuuden ihan väkisin keskellä portaikkoa, ruumiini päätti reagoida ympäristöönsä kauhulla. Kuinka altis kohde olisinkaan sopiville julistuksille ollut! Sen sijaan hengitin syvään, pakotin tunteet järkeäni pienemmiksi ja pääsin alas, jatkoin kierrosta ja menin lopulta syömään viihtyisään museokahvilaan.

Löytääkseni Suomesta jonkin edes etäisesti kirkontornikokemusta vastaavan arkkitehtonisen kokemuksen minun täytyy todella etsiä. Kun kävelin ensimmäistä kertaa Kiasmassa koin rakennuksen kotoisaksi, mukavaksi ja humoristiseksi, mutta en pidä kokemusta elämääni mullistavana. Seistessäni Turun tuomiokirkon keskikäytävällä ja katsellessani kohti kattoa tunnen itseni kyllä pieneksi, mutten löydä pienuuteni vastakohtaa, murskaavan valtavaa voimaa, jonka armoilla olemme.

En altistu suomalaisille rakennuksille samalla tavalla kuin ulkomailla. Jokin muotokielessämme on säilynyt aisteissa ja ruumiissa sukupolvesta toiseen, enkä siksi löydä Turun linnasta mitään mullistavaa, ainoastaan liikuttavan yhteyden ihmisiin, joihin (virheellisestikin) heijastan paljon tuttua. Ehkä ainoastaan repäisy irti kaikesta tutusta, itsensä kuljettaminen erilaisiin, outoihin tiloihin yksi toisensa jälkeen (lentokenttä, lentokone, valtavat puistot, kaikkialla virtaava vieras kieli, asunnot, kapeat portaikot, isot ikkunat suoraan kadulle, pyöreä kahvila, tuoksut joissa on tuttuja elementtejä mutta myös jotain ihan uutta) voi herkistää aistit niin, että syntyy shokki, haltioituminen, pyhiinvaelluskokemus, loppuelämäksi juurtuva fobia.

–

Mikä yllättävintä, arkkitehtonisen kokemuksen voi saada myös menemättä minnekään. Kirjailija Michael Baigent kuvailee kirjassaan The Jesus Papers kokemustaan ahtaassa luolassa Italiassa. Ahtaisiin paikkoihin tottunut tutkija tiesi sietävänsä suljettuja tiloja tavallista paremmin, mutta jopa hän oli joutua paniikkiin. Ennen tutkimaton, juuri ja juuri ryömittävän kokoinen luola jatkui kymmeniä metrejä, eikä Baigentilla ollut aavistustakaan siitä, mitä tunnelin lopussa olisi tai mahtuisiko hän kääntymään takaisin.

Hyvänä kirjoittajana Baigent pystyy välittämään kokemuksensa niin aitona, että kirjaimellisesti haukoin henkeä tarinan edetessä. Oli pakko päästä pois luolasta, käännellä sivuja ja vapautua tonnien kivimassasta pään yläpuolella. Luin kynttilänvalossa, palava steariini teki ilmasta tunkkaista, tunsin kivisen seinän pimeydessä, valon ulkopuolella. Jo tilanteesta kirjoittaminen saa sydämeni sykkimään nopeammin.

Baigent on historiantutkija, jolle rakennuksilla ja tiloilla on valtava merkitys. Hän haluaa tuntea ja kokea tiloja, ja uskoo saavansa näin tärkeää tietoa siitä, mitä tiloissa on tehty ja miksi. Hänestä tuntuu, kuin kivet itsessään sisältäisivät menneisyyttä, joka voi tihkua temppeleissä ja luolissa viipyilevään ihmiseen.

Jotain tällaista helposti tapahtuukin, jos saa rauhassa viettää aikaa melkein missä tahansa vanhassa rakennuksessa. Kädet jotka ovat rakentaneet, jalat jotka ovat kävelleet ja juosseet, ihmiset ajatuksineen ja äänineen tuntuvat olevan lähellä. Niin kuin työntäessäni käteni mummun kutomiin tumppuihin tunnen jotain, mitä en tunne kaupasta ostettujen, konekutoisten tumppujen kanssa.

Mutta mikä osa kokemuksesta on vain aivojen haparointia tyhjyydessä? Kun äärettömältä vaikuttava historia on yhtäkkiä edessämme pyramidina tai temppelinä, etsimme jotain tuttua, johon kiinnittyä. Viisituhatta vuotta on liian pitkä aika hahmotettavaksi, mutta kun kokemuksen liittää ihmiseen, samanlaiseen kuin itse on, tila alkaa hahmottua yleisinhimillisten tunteiden ja ihmiskäsien kautta.

Historia on käsin tehtyä. Opin sen konkreettisesti jo lapsena. Yksi lempipaikoistani on Äetsän punatiilinen voimalaitos, salaperäinen rakennus Kokemäenjoen yllä. Sen tiilissä on kädenjälkiä, aavemaisia kurotuksia historiasta kohti meitä. Niihin voi painaa omat sormensa ja olla hetken osa historiaa. Aika kulkee käsiemme kautta, ja käsillämme voimme sen joskus myös pysäyttää.

–

Kotona kokemukset ovat erilaisia kuin vieraalla maaperällä. Ihmiset ovat usein hyvinkin erilaisia äidinkielellään kuin puhuessaan itselleen vierasta kieltä. Vieraskielisessä seurassa puhun itsekin eri asioita kuin tavallisesti, ilmaisen itseäni eri tavalla, enkä pelkää samoja sosiaalisia rajoituksia kuin suomea puhuvassa ympäristössä. Ehkä on myös niin, että olen erilainen ihminen puutaloalueella kuin kerrostalolähiössä, joen varrella kuin sisämaassa.

Vieraassa paikassa kaikki näyttää kauniilta ja kiinnostavalta. Pienikin kokemus tuntuu niin suurelta, että se on pakko ilmaista: Nevski Prospekt lumisateessa sai minut joskus hyppimään ja nauramaan ääneen. Mannerheimintiellä en voisi kuvitellakaan reagoivani niin. Vieraassa kulttuurissa tunteiden ilmaiseminen ei hävetä niin kuin kotimaassa, jossa kaikki ymmärtävät samaa kieltä ja tuntevat samat sosiaaliset normit.

”Arkkitehtuuri on paikkojen tekemisen taidetta”, kirjoittaa Simon Unwin. Arkkitehtuurin kokemisesta, rakennuksen osana olemisesta ei kuitenkaan puhuta yhtä paljon kuin kokemuksista taidenäyttelyissä. Arkkitehtuuri vaikuttaa liian tutulta ihmiselle, joka elää lähes kaikki elämänsä hetket arkkitehtuurissa. Merkitykseltään mitättömäksi elämisen kehykseksi kutistettu taide iskeekin lujaa, kun se iskee: suoraan hermostoon ja lihaksiin, fyysiseen olentoon, joka yhtäkkiä huomaa, millaiseen häkkiin se on suljettu.

–

Lähteet

 

Baigent, Michael (2006) The Jesus Papers.

 

Isohauta, Teija (2009) Talo kuin täytekakku.

 

Romaniuk, Olha (copyright 2002-2009; kirjoitusvuosi ei tiedossa) Emotion as a 4th dimension in architecture. Artikkeli löytyi tätä kirjoittaessani osoitteesta <http://www.helium.com/items/1460562-emotion-in-architecture>

 

Theisson, Andrea (copyright 2002-2009; kirjoitusvuosi ei tiedossa) Emotion as a 4th dimension in architecture. Artikkeli löytyi tätä kirjoittaessani osoitteesta <http://www.helium.com/items/1556851-emotion-as-a-4th-dimension-in-architecture>.

 

Unwin, Simon (2006) Architecture and emotion. Artikkeli löytyi tätä kirjoittaessani osoitteesta <http://www.scottisharchitecture.com/article/view/Architecture+and+emotion>.