Posts Tagged ‘Milla Hannula’

Mitä se kaikki tarkoittaa? (Näyttely: Eliisa Määttälä ja Milla Hannula)

Eliisa Määttälä ja Milla Hannula: Lipasto -Maalauksia. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 28.5.-16.6.2016.

Milla Hannula: Lumipallo.

Milla Hannula: Lumipallo. Kuva: Galleria Rongan mediakuva.

Eliisa Määttälän ja Milla Hannulan näyttely pitää katsella läpi rauhassa ja hitaasti, ehkä muutamaan kertaankin, ennen kuin hahmotan näyttelyä kunnolla. En ole varma, mistä on kyse, mutta ehkä pieneen galleriaan on vain tuotu vähän liikaa kaikkea. On installaatioita ja maalauksia, joiden esittävyys on vähän kätkössä, ja sitten yhden teoksen edessä lattialla on matto. Tuntuu, että minne vain katsookin, edessä on esineitä ja lisäosia. Teoksia on katseltava yksilöinä, erikseen, jotta niistä saa kiinni.

Milla Hannulalta on esillä pääasiassa akvarelleja. Kuvia on maalattu anarkistisesti papereille, jotka rypistyvät veden vaikutuksesta. Siinä on jotain kivaakin; kuva vaikuttaa imevän paperia itseensä, kun tausta rypistyy kaikkialla värin ympärillä.

Hannula käyttää kierrätyskehyksiä kauniisti osana teostensa visuaalista maailmaa. Vesivärikuvien orgaaniset muodot tuntuvat puskevan kehyksestä paperille kuin melkein pölyksi muuttunut muisto jostakin, mitä kehyksissä on joskus aiemmin ollut.

Paikoin maalaukset ovat esittäviä, paikoin ainakaan minun silmiini eivät ole. Esittävyydessäänkin ne tuntuvat kasvaneen värien ja erityisesti paperilla liikuskelleen veden ehdoilla. Kuva-aiheet ovat taustastaan irrallisia; paperi on valkoinen, eikä sitä edes yritetä peittää. Katson kuvaa paperilla, en kurkistele ikkunoista mihinkään kuviteltuun todellisuuteen. Värienkäyttö on miellyttävää, vaikka välillä muuten tipahdankin kyydistä.

Eliisa Määttälä: Rusakkosarja.

Eliisa Määttälä: Rusakkosarja. Kuva: Galleria Rongan mediakuva.

Eliisa Määttälän puolella galleriaa on installaatioita, maalauksia puulle ja kaakeleille sekä kangasta. Tunnelma on näyttelyn nimen mukainen: kuin katsoisi vanhaan lipastoon, josta pursuilee jollekin tuntemattomalle ihmiselle tärkeitä muistoja. Toisen muistoista voi saada omalla tavallaan kiinni, mutta koskaan ne eivät paljasta itsestään kaikkea.

Puulle tehdyt maalaukset (en ole varma tekniikasta) ovat hienon monokromaattisia. Tarjolla on vain vivahteita puun omasta väristä. Kuvat muodostavat tarinan prinsessoineen ja rusakkoineen, mutta tämä saattaa olla minun puoleltani toki ylitulkintaa.

Kaakelit-sarjassa marssii jonossa ihmisiä ja otuksia (taas tulee mieleen jokin satukirja, kylän väki menossa katsomaan jotakin ihmettä), jotka on piirretty pelkkinä ääriviivoina. Kaksiulotteiset hahmot näyttävät nopeasti tehdyiltä, kuin kokeilulta: millaisia ihmisiä tänään tulee luo, kun tartun siveltimeen?

Kokonaisuutena olisin kaivannut vähän lisätukea teosten tulkintaan. Näyttely on kummankin taiteilijan puolelta kokonaisuus, jossa kaikki liittyy kaikkeen, mutten ole ihan varma siitä, mitä se kaikki tarkoittaa.

 

 

Mainokset

Ruumiita (Näyttelyt: Hannula; Tahkola & Åberg)

Milla Hannula: Kohtalo & Anna Tahkola ja Magdalena Åberg: Somnia Corporis. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 28.3.2015-14.4.2015.

Milla Hannula: Maija Mehiläinen

Milla Hannula: Maija Mehiläinen

Ennen kuin tästä ”tämä näyttely loppui jo, mutta”-aloituksesta tulee uusi tavaramerkkini, puran käytyjen listaa ainakin tällä Mältinrannan kombolla.

Milla Hannulan Kohtalo on rajujen siveltimenvetojen ja jyrkkienkin väriyhdistelmien maalausnäyttely. Selvää tehdään niin lapsuusmuistoista (Maija Mehiläinen) kuin jäätelötötteröistä ja kukkakimpuista.

En tahtoisi sortua stereotypioihin ja sukupuolirooleihin, mutta luulen, että tässä krouvissa estetiikassa kiehtoo myös se, että tekijänä on nainen. Vaikka olisimme kuinka vapaita ja voimistuneita.

Maalaukset vaikuttavat jotenkin siltä, kuin ne olisivat suurennettuja yksityiskohtia jostakin paljon laajemmasta kokonaisuudesta. Katse tiivistetään yhteen asiaan kerrallaan. Yhteen väriin, yhteen osaan kuusipuuta.

Anna Tahkola

Anna Tahkola: Taivas taivas taivas

Anna Tahkolan ja Magdalena Åbergin Somnia Corporis -näyttelyssä katsotaan elämää lihallisena kokemuksena. Mitä jää jäljelle, kun eläin kuolee? Miltä tuntuu täyttää eläimen kuori uudelleen elävän näköiseksi? Entä mitä yhteistä meissä ja kasveissa on (täytyyhän meissä olla jotakin, mehän olemme samaa DNA-koodia kaikki)?

Tahkolan lyijykynäpiirrokset ovat hurjia. Niiden pinnassa risteilee useita kuvia: vesi, veteen heijastuvat pilvet, veden varaan rohkeasti kellumaan heittäytynyt ihminen. Piirtämisen teko tuo kuviin vielä yhden ruumiillisuuden tason lisää. Miten kauan tähän on mennyt, mietin, miten monta jännetuppitulehdusta?

Tahkolan teokset ovat ikkunoita maailmaan, joka on meidän jo nyt, mutta johon emme usein tule katsoneeksi. Porkkana voi tosiaan muistuttaa ihmisjalkoja. Rakenteiden pintoihin puhkeaa ruostekasvoja ja -musteläiskiä. Vesi heijastaa taivaan, mutta ihomme ei.

Magdalena Åberg tuo näyttelykokonaisuuteen eläinten ruumiit: niitä täytetään ja asetetaan esille. Elävän ja kuolleen raja on häilyvä. Tunnistaako maalauksesta heti, onko mallina ollut eläin kuollut vai elävä?

Magdalena Åberg

Magdalena Åberg

Kuolleiden eläinten muuttaminen esineiksi on monimutkaista ja karua työtä. Lopputuloksen herkkyydessä eivät näy sisäelimet, rautalangat, saumat ja kaikki se kiskominen ja työntäminen, jota valmiin eläimen takana aina on.

”Valmiin eläimen”, ikään kuin eläin ei olisi valmis sellaisenaan, myös kuollut eläin (vai onko niin, että vasta kuollut eläin oikeastaan onkin valmis? sen elämä on valmis, kokonaan käytetty?)

Ja onhan näissä aukiviilletyissä vatsoissa jotakin, mikä tuo mieleen sairaalojen leikkaussalit. Nämä potilaat vain eivät nouse sängyltään omin voimin.