Bloggaajan läpinäkyvyydestä

Kirjoitan tämän blogin lisäksi teeblogia, jonka yhteydessä olen törmännyt ilmaisen teen ilmiöön. Pyrin kertomaan joka kerta tarkasti, olenko saanut kirjoituksen aiheena olevan teen maksutta vai maksanut siitä. Läpinäkyvyys on tärkeää sekä lukijalle että kirjoittajan uskottavuudelle. Alan blogeja lukiessani syynään suurennuslasilla tällaisia asioita. Onko kirjoittaja maksanut tuotteesta vai ei?

Tulin sitten ajatelleeksi, pitäisikö minun tehdä sidonnaisuusilmoituksia myös Nokkoseen. Lienee yleistä tietoa, että kirjoittajat pääsevät lähes kaikkiin museoihin ilmaiseksi pressikortilla? Voisin siitä huolimatta kertoa tämän jokaisen päivityksen lopussa:

Sidonnaisuus: Museo ei ottanut minulta pääsymaksua.

Toiseksi. Saan toistuvasti (vaikken niin usein kuin toivoisin) taidekirjojakin maksutta. Museot antavat toisinaan näyttelykirjat ilmaiseksi, jos näyttelystä tekee jutun. Tämäkin pitäisi ehkä alkaa ilmoittaa:

Sidonnaisuus: Sain näyttelykirjan (hinta 42 €) maksutta.

Onhan se kuitenkin kallis lahja.

Toisaalta ajatus siitä, että työnteosta pitäisi maksaa, on älytön. Jos kriitikon pitäisi maksaa siitä, että pääsee työpaikalleen (näyttelyt ovat osa työpaikkaani), jäisi osa näyttelyistä kyllä kritisoimatta.

Osa näyttelykirjoista jääkin. Kävin taannoin Helsingin Taidehallin mahtavassa Manifesto-näyttelyssä (Julian Rosefeldt). Näyttelykirja maksoi reilut 40 €, ja totesin sen turhan kalliiksi. Olin jo suunnitellut mielessäni, mitä siitä kirjoittaisin blogissa, mutta kirjoittamatta jäi.

Pitäisikö tämäkin ilmoittaa:

Juttu jäi kirjoittamatta kriitikon tämänhetkisen rahatilanteen vuoksi.

Kritiikkiin liittyy ajatus lahjomattomuudesta, rehellisyydestä ja kriitikon omanarvontunnosta. En usko, että laajasti ajatellaan kriitikoiden kirjoittavan kauniisti, jos heidät päästää ilmaiseksi näyttelyihin. En ainakaan itse ajattele näin.

Pitäisköhän tätäkin testata? Maksaa pääsylippu näyttelyyn, josta kirjoitan kritiikin. Ja jos tulee tarve nähdä näyttely kritiikkiä varten uudestaan, maksaa uudestaan. Miten taidekokemus muuttuu, kun se luo loven lompakkoon?

Sehän on suuren osan yleisöstä taidekokemus joka kerta. Lovi lompakossa. Sen punnitsemista, onko näyttely siihen kuluvan rahan arvoinen.

Vastapainoksi on sanottava, että matkustan paljon näyttelyihin, eikä matkakulujani korvaa kukaan. Vaikka rahani eivät mene kulttuurille, maksan näyttelyistä siis yleensä kuitenkin jossain muodossa.

Viimeksi tänään kävin Tampereen taidemuseon lehdistötilaisuudessa. Näyttelyn näin ilmaiseksi, mutta kahvia ja piirakkaa en ehtinyt nauttia (näyttely oli sen verran laaja, että koko aika meni sen katselemiseen, vaikka livahdin saleihin jo esittelypuheen aikana).

En tiedä, miten positiivinen olisin omenapiirakan jälkeen ollut. Astelin sateeseen ja palasin kotiin hauduttamaan teetä.

Taideblogilista

Olen viime päivinä päivittänyt kaikki Taideblogilistan rikkoutuneet linkit toimiviksi ja muutenkin pohtinut listan ilmettä. Tarvitsisiko se kuvia? Vai riittääkö tuollainen virallisen oloinen listaus?

Nostan joka perjantai Twitterissä esiin jonkin listan blogeista. Kannattaa ilmoitella puuttuvia blogeja!

 

Tampereen taiteilijaseuran luentosarja naistaiteilijoista, osa 1

Elisabetta Siranin maalaus luentodiassa.

 

En tiedä miten, mutta olen onnistunut välttämään tiedon siitä, että Tampereen taiteilijaseura järjestää luentosarjoja taiteesta. Nyt bongasin tällaisen luentosarjan naistaiteilijoista juuri ennen sen alkamista, ja koska mikään ei ole parempaa tekemistä kuin tuijotella diakuvia hämärässä huoneessa, ilmoittauduin mukaan.

Ajattelin tarjota teille ajatuksia luennoilta (en toki ala referoida luentoja mitenkään sen kummemmin, mutta kirjoitan jotakin itselleni muistiin). Tämä toimii samalla kiitoksena Taiken kahden kuukauden apurahasta, jonka turvin kirjoitin keväällä teille kritiikkejä ja haastatteluja (Erno Peltonen, Samuli Laurinolli, Sanni Seppä) – olen odotellut jotakin bonustapahtumaa, josta kirjoittaa vielä tämän onnellisten apurahatähtien alla alkaneen vuoden aikana. Naistaiteilijat tulivat vastaan kuin tilattuna.

–

Ensimmäisen luennon aiheena oli Nainen taiteilijana renessanssin ja barokin ajan Italiassa. Tässä muutama kiinnostava teema luennolta (ja yrittäkääpä olla puhkeamatta feministiseen raivoon tätä lukiessanne):

• Kun nainen osasi maalata, häntä ei pidetty ihan naisena vaan eräänlaisen kolmannen sukupuolen edustajana. Nainenhan ei voi osata tehdä taidetta.
• Naisen tekemän taideteoksen kehuminen tarkoitti käytännössä, että ”tää on sulta jo tosi hyvä, ei sun tarvi yrittää tehdä tän parempaa, kun sä oot nainen”.
• Renessanssin ajan naisten tekemästä taiteesta on tuhoutunut paljon, koska naiset usein saivat käyttöönsä huonompia materiaaleja kuin aikansa miehet.

Erityisen kiinnostava henkilö kaikista eilen kohtaamistani oli Sofonisba Anguissola (n. 1532–1625). Wikipediakin tuntee hänet, mutta taidehistorian opinnoissani en koskaan ole kuullut tätä nimeä.

Anguissolan elämäntarina poikkeaa joka kohdassa muiden aikakauden naistaiteilijoiden tarinasta. Hänen isänsä ei ollut taiteilija; hän sai kouluttautua; Roomassa hän tutustui Michelangeloon ja sai tältä neuvoja työskentelyynsä; hän pääsi hovimaalariksi; hän työskenteli niin aktiivisesti, että ehti naimisiin vasta yli 40-vuotiaana; avioliittokaan ei keskeyttänyt hänen uraansa; hän ei kuollut lapsivuoteeseen tai muutenkaan nuorena vaan eli 93-vuotiaaksi; ensimmäisen miehensä kuoltua hän rakastui merikapteeniin ja meni uudelleen naimisiin.

Pohdin Anguissolan tarinaa kuunnellessani, miten moderni hänen elämänsä oli. Samalla siihen sisältyi ajan ennakkoluulojen vuoksi esteitä: naiset eivät saaneet opiskella anatomiaa tai matematiikkaa (siis käytännössä perspektiiviä), joten ne oli vain opittava jotenkin itse. Tätä koulutuksen onttoa kohtaa ei Anguissolan maalauksista kuitenkaan huomaa. Hän on ollut lahjakas, kunnianhimoinen, sinnikäs, tavoitteellinen.

On toki sattumaakin, että elää vanhaksi ja ehtii luoda pitkän uran. Silti jokin Anguissolan pitkässä elämässä tuntuu tarkoituksenmukaiselta: hän ei antanut periksi missään vaiheessa.

 

Mitä kuuluu, Erno Peltonen?

Suuri punainen ovi. Sellainen johtaa Pyynikin Trikoon rakennukseen, jossa sijaitsee Erno Peltosen työhuone. Työhuoneella on suuri merkitys taiteilijalle, joka sanoo, ettei ole koskaan maalannut missään muualla (hänen edellinenkin työhuoneensa oli Pyynikin Trikoolla). Työhuoneesta on muodostunut hänelle toinen olohuone, jossa hän saattaa myös lukea tai korjata polkupyörää.

Olen tullut tapaamaan Peltosta kysyäkseni häneltä muutaman perustavanlaatuisen kysymyksen. Taiteilijan edellisestä näyttelystä on kuukauden verran aikaa, eikä häneltä ole tänä vuonna tulossa muita yksityisnäyttelyitä – tarkoitus on keskittyä uusiin maalauksiin. Mitä taiteen tekemiseen kuuluu?

– Ei minulla koskaan ole sellaista, etten tietäisi, mitä maalaisin. Enemmänkin haasteena on valita mielessä pyörivistä ideoista ne, jotka kannattaa toteuttaa, Peltonen kertoo.

”Searching for tomorrow II”
2015, öljy kankaalle, 50 x 50cm. (Kuva: Erno Peltonen.)

Okei, ei siis tyhjän kankaan kammoa ainakaan. Yritän pelotella Peltosta itsekritiikillä. Että onko sitä, ja missä vaiheessa sille sopii antaa tilaa?

– Enää en mieti tekemistä niin tarkkaan, ettei käy niin, etten pystyisi tekemään mitään. Kriittisyys on kyllä silti läsnä jokaisessa työvaiheessa. Enemmän se kriittisyys minulla liittyy kuvan tyyliseikkoihin ja maalausteknisiin juttuihin kuin sellaiseen, että alkaisin rajoittaa ideoitani, hän sanoo.

– Kun kuvan saa jollakin tavalla itsestään ulos, näkee, onko se käyttökelpoista materiaalia vai ei. Usein sitten katselen niitä maalauksia ja lajittelen ihan kylmästi, että tuo on hyvä, tuo on huono.

Ajatus huonoista teoksista kiinnostaa. Mitä niille tapahtuu?

– On paljon töitä, joita en itse koe vahvasti oman tyylisiksi, mutta sitten joku toinen näkee ne, ja saa niistä paljon irti. Niin että ei oikeastaan kannata liikaa miettiä sitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Sen saa kyllä sitten kuulla muilta.

Entä toisin päin? Unohdetaan kriittisyys ja pohditaan saavutuksia. Mitä sellaista olet saavuttanut, mitä olet halunnut?

– Pidän kyllä saavutuksena, tai ehkä ainakin siunauksena sitä, että saan tehdä sitä, mikä on minulle tärkeää. Että minulla on työhuone ja mahdollisuus maalata. Se on kyllä suurin ilonaihe.

Toisaalta, Peltonen toteaa, deadlinet motivoivat tekemään teoksia valmiiksi ja selkeät tavoitteet pitävät liikkeellä. Mutta sitten kuitenkin taiteilijan työhön liittyy niin paljon toisenlaisiakin kokemuksia: apurahahakemuksiin vastataan hylkäyksillä ja näyttelyaikoja voi hakea, muttei niitä aina saa. Sellaisina hetkinä on pakko miettiä, mikä tässä kaikessa on parasta. Ja se on maalaaminen, se yksinkertainen (vaikkei millään tavalla itsestään selvä) asia, että saa tehdä taidetta.

Inspiraatioon Peltonen ei kuitenkaan omalla kohdallaan usko.

– Inspiraatio voi olla liikkeellepaneva voima, mutta maalaaminen muuttuu sitten työksi. Teos valmistuu, kun sitä vain jaksaa tehdä. Jotkin teokset kyllä syntyvät siinä paljonpuhutussa flow-tilassa, mutta toiset vaativat enemmän puurtamista, hän kertoo.

– Se on kyllä hienoa, miten maalaus kuljettaa itse itseään, kun sille antaa aikaa. Mitä enemmän maalaa, sen helpommaksi se muuttuu.

Maalatessaan taiteilija pyrkii olemaan ajattelematta tulevaa katsojaa, vaikka hän toteaakin, että jos näkee sen vaivan, että vie teoksensa näytille ja odottaa jonkun tulevan katsomaan niitä, on tietysti tärkeää ajatella myös sitä, mitä annettavaa niillä teoksilla on. Päällimmäisenä hän toivoisi katsojan saavan näyttelystä irti uutta näkökulmaa. Varsinkin, jos aiheet ovat samaistuttavia, ne voivat antaa katsojalle uudenlaisia tapoja ajatella ja nähdä asioita.

– Maalatessani ajattelen enemmän kuitenkin sitä, miten maalaus toimii maalauksena. Se on vähän kylmä ja tekninen tapa pureskella maalausta, ajatella sitä maalauksen oman kielen kautta.

”Muistoksesi” (In memoriam)
2015, öljy kankaalle, 50 x 60cm. (Kuva: Erno Peltonen)

Koska haastattelu tulee kritiikkiblogiin, kysyn lopuksi vielä Peltosen omasta suhteesta taidekritiikkiin. Onko kritiikillä merkitystä taiteilijalle itselleen (jos jätetään nyt taidekritiikin yhteiskunnalliset merkitykset keskustelun ulkopuolelle kokonaan)?

– Taidekritiikkiin liittyy jokin ajatus vakavuudesta: että sanotaan, onko taide hyvää vai ei. Itse luen kritiikkejä enemmänkin kertomuksena siitä, mitä taiteilija tekee. En niinkään lue niitä selvittääkseni, onko kriitikko tyytyväinen näkemäänsä taiteeseen, Peltonen aloittaa.

Kritiikki toimii hänelle myös tutustumisena uusiin tekijöihin.

– Luen kritiikkejä sellaisten taiteilijoiden näyttelyistä, joita en tunne. Kritiikki toimii ensikosketuksena heidän taiteeseensa. Mutta kyllähän se lisää mielenkiintoa, jos kriitikko suitsuttaa jotain näyttelyä tosi paljon. Sitä kautta kritiikit vaikuttavat myös mielipiteen muodostumiseen.

Omista näyttelyistään tai teoksistaan kirjoitettua kritiikkiä Peltonen kuvaa usein yllättäväksi:

– Se yllättää, millaisilla sanoilla kirjoittaja kuvailee teoksiani. Lukeminen auttaa käsittämään omaakin tekemistä uudella tavalla.

Tampereen taidemessut 4.-6.10.2013

Kävin Taidemessuilla heti tänään, messuille ehtii vielä huomenna ja ylihuomenna. Messujen ohjelma ynnä muuta löytyy Taidemessujen sivuilta.

En tiedä, ehkä se johtui suuremmasta hallista tai kovaäänisistä pursuvista myyntipuheista, mutta jotenkin nämä messut tuntuivat kolkommilta kuin ne ensimmäiset messut (2011). Siellä oli kotoisaa.

Tai ehkä vika oli siinä, etä menin messuille yksin. Yksin on aina kolkkoa kaikkialla (paitsi museoissa, joissa yksin on oikeinkin mukavaa).

Messuilla oli kuitenkin kivaa. Kuuntelin keskustelua Sara Hildénin elämästä ja Mesenaatti-dokumentista (tuli taas palava vimma päästä Sara Hildénin taidemuseon kahvilaan! rakastan sitä museota; se on oleellinen osa sitä, mitä kutsun kotikaupungikseni, tunnetta, että täällä on juuri minun paikkojani). Tsekkailin gallerioiden ja taiteilijoiden lokeroita. Messuthan käyvät taidenäyttelystä, jos niitä lähestyy ihan itsekkäistä tarkoitusperistä katsojana, ei ostajana. Ei sillä, ettenkö mielelläni olisi ostanutkin kaikenlaista, mutta, tiedättehän.

Sieluani sykähdyttivät eniten Paula Puikkosen kirjoihin maalaamat teokset (kuvassa). Jonkin sellaisen voisin joskus liittää suunnattomaan taidekokoelmaani. Myös Petri Nuutisen omituisenmuotoisissa, peilin näköisissä teoksissa oli salaperäistä hohtoa (minut saa aina puolelleen salaperäisyydellä!). Hannu Palosuon maalauksetkin miellyttivät minua, viherkasvit varjoineen saavat maalaukset näyttämään veistoksilta (se peikonlehtimaalaus sopisi hyvin kotiini, joka on täynnä peikonlehtiä).

(Kuten huomaatte, messuilla tulee omituinen ostamisen tarve. Että tämähän sopisi kotiin, ja tuo. Se johtuu niistä kovaääniskuulutuksista, joissa hoetaan sitä, miten taide tekee kodin ja niistä osastoista, joissa taidetta on asetettu sohvien ja tapettien kanssa vilkkaaseen vuoropuheluun (’vuoropuhelu’ on taidekieltä, toim. huom.).)

Eräältä taiteilijalta ostin yhden grafiikantyön, mutten voi mainostaa sitä tässä, koska ostin sen lahjaksi. Yritän säilyttää salaisuuden jouluun (olen todella huono tässä; meinasin heti lähettää lahjan saajalle viestin, että ostin sinulle joululahjan, ja yritän pitää sen salassa).

Messuilla meni yksinkin vaellellessa pari tuntia, joten oikein hyvä viikonlopunviettopaikka se on, suosittelen. Vaikka taide tällaisissa paikoissa aika perinteisenä kuva seinällä -tyyppisenä formaattina esittäytyykin, niin eiköhän meistä useimmat haluakin kotiinsa nimenomaan kuvia seinille. Tamkin lakkautettavat kuvataideopinnot ovat esillä videoteosseinän muodossa, ja oli siellä myös videoituja performansseja MUU-gallerian osastolla. Ja tietysti hyväksi havaittu veistoskatu.

Huomenna & sunnuntaina ohjelmassa olisi näköjään taidekaraoke, joka voisi olla mielenkiintoista seurattavaa.

 

TAMK lakkauttaa kuvataiteilijakoulutuksen

Näin näyttää ansiokkaasta vastarinnasta huolimatta käyvän: ”Kulttuurialalla TAMK profiloituu media-alan toimijana, ja koulutus keskittyy musiikkia lukuun ottamatta Mediapolis-kampukselle. Kuvataitelijan tutkinnosta luovutaan, ja taiteen opetusta sisällytetään media-alan koulutukseen. Musiikin koulutuksessa painotus on klassisessa sekä draama- ja teatterimusiikissa.” (Lähde: TAMK hakee toimilupaa profiiliaan vahvistaen.)

On jännittävää/kuvottavaa seurata, miten rahalla perustellaan nykyään kaikki. Mikä tahansa väite voidaan kumota rahalla. Se tuottaisi hyvinvointia ja elämänhalua tuhansille ihmislle! Mutta se maksaa, joten emme tee sitä.

On jännittävää/kuvottavaa, että yhtä aikaa vannotaan nuorten koulutuksen nimeen ja lakkautetaan opiskelupaikkoja. Ja sanottakoon nyt sekin itsestäänselvyys, että ihmiset maksavat veroja saadakseen terveyspalveluja ja koulutuksen, ja kuitenkin aina ensimmäiseksi leikataan nimenomaan näistä.

Olen kirjoittanut kamppailusta TAMK:n kuvataiteilijakoulutuksen puolesta sekä taiteesta ja rahasta viime kuukausina mm. seuraavat jutut (ja olen edelleen ihan samaa mieltä kaikesta, mitä kirjoitin):

Ilman taidetta en voisi (8.5.2013)

Mitä hyötyä taiteesta on? (Keskisuomalainen, 16.5.2013)

Jos puolisosi ei rakasta sinua, taide rakastaa sinua (4.6.2013)

Kolumni: Mitä hyötyä taiteesta on?

Taannoin yritin sanoa jotain oleellista Tamkin kuvataidekoulutuksen puolesta, mutten onnistunut. Mietin sitten, miksi on vaikeaa sanoa, mitä hyötyä taiteesta on. Tiivistin ajatukseni kolumniin, joka julkaistiin Keskisuomalaisessa tänään: Mitä hyötyä taiteesta on?

Teatteria: Hugo Simbergin Siivet

Tampereen Teatterissa ilmeisesti enää kerran esitettävä Hugo Simbergin Siivet innoittaa minut kirjoittamaan teatterista. Katsokaas, olen niin monipuolinen, että menen teatteriinkin katsomaan kuvataiteeseen liittyviä juttuja! En yhtään niin monomaaninen ja fiksoitunut ole kuin luulette!

Näytelmä-monologin Simberg on maaninen ja depressiivinen taiteilija, joka ei piittaa siitä, tuleeko hänestä kuuluisa vai ei. Tampereen Johanneksenkirkon maalaaminen tuntuu vuoroin mahtavalta, vuoroin liian suurelta haasteelta. Välillä kuvia syntyy, välillä ei, välillä purjehditaan ja välillä syödään kermaleivoksia puuvajassa, ettei mestari Gallen-Kallela huomaa.

Monologiin on onnistuneesti kirjoitettu taiteilijan lopullinen kriisi: heti, kun jotakin hienoa on saanut aikaiseksi, pitää pelätä, ettei enää koskaan saa inspiraatiota eikä enää koskaan innoitu tekemään jotain yhtä hienoa. Kirkon maalaamisen jälkeen innoituksen odottelusta vaikuttaa tulevan taiteilijan päätyö.

Puolivälissä näytelmää tarina muuttui minulle turhan osoittelevaksi, maalaus alkoi selittää rautalangasta väännettyä filosofiaansa ja lopulta jouduttiin tunnustamaan elämän väliaikaisuus ja kuolemaan pois. Sellaisia kai elämäkerrat ovat – ne on pakko lopettaa päähenkilön kuolemaan.

Kertomatta nyt sen enempää juonesta totean, että yksi Ville Majamaan esittämä hahmo, Koukkuniemessä asuva papparainen, oli lopulta koko monologin liikuttavin henkilö. Ainut kerta, kun olin alkaa itkeä oli kun pappa sanoi kirkossa istuessaan toistuvasti ”jaa-jaa” käheällä, poissaolevalla äänellä.

 

Kirja: Linda Nochlin – Bathers, Bodies, Beauty

Linda Nochlin: Bathers, Bodies, Beauty – the visceral eye (2006).

–

Ostin tämän Linda Nochlinin kirjan Ateneumin kirjakaupan alennusmyynnistä vuonna 2008. Olen lukenut sen sittemmin useampaan kertaan, viimeisimmän lukukierroksen päätin viisi minuuttia ennen tämän päivityksen kirjoittamista.

Kirja on kuin taivaasta pudonnut lahja taideteoksia analysoivalle mielelle. Nochlin on loistava kirjoittaja (hänen teoksistaan voin suositella melkein mitä tahansa), mutta erityisesti pidän juuri tästä kokoelmasta puheista muokattuja artikkeleita. Tämä on esseemäinen, hyvin henkilökohtainen, teoksiin uppoavan analyyttinen, kieleltään kaunis teos.

Kirjan lukeminen on muuten nopeaa ja sujuvaa, mutta päädyn aina jostain asiasta toiseen kirjaan ja taas kolmanteen, joten lopulta luen päällekkäin viittä tai kymmentä kirjaa, ja huomaan, että kasa vain kasvaa ja sen ensimmäisenkin kirjan loppuun saattamiseen menee kuukausia. Tämä on juuri sellainen kirja, josta täytyy kesken kaiken hypätä selvittämään, mitä Susan Sontag kirjoittikaan ihmisistä valokuvissa tai mitä sanoo Anthony Julius kirjassaan Transgressions tästä alastonaiheesta tai miten Tampereen taidemuseon Pitkältä tieltä, vanhuksiin taiteessa keskittyvä teos, analysoi vanhuusaihetta.

Niin käy, koska Nochlin käy kirjassaan läpi valtavan laajan kirjon ihmiskuvia. Hän kirjoittaa alastomuudesta, vanhenevasta ruumiista, kuolemasta. Hän kirjoittaa itsestään maalatuista muotokuvista ja suhteestaan niihin. Hän kirjoittaa Manet’sta, paljon Manet’sta. Kylpijäaiheen kulkeutumisesta halki taidehistorian. Kauneudesta, ja rehellisyydestä, jonka ajatellaan taiteen ihmiskuvissa aina olevan jotain muuta kuin kaunista.

Kirja on painava, kiiltävälle paperille painettu värikuvitettu teos. Kuitenkin se on pieni ja helppo kantaa mukana repussa. Olen lukenut sitä paljon linta-autoissa ja junissa. Katkelmia sieltä täältä. Ehkä siksi en pystykään kirjoittamaan tästä kovin suoraviivaista analyysiä.

Pidän siitä, miten Nochlin lähestyy kuvia. Hän katsoo ja antaa kuvan kertoa, Hän ei lähesty kuvaa kimppu teorioita kädessään, ei etsi valmiista paloista maalaukseen sopivaa. Hän antaa kuvan olla.

Tämä lähestymistapa tuo kirjaan ihanaa levollisuutta. Meidän ei tarvitse vimmaisesti yrittää kaivaa esiin asioita, ymmärtää väkisin. Me voimme vain katsoa. Ja niin hän pääsee kuviin syvälle. Hän kirjoittaa Manet’n asetelmista:

”Indeed, it seems to me that Manet displaces some of the emotional empathy and pathos he so deliberately withdraws from his representations of human death onto the realm of dead things, the objects – flowers, fruit, vegetables, fish, or rabbit – of the nature morte.”

ja (analyysi on toki tätä paljon pidempi) yhtäkkiä näen Manet’n asetelmat eri tavalla kuin ennen.

Erityisesti vastavalmistuneena, taidehistorian akateemisia tutkimuksia lukeneena, tämä kirja oli minulle valtavan tärkeä. Hyvä on, me luimme Nochlinin kuuluisan Why Have There Been No Great Women Artists? johonkin tenttiin, mutta se on ilmiötä, sosiologiaa, historiaa valottava teksti. Nochlin on parhaimmillaan kun hänet päästää remuamaan taideteosten kanssa. Hän yhdistää historian faktat kauniiseen analyysiin ja tunteisiin. Hän osaa sen, mistä moni voi vain haaveilla.

Nochlin on hyvä esimerkki myös siitä, että yhden elämän aikana ehtii syventyä tutkimaan monia asioita. Sen sijaan, että hauduttaa pöytälaatikossa sitä yhtä suurta ja mestarillista tutkimusaihetta, pitäisi vain yksinkertaisesti selättää se ja käydä seuraavan kimppuun. Kannustavaa!

Bathers, Bodies, Beauty on kaiken sen kiteytymä, miksi rakastan taidehistoriaa. Tuntuu, että rakkauteni taidehistoriaan on sitä palavampaa, mitä kauemmin on siitä, kun olen saanut yliopistossa alaa opiskella. Tämänhetkiset opintoni taidekasvatuksen parissa ovat ihan toisenlainen prosessi, enkä ole (vielä toisen vuoden opiskelijanakaan) lainkaan varma, sovinko taidekasvatukseen missään asennossa, jolla aihetta yritän lähestyä.

Onneksi on Nochlin, johon palata.

 

Tiedon vapaasta saatavuudesta

Istuin eilen Ateneumin arkistossa lukemassa ruotsinkielisiä taiteilijakirjeitä 1800-luvun lopulta. Arkiston työntekijät olivat mukavia ja avuliaita, ja alkuperäisestä harhailevasta sähköpostikyselystäni eteenpäin sain kovasti apua tutkimuksessani. Lopulta kirjeiden lukeminen oli kuin olisi saanut seurata 1800-luvulla kirjoitettua blogia (typerä vertaus, koska ihmiset tuntuvat nykyään pitävän blogeja lähinnä valokuvakoosteina omista muotivaatteista tai vellomisena omassa elämäntuskassa). Käsinkirjoitetut kirjeet ovat hieno ikkuna menneisyyteen. Ja ne tarinat! Mitä meistä jää jäljelle, kun emme kirjoita arkistokelpoisia kirjeitä?

Mutta. Nämä yli 100 vuotta vanhat kirjeet ovat arkistossa digitoituina. Sen sijaan, että niitä voisi sähköisen tiedonkulun aikakautena lukea vaikka netissä, minun täytyi matkustaa Helsinkiin ja istua arkistossa koneella lukemassa niitä digitoituja versioita (alkuperäisiä kirjeitä en toki edes nähnyt). Miksei tätä olisi voinut tehdä kotikoneella? Miksi materiaali digitoidaan, ellei hyödynnetä sähköisen informaation mahdollisuuksia kulkea minne tahansa ajatuksen nopeudella? Keneltä se on pois, että tällaista materiaalia suljetaan arkistoon?

Mukaankaan niitä digitiedostoja ei esim. usb-tikulla saa. Sen sijaan kirjeitä sai tulostaa huonolaatuisina, liian pienikokoisina printteinä, joista ehkä saan selvän suurennuslasin kanssa. Valitukseeni asiantilasta sain vastauksen, että voin milloin tahansa tulla takaisin arkistoon lukemaan kirjeitä uudelleen sillä yleisökoneella. Kätevää.

En ymmärrä tiedonkulun jumittamista. Kyse ei voi olla tekijänoikeuksistakaan, kun materiaali on yli 100 vuotta vanhaa. Mitä pahaa tapahtuisi sinä päivänä, kun taiteilijoiden digitoidut kirjeet olisivat netissä kaikkien kiinnostuneiden luettavina? Ei mitään. Sen sijaan voisi käydä niin, että kaltaiseni ihmiset, joita nyt vain sattuu kiinnostamaan, lukisivat kirjeitä kotonaan, saisivat ideoita, huomaisivat yhteyksiä (jollaisia ei huomaa, ellei voi lukea kirjeitä uudelleen ja uudelleen ja eri taiteilijoiden kirjeitä myös, riittävästi saadakseen intuitiivisia aavistuksia), ehkä kirjoittaisivat jotakin.

Meillä on erikseen tutkijat ja muut kansalaiset, ja se on vähän tylsää. Miten paljon koulutetaankaan maistereita, jotka eivät koskaan tee tutkimustyötä (koska eivät pääse/ehdi/halua jatko-opiskelijoiksi yliopistoon), mutta joita kiinnostaisi tehdä edes jotain vapaa-ajallaan. Minua kiinnostaisi, nimittäin. Eikä sitä varten tarvitse mikään maisteri olla, että osaa lukea ja analysoida tekstejä – tämä maisteriviittaukseni pyrkii välittämään huoleni siitä, että yhteiskunta tuhlaa kouluttamiensa ihmisten ammattitaitoa ja intoa kun heitä koulutetaan työttömiksi. Voisi sitten työttömänä vaikkapa lueskella arkistoista juttuja ja kirjoittaa vaikkapa taideblogia.

Nyt tähän voi sitten vastata, että tulisi kauhean kalliiksi tehdä nettipalvelu, jossa ne kirjeet olisivat luettavina.

–

(Kuva ei liity tekstiin mitenkään, eivät ne olleet edes rakkauskirjeitä, joita luin.)