Tiedon vapaasta saatavuudesta

Istuin eilen Ateneumin arkistossa lukemassa ruotsinkielisiä taiteilijakirjeitä 1800-luvun lopulta. Arkiston työntekijät olivat mukavia ja avuliaita, ja alkuperäisestä harhailevasta sähköpostikyselystäni eteenpäin sain kovasti apua tutkimuksessani. Lopulta kirjeiden lukeminen oli kuin olisi saanut seurata 1800-luvulla kirjoitettua blogia (typerä vertaus, koska ihmiset tuntuvat nykyään pitävän blogeja lähinnä valokuvakoosteina omista muotivaatteista tai vellomisena omassa elämäntuskassa). Käsinkirjoitetut kirjeet ovat hieno ikkuna menneisyyteen. Ja ne tarinat! Mitä meistä jää jäljelle, kun emme kirjoita arkistokelpoisia kirjeitä?

Mutta. Nämä yli 100 vuotta vanhat kirjeet ovat arkistossa digitoituina. Sen sijaan, että niitä voisi sähköisen tiedonkulun aikakautena lukea vaikka netissä, minun täytyi matkustaa Helsinkiin ja istua arkistossa koneella lukemassa niitä digitoituja versioita (alkuperäisiä kirjeitä en toki edes nähnyt). Miksei tätä olisi voinut tehdä kotikoneella? Miksi materiaali digitoidaan, ellei hyödynnetä sähköisen informaation mahdollisuuksia kulkea minne tahansa ajatuksen nopeudella? Keneltä se on pois, että tällaista materiaalia suljetaan arkistoon?

Mukaankaan niitä digitiedostoja ei esim. usb-tikulla saa. Sen sijaan kirjeitä sai tulostaa huonolaatuisina, liian pienikokoisina printteinä, joista ehkä saan selvän suurennuslasin kanssa. Valitukseeni asiantilasta sain vastauksen, että voin milloin tahansa tulla takaisin arkistoon lukemaan kirjeitä uudelleen sillä yleisökoneella. Kätevää.

En ymmärrä tiedonkulun jumittamista. Kyse ei voi olla tekijänoikeuksistakaan, kun materiaali on yli 100 vuotta vanhaa. Mitä pahaa tapahtuisi sinä päivänä, kun taiteilijoiden digitoidut kirjeet olisivat netissä kaikkien kiinnostuneiden luettavina? Ei mitään. Sen sijaan voisi käydä niin, että kaltaiseni ihmiset, joita nyt vain sattuu kiinnostamaan, lukisivat kirjeitä kotonaan, saisivat ideoita, huomaisivat yhteyksiä (jollaisia ei huomaa, ellei voi lukea kirjeitä uudelleen ja uudelleen ja eri taiteilijoiden kirjeitä myös, riittävästi saadakseen intuitiivisia aavistuksia), ehkä kirjoittaisivat jotakin.

Meillä on erikseen tutkijat ja muut kansalaiset, ja se on vähän tylsää. Miten paljon koulutetaankaan maistereita, jotka eivät koskaan tee tutkimustyötä (koska eivät pääse/ehdi/halua jatko-opiskelijoiksi yliopistoon), mutta joita kiinnostaisi tehdä edes jotain vapaa-ajallaan. Minua kiinnostaisi, nimittäin. Eikä sitä varten tarvitse mikään maisteri olla, että osaa lukea ja analysoida tekstejä – tämä maisteriviittaukseni pyrkii välittämään huoleni siitä, että yhteiskunta tuhlaa kouluttamiensa ihmisten ammattitaitoa ja intoa kun heitä koulutetaan työttömiksi. Voisi sitten työttömänä vaikkapa lueskella arkistoista juttuja ja kirjoittaa vaikkapa taideblogia.

Nyt tähän voi sitten vastata, että tulisi kauhean kalliiksi tehdä nettipalvelu, jossa ne kirjeet olisivat luettavina.

(Kuva ei liity tekstiin mitenkään, eivät ne olleet edes rakkauskirjeitä, joita luin.)

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: