Posts Tagged ‘Tuomo Saali’

Tekee hyvää katsoa (Näyttely: Tuomo Saali)

TUOMO SAALI: Pala taivasta. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 22.4.–11.5.2016.

Nocturne.

Nocturne.

Okei, käsitellään se romantiikka nyt tästä ensin alta pois. Tuomo Saalin maalauksissa on massiivisia pilviä ja maisemia, ja pieniä ihmisiä maisemien keskellä. Tulee mieleen Caspar David Friedrich ja hänen vaeltajansa.

Tämä on kuitenkin vain pintaa, koska Saali maalaa toisenlaisia kohtaloita. Hänen ihmisensä ovat todella pieniä, ja hänen taivaissaan on voimaa, joka musertaa. Ei siis mitään sellaista, että romanttinen sankari katselee kallionkielekkeeltä alaspäin, ehkä jopa hallitsee maisemaansa jossain määrin.

Kyllä Saali siitä huolimatta romantiikkansa tuntee. Hänellä on maalaus nimeltä Ylevä (Sublime), ja subliimin käsite on varsin merkittävä osa romanttista maisemamaalausta. Subliimi luo katsojalle varsin vahvoja tunteita. Tunneskaalaan kuuluu ihastus, vaarantunne ja jopa kauhu, ja yleensä tunne liitetään nimenomaan luontoon. (Hassua kyllä, Saalin Ylevä on pienin teos koko näyttelyssä. Olen haistavinani tässä jonkinlaisen kommentin siihen, että tätä subliimin käsitettä varmaankin aina tarjotaan selittämään hänen maalauksiaan.)

Näyttelyn maalauksista näkee ensin pilvimassat ja ihmiset, siis sisällön. Kun samankaltainen (joskin aina huomattavasti erilainen) maisema toistuu monta kertaa, alkaa maalauksista nähdä niiden pinnan ja tekniikan. Yhtäkkiä pilvet muodostuvatkin maaliläiskistä ja vuori on valutettu kankaalle. Kaikki tämä saa arvostamaan teoksia vielä enemmän: että ne on oikeasti tehty, jokainen niistä, suunnattomalta vaikuttavalla innolla toistuvasti samaan tematiikkaan ja kuva-aiheeseen.

Ihailen tätä omistautumista.

Toisinaan taivaat tuntuvat syövän ihmiset sisäänsä, välillä maisema rauhoittuu. Joka tapauksessa niitä tekee hyvää katsoa.

 

Mainokset

Henkeäsalpaava (Näyttely: Saali)

Tuomo Saali: Vaativa polku. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 28.3.2012 saakka.

Minussa elää romantiikan ajan kaipuu kokea suuria luonnonvoimia, ajattelen, kun katselen Tuomo Saalin maalauksia. (En kuitenkaan viittaa tässä sen enempää romantiikkaan tai Caspar David Friedrichiin, vaikka hän tuleekin mieleen monella tavalla.)

Saali maalaa valtavia taivaita, ilmavirtojen mukana kohoavia suunnattomia pilvimassoja, merta, horisontista puristuvaa auringonvaloa ja pieniä ihmisiä rannalla. Siinä se, ja se riittää.

Teokset eivät ole niin valtavia kooltaan kuin niiden vaikutus katsojaan antaisi olettaa. Valo ja tunnelma saavat haukkomaan henkeä. Oranssit ja turkoosit täyttävät taivaan. Ja Saalin öljyvärien käyttö on niin perinpohjaisen taitavaa, että välillä on mentävä vilkaisemaan maalausta sivusta, koska en usko sen olevan kaksiulotteinen pinta. Mutta se on.

Jos minulla olisi sellaista valtaa, käskisin kaikkia oitis menemään Saalin näyttelyyn. Se on tila, jossa olla omien ajatustensa kanssa, mutta jossa samalla pakotetaan tuntemaan. Näyttely huokui minulle rauhaa, vaikka ymmärrän myrskyn nousevan ja ihmisten olevan pikkuruisia luonnon armoilla. Ja kuitenkin: rauhaa.

Kuinka etuoikeutettuja me olemme, että meillä on tällainen katastrofaalinen, myrskyävä, ennakoimaton planeetta! Henkeäsalpaavaa.