Äänellä ja äänettömästi (Näyttelyt: Aho ja Laaksonen; Yokotai)

HENNA AHO & VILLE LAAKSONEN: ANTHEMS OF REALITY PRINCIPLE & YOKOTAI: MUSTASÄKKI. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 25.1-11.2.2014.

–

Yokotai

Yokotain instalaatiossa älppäri pyörii soittimessa, musiikki soi ja animaatioihmiset tanssivat pienessä telkkarissa. Jotain tulee mieleen, ajattelen, ja kotona kaivelen viime syksyn Tukholman-kuvia. Silloin Fotografiska museetissa oli salillinen teoksia, joissa älppärit pyörivät soittimessa ja jokaisessa soi musiikki (salissa oli lievä meteli, voin kertoa). Nämä älppärit tosin paloivat poroksi. (En löydä näyttelyn tietoja edes Fotografiskan arkistosta. Hittolainen!)

Ehkä joku kertoo minulle, kenen teos tämä on.

Muisto on hyvä ja mielenkiintoinen. Ehkä Yokotai ei tarkoittanut, että teos herättää muistoja museosta, mutta muisto kuin muisto, kelvatkoon!

(Kaiken uhallakin laitan kuvan molemmista teoksista tähän.)

Alakerrasta jumputtava musiikki toimii Rajatilassa muuten harvinaisen hyvin. Jostain syystä ei tule sellainen tavallinen yäk mitä meteliä -olo, joka yleensä tulee kun teosten äänimaisema vuotaa toisten teosten luo. Tykkäsin ehkä siitä musiikista sitten.

Yläkerrassa voi tutustua Henna Ahon ja Ville Laaksosen kuvalliseen kommunikaatioon. Teokset on maalattu vuorotellen. Taiteilijat kirjoittavat: ”Yhteisteokset on toteu­tettu impro­vi­soi­den ja puhu­matta. Kumpikin osa­puoli tekee vuo­rol­laan mitä haluaa. Käyty dia­logi jät­tää maa­laus­kan­kaalle merk­kejä ja jäl­kiä.”

En tiedä, mitä teoksista sanoa. Niiden idea kun ei ole sanoissa vaan nimenomaan kommunikaatiossa ilman sanoja, toisen johdattelemisessa johonkin suuntaan (manipuloinnissa?) Teoksissa on jotain uskonnollista, jotain punkia, jonkin verran rumuutta ja hiukan maalaamisen sanattomuuteen hypnotisoitumista.

On jännittävää, miten toisten ihmisten kanssa voi kommunikoida kuvien tasolla, ja toisten kanssa sanoilla, eikä kumpikaan tapa ole toista parempi tai huonompi. Joskus en ymmärtänyt tätä (olen aina ollut vankka sanojen puolestapuhuja) – esimerkiksi kun opiskelin aikoinaan taidehistoriaa, professori pyysi aina esittämään ideat kuvin. En ymmärtänyt, miksi. Olen sittemmin kasvanut ihmisenä ja käsitykseni kommunikaatiosta on avartunut. Olen huono tekemään kuvia, mutta se on vähän niin kuin italia; en minä italiaa osaa tuosta vain puhua, mutta kyllä minä sillä kielellä postimerkit ostan, jos tarvitsee.

Tällaista minä ajattelen, enkä osaa sanoa näitä teoksista mitään.

(Rajatilan ikkunat on muuten maalattu valkoisella umpeen. Niin että älkää pelästykö, niin kuin joku näytti tekevän – hän kääntyi ovelta pois, kun luuli, ettei galleriassa ole mitään.)

Vallaton (Näyttely: Laaksonen)

Ville Laaksonen: Toinen Galleria Kapriisissa (Hämeenpuisto 25, Tampere) 27.11.2011 saakka.

–

Kun huomaan, etten kirjoittanut näyttelyssä mitään muistiin, tajuan tulleeni tyrkätyksi analyyttisen ajattelun tuolle puolen. Ville Laaksosen näyttelyn jälkeen tämän päätelmän voi tehdä toisestakin huomiosta: kun kävelin ulos galleriasta, kyynelet valuivat silmistäni.

Sellaisesta näyttelystä on vaikea kirjoittaa mitään, mutta ehkä minä yritän. Kävinhän siellä sentään juuri tänään, vähän kiireellä, jotta ehtisin kirjoittaa. Ei koskaan ole reilua kirjoittaa näyttelystä vasta silloin, kun se on juuri loppumassa. Joten tässä sitä mennään:

Olen pohdiskellut viime aikoina (huomatkaa, miten välttelen Laaksosen taiteesta kirjoittamista) paljon sitä, onko uskonnollinen (tai hengellinen, pyhä – miten sitä haluaakin kutsua) ihmisen sisältä lähtevä kokemus vai tarvitaanko siihen ulkopuolista lietsontaa. Kuinka pitkälle ihminen pääsee mielensä tutkimisessa yksin? Onko mieli rakennettu siten, että tarvitaan joku (guru, profeetta, pappi) kertomaan tarinoita, joiden kautta mieli avautuu ihmiselle itselleen?

Jotenkin tämä pohdinta tuntuu olevan läsnä Laaksosen teoksissakin. Näyttelyssä on kaunis versio perinteisestä pyramidista ja sen kaikkinäkevästä silmästä, viikonpäivien jumalalliset juuret paljastuvat ainakin teosnimessä Torstai – Thor’s day ja on Mariaa, ilmestyksiä, uskottomuutta. Lyhyesti sanottuna: vuosituhansia jatkunutta etsimistä.

Laaksosen työskentely näyttää siten puhtaalta, että hän on löytänyt jotakin. Ehkä juuri se, tunne siitä, että joku löytää, että löytäminen on mahdollista, liikutti minua syvimmin. Toisaalta myös suurten maalausten värit ja vimmaiset siveltimenvedot (marraskuun värittömyyden liottamille silmille) olivat niin nautinnollista katsottavaa, että menen näyttelyyn takaisin, kunhan ehdin. Katselin maalauksia ja kaduin menettämiäni viikkoja, joina olen istunut tietokoneella. Miten olen voinut elää näkemättä taidetta?

Antakaa anteeksi tämä horjuvuus. Varoitin jo alussa, että tästä näyttelystä kirjoittaminen on vaikeaa. Tartun johonkin konkreettiseen:

Osa maalauksista jäi kokonaan hahmottumatta minulle. Niiden edessä tunsin kiusallista levottomuutta. Halua siirtyä pois. Suurin osa näyttelyn maalauksista nimittäin on sellaisia, että ensin niitä ei ymmärrä, mutta kun niitä malttaa katsoa, niistä hahmottuu vihjeitä, aavistuksia ja hahmoja. Ja sitten, ilmestyksenä, edessä on ymmärrettävä kuva. Tällainen katsomisen tapa antaa odottaa, että kaikista abstraktilta vaikuttavista teoksista on löydettävissä esittävä kuva. Ja kun joistakin sitä kuvaa ei saa esiin sitten millään, jää epätietoinen olo. Onko se siellä? Vai pitäisikö tämä maalaus kokea eri tavalla, täydellisen abstraktina?

Ja kuitenkin: erityisesti pidin taiteilijan rohkeudesta luottaa katsojaan. Oivaltamisen ilo on osattava jättää vastaanottajalle. Hyvän näyttelyn jälkeen on pakko pysähtyä ajattelemaan läpi kaikki näyttelyssä alkaneet ajatukset.

Kellarissa maalausten katsomista haittasivat suoraan katsojan silmiin suunnatut valot. Hyvä on, tämä on vähän asiaankuulumatonta, mutta minä en pystynyt katselemaan niitä, koska minut häikäistiin.

En osaa irrottaa oikeastaan mitään teoksia näyttelyn kokonaisuudesta, mutta Pitkä on matka ja Silmät luon ylös taivaaseen tuovat elävästi mieleen Vatikaanin, jossa seinät ja katot ovat kultaa, mutta saleissa kävellessä tulee tunne uppoamisesta tukahduttavaan veteen.

Paras taidekokemus on sellainen, että pelottaa, miten suuren vallan omaan itseensä on antanut jollekulle vieraalle ihmiselle (taiteilijalle). Voin selitellä, että tämä näyttely oli näin vahva elämys, koska en ole ehtinyt näyttelyihin vähään aikaan ja maalaukset sattuivat käsittelemään juuri minua kiinnostavia kysymyksiä ja niin edelleen. Mutta ei minua huvita sellainen. Enkö minä saa sanoa, että näyttely vei jalat alta? Saan!

Ei tästä kannata enää jatkaa. Ei tämä voi tästä mennä kuin hullummaksi.

–

PS Aloitan nyt taiteilijoiden liittämisen tuohon sivupalkin tagipilveen. Helpotan täten lähinnä omaa elämääni, mutta ehkä tällainen hakutoiminto riemastuttaa jotakuta muutakin.

On ja ei ole (Näyttely: Laaksonen)

Ville Laaksonen: Usko Galleria Saskiassa (Pirkankatu 6, Tampere) 17.2.2010 saakka.

Ville Laaksosen sivut.

—

Nähtyäni Ville Laaksosen Usko-näyttelyn julisteen odotin jotain paljon tummempaa kuin teokset, joilla Galleria Saskia on täytetty. Taiteen edessä odotukset ja ennakkoluulot ovat muutenkin turhia, mutta niistä on vaikea päästä eroon – kriitikkokin on ihminen, ja tämä kriitikko katseli sattumalta eilen Dogma-elokuvan (vuodelta 1999). Sen maailma väijyy mielessä Laaksosen näyttelyssä, vaikka elokuvalla ja maalauksilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Tai no, on niillä jotain. Usko on näyttely uskosta, muttei uskonnosta; näyttely uskon hypyn ottamisesta, uskomisen kokemuksesta, jota ilman mikään rakennelma (uskonto, taidemaailma tai edes liikenne) ei olisi mahdollinen. Suuri osa elämäämme perustuu uskoon, ja ehkä niin on myös oltava, jotta voisimme elää ajattelematta sitä, nouseeko aurinko enää huomenna.

Paras Laaksosen maalauksia kuvaava lause, jonka keksin, on: Se on siellä, ja se ei ole siellä. Maalaukset ovat välähdyksiä ja liikettä (miten kertoa liikkeestä maalatulla pinnalla? maaliläikistä, jotka lipuvat kuin pilvet kasvojen eteen ja taas pois? valosta, joka välähtelee jossakin kaiken taustalla pilvenpiirtäjien kirkkaista ikkunoista?). Maalauksissa on kerroksia. Niistä huomaa yhtäkkiä jotain (kasvot!) ja sitten taas jotain (toiset kasvot! siipi! graffiti seinällä!) ja sitten jotain katoaa, jokin liikahtaa, ja hetken kuluttua edessä on vain maalattu, kaksiulotteinen pinta, joka ei enää ota vastaan.

Näyttely on raskas kahdesta syystä (en pidä raskautta sinänsä huonona asiana; useimmat näyttelyt pitäisi joka tapauksessa nähdä monta kertaa ennen kuin voisi sanoa, ettei kokemus ole jollain tavalla väsyttävä):

– Teoksia on paljon, ja jokaisessa on paljon. Pedanttina katsojana en haluaisi ohittaa maalauksia nopeasti, mutta huomaan väsyväni ennen näyttelyn loppua. Toivoisin hiukan useampaa pientä ja helposti vastaanotettavaa maalausta (sellaista kuin Tie tai Odotus, joka yllättää kirkkaudellaan kuin auki repäisty esirippu) suurten teosten väliin.

– Osa teoksista on esillä niin, ettei niitä pääse näkemään kaukaa. Tämä ei tietenkään ole kenenkään vika (harvassa galleriassa olisi tilaa suurten maalausten täydelliselle katsomiskokemukselle), mutta välillä on sellainen tunne kuin joutuisi katsomaan televisiota liian läheltä. Häiritsevää liikettä, josta ei juuri ja juuri saa selvää.

Näyttely on tiivis kokonaisuus. Taiteilija paitsi pysyy aiheesaan myös tuo historian hämmästyttävästi osaksi meitä. Hän tuntuu näkevän, miten samanlaisia me olemme ajasta riippumatta ja kuitenkin yhtä aikaa niin erilaisia, ettemme voi edes kuvitella, mitä esimerkiksi pyramidinrakentajat ovat ajatelleet.

Faaraotkin asuivat kaupungeissa, heillä oli paljon samoja kokemuksia kuin meillä nykyään, mutta me emme voisi ymmärtää heitä jos tapaisimme. Kulttuuriero, ajattelun hegemonian täysi toisenlaisuus estäisi meitä löytämästä sanoja, joille antaisimme samanlaisen merkityksen. Tämä kaikki on Laaksosen teoksissa: kaikki samuus ja kaikki kirpeä erilaisuus, jota ei pysty kuromaan umpeen.

Osa maalauksista on kolmiulotteisia. Niiden kiertämisestä saa palkinnon, selvemmän tunnistamisen kuin kaksiulotteisten maalausten edessä.

On hassua, että yksi kolmiulotteisista teoksista, portaiksi muotoiltu näyttelyn nimiteos Usko, on muodostaan huolimatta yksi perinteisimmistä maalauksista. Sinisissä portaissa näkyy siipiä, jälkiä lumessa tai vedessä, helppoutta. Punaisissa portaissa on tulta tai veriroiskeita. Maailma jakautuu hyvään ja pahaan tai – toisin ajateltuna – tyyneen ja riehuvan kaoottiseen.

(Niin, ja unohdin taas kamerani kotiin, joten blogini jatkaa kuvattomalla linjallaan.)