Archive for kesäkuu 2016

Ihan kuin! (Näyttely: Ron Mueck)

RON MUECK Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 2.6.–16.10.2016.

MueckRon Mueckin näyttelystä levisi parissa päivässä niin paljon valokuvia mediassa ja somessa, että minulle tuli jonkinlainen outo kyllästyminen. Kuvien lisäksi mediassa kehuttiin, että nyt on kyllä niin realistisia veistoksia, että tekisi mieli kosketella ja ihan aidoksi ihmiseksi näitä voisi luulla, jos kokoeroa ei olisi.

Ajattelin, että no, olen nyt nähnyt kuvan melkein jokaisesta näyttelyn teoksesta, ja voin kuvitella, että aidolta näyttävät. Miksi siis mennä enää itse katsomaan?

No, ehkä siksi, että taide pitää aina nähdä itse, kun se vain on mahdollista. Ja niin museossa olikin vastassa yllätys: teokset eivät nimittäin olekaan realistisia. Ne ovat kyllä pikkutarkkoja ja ihmisenkaltaisia, mutta niistä puuttuu kaikki se ällöttävyys, mikä erottaa ihmisen hyvin tehdystä nukesta.

Mueckin teoksen vanhan miehen varpaankynnet näyttävät siltä, että hän on viettänyt viimeiset 40 vuotta pedikyyrissä. Vastasynnyttäneen naisen iho on sileä ja kiinteä, ei mitään turvotuksia tai pintaan pullistuvia verisuonia. Miehen parransänki on monotonisen yksivärinen ja kaikkialta tismalleen samanpituinen.

Taidettahan tämä toki on, joten mitään anatomista näyttelyä ei ole tarpeenkaan tarjota. Hassua vain, että odotukseni kumottiin nimenomaan realismin puutteella, ei sillä, miten aitoa kaikki on.

Nämä ovat nukkeja, eivät ihmisiä, ja siksi näitä voi tuijottaa läheltä ja vertailla ihon ryppyjä omiinsa. Nukke ei loukkaannu tuijotuksen kohteeksi joutumisesta.

Näyttelyssä mietin monta kertaa, että teoksia on vaikea katsoa muuten kuin taidonnäytteinä. Niitä katsoo ja miettii, että joku tosiaan osaa tehdä tällaisia sen sijaan että näkisi teosten sisään, taakse, siihen taiteeseen (eikä vain ihonkaltaiseen pintaan). Näyttely myös ohjaa katsomista juuri tähän suuntaan esittelemällä videoita ja valokuvia teosten valmistamisesta. Se on monivaiheinen ja työläs prosessi, ja videon katsominen vahvistaa ihmeentunnetta siitä, että joku osaa ja jaksaa tehdä tällaista. Ihon muovaaminen näyttää puuduttavan tylsältä, mutta siinä on myös jotakin hoivaamisen kaltaista, toisen ihmisen ihon huoltamista.

Kun sitten yritän nähdä teoksissa jotakin muutakin kuin pinnan, päällimmäiseksi tulee ajatus siitä, että taiteilija haluaa näyttää meille, millaisia me olemme, ihmiset. Me olemme pintaa, jonka sisäpuolista liikettä voi joskus olla vaikea havaita.

Toisaalta hänen ihmisensä ovat varsin kylmiä. Vaikka pariskunta makaa lusikka-asennossa, takana makoileva mies ei kiedo käsiään naisen ympärille (sen sijaan hänen käsivartensa puutuvat, koska hän puristaa ne itseään vasten). Vastasynnyttänyt nainen ei kurota käsiään lastaan kohti, ei edes pidä vauvasta kiinni, vaikka se voisi pudota vatsan päältä. Nämä ihmiset eivät halua koskettaa toisiaan.

Vaikka on vähän hassua lukea ihmisten halusta koskettaa teoksia, koska ne ovat niin aidon näköisiä (tekeekö tällaisten ihmisten mieli kosketella myös vastaantulijoita, koska hekin ovat aidon näköisiä?), on kiva, että näyttelyssä on myös yksi kosketteluteos. Sen nihkeys nimittäin lisää jotakin kummallista katsomiskokemukseen. Tieto siitä, miltä keinoiho tuntuu, korostaa näiden ihmishahmojen orgaanisuutta, ei-taiteenkaltaisuutta. Ne eivät ole posliinia tai pronssia. Ne ovat nihkeitä, kuten ihmisiho helteessä.

 

Mainokset