Archive for Touko 2011

Limittäisiä aikoja (Näyttely: Lampi ja Pihlajamaa)

Marra Lampi – Suuria kertomuksia; Johanna Pihlajamaa – Vähitellen. Taidekeskus Mältinrannassa 24.5.2011 saakka.

Visiteerasin Tampereen museoiden yössä sen verran, että kävin Mältinrannassa. (Museoiden yössä häiritsee se ihmismäärä, mikä tietysti on tapahtuman tavoite, mutta käyn mieluummin museoissa rauhassa. Mutta sitten kuitenkaan omatunto ei salli jättää koko tapahtumaa väliin, joten galleriavierailu puhdisti minut kotiinjäämisen synnistä. Ja Mältinrannassa oli mahdollista tavata taiteilijoita! Se on aina hauskaa, ja siihen on aina liian vähän mahdollisuuksia.)

Mältinrannassa onkin nyt toisiinsa mitä mainioimmin sopivat näyttelyt: Marra Lammen ja Johanna Pihlajamaan tutkimuksissa ja löydöissä on kaikuja samasta todellisuudesta. Olen aiemminkin pitänyt kummankin näyttelyistä, joten lähdin matkaan suurin odotuksin (tai siis lähinnä helpottuneena siitä, että tulisin varmasti nauttimaan). Ja hyvin kävi.

Marra Lampi kertoi teostensa filosofisista taustoista. Olen aiemminkin keskustellut Lammen kanssa, ja mieleeni on jäänyt hänen ajatuksensa siitä, että abstrkatia Jumalaa voi kuvata vain abstraktilla taiteella (ehkä hän ei sanonut sitä noin jyrkästi? ajatus oli kuitenkin tuo). Nyt esillä on Danten Paratiisin innoittamaa sarjaa ja myös muita filosofioita. Esimerkiksi Tsim Tsum tarkoittaa sellaista Jumalan vetäytymistä, joka oli pakko tehdä, kun täydellinen Jumala loi epätäydellisen maailman. Maalauksessa on syvää avaruuden violettia ja keltainen, hehkuva pinta (kuin aurinko lähikuvassa). Jumaluus irtoilee ja varisee avaruuteen.

Olen reilu vuosi sitten kirjoittanut, että Marra Lammen teoksissa on ”näkemisen helppoutta ja tyyneyttä”. Juuri siksi hänen teoksistaan pidänkin; vaikka taustalla on pitkiä filosofisia pohdintoja (tai siis, ehkä juuri siksi), teokset ovat niin selkeitä, että niiden edessä saa antautua pelkälle katselemiselle. Taustan tietäminen tietysti on aina mukavaa ja lisää näkökulmia teoksiin, mutta ei ole mitenkään välttämätöntä tietää yhtään mitään.

Tällä kertaa huomioni varasti muista teoksista poikkeava Passio-sarja. Melkein tekisi mieli kutsua sitä romanttisen naiselliseksi; punainen, kehyksistä valuva veri, kimaltelevat kivet ja syvät värit ovat häpeämättömän dramaattisia. Erityisesti pidin vinoon ripustetusta taulusta, jonka alakulmaan punainen pakkautuu. Siinä on jotain niin… dekadenttia. Miellyttävää yltiöpäisyyttä. (Oheinen kuva ei tee oikeutta teoksen väreille.)

En voi olla näkemättä Johanna Pihlajamaan ympyröissä ja viivoissa luonnontieteen suuria mullistuksia. Auringon- ja kuunkiertoa kuvaavat kaaret, taivaankappaleiden liikkeistä lasketut kuviot, atomit. Kaikkea tällaista tulee mieleen.

Ja sitten huomaan pysähtyä katselemaan teosten pintoja. Niin kauniita!

En ollut aiemmin nähnyt Pihlajamaalta niin villejä teoksia kuin hänen Paikat ja reitit -sarjansa työt. Niissä geometrisuudesta on rönsyilty lähes kokonaan eroon, piirretty valkoisella valkoiselle ikään kuin orgaanisen hallitsematon viiva olisi yhtään tummempana liian pelottavaa.

Täytyy myöntää, että Pihlajamaan teosten parissa vähän harhauduin. Kiiltävät lasit heijastivat näyttelyssäkävijöitä, ja aloin katsella, millaisia kuvioita tilassa liikkuvat hahmot teoksiin tuovat. Taivaankappaleet jäivät paikoilleen, hitaaseen totuuteensa, kun ihmiset vilistivät kaiken ohi ihan omassa ajassaan. (Eikä tämäkään katsomisen tapa tuntunut sotivan teoksia vastaan.)

Mainokset

Matkan alku (Näyttely: Pokkinen)

Helena Pokkinen: Jatkoyhteys/Connection galleria Rongassa (Rongankatu 1, Tampere) 26.5.2011 saakka.

Luulin, että galleria Rongaan oli kannettu suuri kasa valkoista hiekkaa, mutta kun astuin sisään, hiekka muuttuihin Helena Pokkisen tekstiiliteokseksi. Valkoinen pyramidi on rakennettu kahvisäkeistä.

Pokkisen teokset tallentavat ja rakentavat tilaa ja aikaa. Toisista on vaikea selvittää, miten ne on tehty (näyttää siltä, kuin puun pinnalle olisi liimattu ja maalattu ja sitten raavittu ja revitty pois). Toiset yllättävät ihan pelkällä olemassaolollaan (suuri, pyöreä kilpi on peitetty valkoisilla höyhenillä; se on yhtä aikaa puolustusväline ja Joutsenlammen balettiasu).

Ihastuttavat valkoinen ja musta, pehmeä kilpi (tulkitsin pyöreät muodot sodan kautta, vaikka olisivathan ne voineet olla vaikka peilejä tai sateenvarjoja) yllättävät gallerian kapeassa käytävässä. On ihanaa antaa katseen imeytyä.

Kokonaisuutena näyttely jäi minulle vähän etäiseksi. Teoksia on vain neljä – enkä sano, että teosten määrä tekee paremman näyttelyn, mutta olisin kaivannut useamman näkökulman aikaan ja tilaan. Nyt jäi sellainen olo, että juuri kun olin astunut ensimmäisen askelen matkalle, minut työnnettiin jo ulos. Pintojen ja materiaalien tutkimus olisi ansainnut suuremman tilan.

Pieni, pikkuruinen

Sain lahjaksi Suomen valokuvataiteen museon julkaiseman kirjan Jaakko Heikkilän Henkeviä porinoita -näyttelyn valokuvista. Kirja on pikkuinen, ja kuvien lisäksi siinä on lyhyitä tekstejä taiteilijan urasta ja ajatuksista.

Vaikka pieni kirja ei valokuvataiteelle varsinaisesti tee oikeutta, pidän ideasta ihan hirveästi. Monesti näyttelystä tahtoisi mukaan jotain pientä, mistä pääsisi suurten elämysten pariin, ja näyttelyluettelot ovat usein suuria, kovakantisia ja kalliita. Pienemmän muiston ystävälle (tai sellaiselle, jonka kirjahylly on kroonisesti täynnä) pieni kirja on mitä hienoin keksintö. Minä haluan tällaisia kaikista näyttelyistä!

Olen muutenkin mieltynyt pieniin kirjoihin. Kun laukussaan haluaa kantaa yleensä vähintään yhtä kirjaa kaikkialle, on mukavaa, jos kirjat ovat pieniä. Kaunokirjallisuuden puolella hihkuin ihastuksesta, kun löysin Penguinin miniklassikkosarjan; pikkuruisia kirjoja, joissa on hyviä novelleja. Harmi, että niitä ei taida saada Suomesta (jos saa, kertokaa mistä, niin ostan niitä kasan!)

Kosmetiikkaa (Performanssi: Taiteen sankarit)

Jonkin aikaa sai tuijotella Taiteen sankarit -performanssia ennen kuin esiintyjät alkoivat jutella. Hei, enhän minä tiennyt että museovalvojat käyvät taidefilosofisia keskusteluja! Miten epistä, kun ei pääse mukaan!

Tällä hetkellä valvojat/esiintyjät pohtivat, miten Ateneumista tulee vielä joskus tavaratalo, kun museo siirtyy nettiin. Nettiin siirtyminen tapahtuu kuulemma siten, että ensin teosten viereen tulee myyntipöytiä (”Jos pidit tästä maalauksesta, pidät tästä postikortista! Osta!”) ja lopulta itse museo lakkaa olemasta ja jää vain kauppa.

Kuulkaas, kävin Vatikaanin museoissa pari-kolme viikkoa sitten, ja siellä ollaan jo aika pitkällä; aika monessa museosalissa on keskellä myyntipöytä, jossa myydään Sikstuksen kappeli -palapelejä ja hienoja kirjoja ja postikortteja ja pikkuesineitä. Ja koska se museo on sellainen kuin se on, tuhansia ihmisiä virtaa salien läpi, eikä virrassa voi pysähdellä (”Avanti!” kuului takaani heti, kun kerran pysähdyin), ihmiset voivat pysähtyä vain myyntipöytien kohdalle. Lopulta varmaan moni ostaa kirjan siksi, että tietää, minkä kaiken ohi tuli museossa kävelleeksi (koska itse esineitä ei ehdi katsoa).

Tärkeintä on, että voi sanoa käyneensä.

(Jätin performanssin taustalle pyörimään. Kunpa joka päivä saisi auki tämmöisen hämmentävän kanavan, josta mieleen tunkisi satunnaista, taiteeseen liittyvää informaatiota.)

Performanssi jatkuu vielä viikonlopun ajan. Kannattaa vilkaista.

Lumoavia naisia ja ruhjeita (Näyttely: Tamk)

P.S. KUVA OIS KIVA. Tampereen ammattikorkeakoulusta valmistuvien kuvataiteilijoiden opinnäytetyönäyttely 2011 TR1 Taidehallissa (Väinö Linnan aukio 13) 16.5.2011 saakka.

Kuten lupasin, kävin tänään katsomassa Kuva ois kiva -näyttelyn toisen puoliskon (näyttelyyn liittyy nettisivujen mukaan myös yksi teos Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Siellä en ole käynyt).

Nythän se näyttelyn toinen piste Mältinrannassa on jo purettu, mutta ei se mitään, eteenpäin! Nähtyäni tämän toisenkin osion tajusin paljon selvemmin, miten jako on tehty ja miksi. TR1:ssä on enemmän valokuvaa ja muutenkin jotenkin, miten tämän sanoisi, uudemmankiiltoisen näköistä kamaa kuin Mältinrannassa oli. (Tämä on nyt on vain tällainen hempula työkalu, jolla yritän perustella itseäni.)

Heti alkuun TR1:ssä voi ihmetellä, miten hypnoottisia liekit ovat jopa 3D-grafiikkana. Mikko Torvisen Perikuvassa palaa talo. Vaikka tulen kuumuus ja rätinä puuttuvat, liekkeihin jää kiinni. Ihminen on helppo lumota; tarvitaan pala kauhua, pala maagista ikiaikaisuutta ja pala hyvää toteutusta. (Tietysti palavasta talosta tulee mieleen kauheita uutisotsikoita, pelkoja ja menettämistä. Mutta on se myös kaunis kuva.)

Seuraavaksi lumouduin kolmen hienon naistaiteilijan kuvista. Ensimmäisenä vastaan tuli Karoliina Paapan Die Cut -sarja. Paappa on tehnyt valokuva-kiiltokuva-kollaaseja, joiden maailmaan voi upota. Paappa puhuukin ’dioraamoista’ – niistä asetelmista, joita on esimerkiksi luonnontieteellisissä museoissa kuvaamassa eläinten elämää luonnollisessa ympäristössään. Kuvien maailma on kiinnostava yhdistelmä tuttua ja – niin, tuttua. Samassa kuvassa on verhot, jotka minulla on juuri nyt olohuoneessa ja kiiltokuvia, joista keräsin ala-asteikäisenä. Villiä. Minä tykkään.

Aina, kun erillisyyttä ja samanlaisuutta saa yhteen kuvaan tällaisen määrän, järisyttää taatusti jotain perustavaa meissä kaikissa.

Vastapäisellä seinällä Riikka Kunnarin Kirjeitä Nangijalaan ammentaa samaan tapaan tutusta ja oudosta. Yksinkertaiset kuvat repeilleistä kirjekuorista ovat älyttömän vaikuttavia, niissä on käsinkosketeltavaa toivoa ja mahdollisuutta, sitä ihmeellisyyttä, jonka takia lapsena haalittiin kauheasti kirjekavereita. Kirjeessä tuli mukana kokonainen ihminen kaikkine ajatuksineen. Sellainen lahja tuntui aina uskomattomalta (tuntuu tietysti edelleen, mutta enää en saa kirjeitä). Lapsen käsiala ja vanhat valokuvat yhdistettyinä näihin kirjeisiin luovat tunteen ajan rajojen ylittämisestä. Onko Nangijala jo mennyt ohi; sinnekö me haluamme kuoltuamme päästä?

Kunnari onnistuu seinänkokoisella alueellaan tuottamaan tunteen kokonaisesta näyttelystä. Eipä silti, näkisin häneltä mieluusti kokonaisenkin näyttelyn. Kunnarilla on yksi ihan identtinen valokuva Anni Leppälän kanssa, sellainen, jossa on naisen alaston kaula ja kaulalla kiiltokuvalintu. Kuva on rajausta myöten samanlainen. Onko tämä nyt joku juttu? Viittaako taiteilija viimevuotiseen Leppälän näyttelyyn vai onko hän kopioinut kuvan vahingossa? Vai saanut täsmälleen saman idean?

Hämmentävää!

Keskellä suurta salia, näiden kahden hienon naisen kuvien välissä, riippuu Milena Tähkäahon Nyktofobia. Kaksipuolisten kuvian sarjassa on nainen ja erilaisia viittauksia ruumiiseen: punaiset pisarat leviävät ilmaan, leuasta purskahtaa vettä, nainen puhaltaa savun matkaan. Kaksipuolisuuden ajatus on hieno ja kuvat sopisivat johonkin pyhään tilaan. Pyhään laajassa käsityksessä; tilaan, jossa ihminen saa tuntea kokonaisuutensa, vailla kiirettä.

Ihastuttuani kaikkiin näihin naisiin törmäsin Niklas Pedersenin installaatioon In Search of the Infinite Transition. Nokkela juttu! Puolipallon muotoisen rampin sisällä harjoittelevat videoskeittarit, seinällä on kokoelma valokuvia heidän vammoistaan. Ihminen on valmis mihin tahansa, kunhan saavutettavana on jotain arvokasta. Itsensä kurittamisen kautta voi päästä nirvanaan tai tehdä täydellisen kieppivoltin (minä en tiedä yhdenkään skeittitempun nimeä). Sekin on tietysti nirvana.

Koko elämä taitaa olla sitä, että me arpeudumme, haavoitumme ja ruhjoudumme yrittäessämme oppia.

Mitähän vielä pitäisi mainita? Tuija Lappalaisen video Kulkenut nimellä onni. Hidastempoisessa tarinattomassa tarinassa on ilmeisesti erilaisia asioita, jotka tekevät naiset onnellisiksi. Mankelointi. Uiminen. Istuminen autossa pimellä metsätiellä, puut vilahtelevat ohi. Video välittää ruumiillisia kokemuksia, sukeltamista, tuntoaistin ärsykkeitä. Saa kiinnostumaan oman päivän pienistä yksityiskohdista. Nautinko minä tästä bussimatkasta? Voisin nauttia, mutta nautinko? (Ainut mikä häiritsi, oli sukeltajan jättäminen altaan pohjalle. Huh, teki mieli kiskoa happea hänen puolestaan.)

(Tuli muuten vielä mieleeni, että onko tässä jokin isompi trendi, että miestaiteilijoilta oli esillä väkivaltaisia kuvia. Palava talo, Mältinrannassa Jukka Silokunnaan maantasalle hajotettu auto, skeittionnettomuudet… Kaikissa näissä on sellaista hajoamisen estetiikka, yhtä aikaa kivuliasta ja koukuttavaa.)

Kuvat seuraavista teoksista:

Paappa: Die Cut

Tähkäaho: Nyktofobia (josta heijastuu koko muu näyttely)

Lappalainen: videosta Kulkenut nimellä onni

PS Löysin tänään Finlaysonin alueelta Galleria Himmelblaun, jota olen yrittänyt etsiä pari vuotta. Hienoa, voin siis paneutua jatkossa myös grafiikkaan!

Matkojen antivärejä (Näyttely: Tammisaari)

Tuukka Tammisaari: La Vida Loca galleria Saskiassa (Pirkankatu 6, Tampere) 18.5.2011 saakka.

Tuukka Tammisaaren näyttelyssä tapahtui jotain omituista: en ymmärtänyt hänen käyttämiään värejä. Tuijotin maalauksia ja toistelin: ”miksi hän käyttää tällaisia värejä?” Jäin niin jumiin väreihin, että päätäni alkoi särkeä, enkä hahmottanut, mitä maalaukset esittävät. Seuralaiseni selitti:” katsos, tuossa kastetaan ihmistä; tuossa on maisema, tuo on joki” ja niin edelleen.

Minulle Tammisaaren värit olivat kuin antivärejä, jotain, mikä söi maalauksista kaiken pois.

Sitten huomasin, että kun katselen maalauksia kamerani pikkuruisen kuvaruudun kautta, ymmärrän niitä paremmin. Voi tuska; ei kenenkään teoksia saisi näin pahoinpidellä, katsella niitä nyt pienen ruudun kautta! Mutta olin tämän selittämättömän tapahtuman uhri, en voinut muuta.

Näyttely oli siis kokemus. Eniten ihastuin taiteilijan pieniin maalauksiin, joilla oli hauskoja nimiäkin, kuten Asetelmahko tai Kyllästetyttö. Näissä pienissä kuvissa on mukavaa ihmisläheisyyttä; enkä nyt tarkoita, että niillä pääsisi lähelle kuvattavaa ihmistä vaan että niillä tuntuu pääsevän lähelle ne tehnyttä ihmistä. 

Suuri osa näyttelystä on suuria, surrealistishenkisiä maisemia. Värit ovat murrettuja, likaisia, räikeitäkin välillä. Ja sitten on kuvauksia uskonnoista; Kastaminen on kuva aikuiskasteesta (Johannes Kastaja ja Jeesus?), Punnitsijassa on pyöreä, sädekehäpäinen sininen mies. Kuvat vaikuttavat matkan mielleyhtymiltä, Kuplanpuhaltaja istuu lootusasennossa ja puhaltelee kupliaan. Muodot, värit ja kokemukset kasautuvat päällekkäin.

Maisemistakin löytyy kaikenlaista, kun niitä tutkii. Piilotettu pääkallo, pensaasta ojentuva käsi.

Sen enempää en vielä osaa sanoa.

Tirkistys museovalvojan elämään

Ateneumissa on tällä viikolla museovalvoja-performansseja! En ole vielä onnistunut katsomaan ainuttakaan, mutta niitä voi seurata netissä osoitteessa http://www.storijapan.net/10huonetta.

Taiteen sankarit -niminen performanssia voi seurailla seuraavasti:
3.5. Aamuvuoro
5.5. Iltavuoro
6.5. Aamuvuoro
7.5. Aamuvuoro
8.5. Iltavuoro (ohjelma päättyy klo 17.00)

(Aamuvuoro klo 10.00-16.00, iltavuoro klo 12.00-20.00.)

Ai, miksi minä tätä mainostan, vaikken ole itse edes nähnyt koko juttua? Museovalvojan työhän on tunnetusti toiveammattini, johon en ole vielä onnistunut pääsemään, joten tällainen kurkistus museon ytimeen kutkuttelee. Kommentoin lisää sitten, kun olen nähnyt jotain, mitä kommentoida.