Lumoavia naisia ja ruhjeita (Näyttely: Tamk)

P.S. KUVA OIS KIVA. Tampereen ammattikorkeakoulusta valmistuvien kuvataiteilijoiden opinnäytetyönäyttely 2011 TR1 Taidehallissa (Väinö Linnan aukio 13) 16.5.2011 saakka.

Kuten lupasin, kävin tänään katsomassa Kuva ois kiva -näyttelyn toisen puoliskon (näyttelyyn liittyy nettisivujen mukaan myös yksi teos Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Siellä en ole käynyt).

Nythän se näyttelyn toinen piste Mältinrannassa on jo purettu, mutta ei se mitään, eteenpäin! Nähtyäni tämän toisenkin osion tajusin paljon selvemmin, miten jako on tehty ja miksi. TR1:ssä on enemmän valokuvaa ja muutenkin jotenkin, miten tämän sanoisi, uudemmankiiltoisen näköistä kamaa kuin Mältinrannassa oli. (Tämä on nyt on vain tällainen hempula työkalu, jolla yritän perustella itseäni.)

Heti alkuun TR1:ssä voi ihmetellä, miten hypnoottisia liekit ovat jopa 3D-grafiikkana. Mikko Torvisen Perikuvassa palaa talo. Vaikka tulen kuumuus ja rätinä puuttuvat, liekkeihin jää kiinni. Ihminen on helppo lumota; tarvitaan pala kauhua, pala maagista ikiaikaisuutta ja pala hyvää toteutusta. (Tietysti palavasta talosta tulee mieleen kauheita uutisotsikoita, pelkoja ja menettämistä. Mutta on se myös kaunis kuva.)

Seuraavaksi lumouduin kolmen hienon naistaiteilijan kuvista. Ensimmäisenä vastaan tuli Karoliina Paapan Die Cut -sarja. Paappa on tehnyt valokuva-kiiltokuva-kollaaseja, joiden maailmaan voi upota. Paappa puhuukin ’dioraamoista’ – niistä asetelmista, joita on esimerkiksi luonnontieteellisissä museoissa kuvaamassa eläinten elämää luonnollisessa ympäristössään. Kuvien maailma on kiinnostava yhdistelmä tuttua ja – niin, tuttua. Samassa kuvassa on verhot, jotka minulla on juuri nyt olohuoneessa ja kiiltokuvia, joista keräsin ala-asteikäisenä. Villiä. Minä tykkään.

Aina, kun erillisyyttä ja samanlaisuutta saa yhteen kuvaan tällaisen määrän, järisyttää taatusti jotain perustavaa meissä kaikissa.

Vastapäisellä seinällä Riikka Kunnarin Kirjeitä Nangijalaan ammentaa samaan tapaan tutusta ja oudosta. Yksinkertaiset kuvat repeilleistä kirjekuorista ovat älyttömän vaikuttavia, niissä on käsinkosketeltavaa toivoa ja mahdollisuutta, sitä ihmeellisyyttä, jonka takia lapsena haalittiin kauheasti kirjekavereita. Kirjeessä tuli mukana kokonainen ihminen kaikkine ajatuksineen. Sellainen lahja tuntui aina uskomattomalta (tuntuu tietysti edelleen, mutta enää en saa kirjeitä). Lapsen käsiala ja vanhat valokuvat yhdistettyinä näihin kirjeisiin luovat tunteen ajan rajojen ylittämisestä. Onko Nangijala jo mennyt ohi; sinnekö me haluamme kuoltuamme päästä?

Kunnari onnistuu seinänkokoisella alueellaan tuottamaan tunteen kokonaisesta näyttelystä. Eipä silti, näkisin häneltä mieluusti kokonaisenkin näyttelyn. Kunnarilla on yksi ihan identtinen valokuva Anni Leppälän kanssa, sellainen, jossa on naisen alaston kaula ja kaulalla kiiltokuvalintu. Kuva on rajausta myöten samanlainen. Onko tämä nyt joku juttu? Viittaako taiteilija viimevuotiseen Leppälän näyttelyyn vai onko hän kopioinut kuvan vahingossa? Vai saanut täsmälleen saman idean?

Hämmentävää!

Keskellä suurta salia, näiden kahden hienon naisen kuvien välissä, riippuu Milena Tähkäahon Nyktofobia. Kaksipuolisten kuvian sarjassa on nainen ja erilaisia viittauksia ruumiiseen: punaiset pisarat leviävät ilmaan, leuasta purskahtaa vettä, nainen puhaltaa savun matkaan. Kaksipuolisuuden ajatus on hieno ja kuvat sopisivat johonkin pyhään tilaan. Pyhään laajassa käsityksessä; tilaan, jossa ihminen saa tuntea kokonaisuutensa, vailla kiirettä.

Ihastuttuani kaikkiin näihin naisiin törmäsin Niklas Pedersenin installaatioon In Search of the Infinite Transition. Nokkela juttu! Puolipallon muotoisen rampin sisällä harjoittelevat videoskeittarit, seinällä on kokoelma valokuvia heidän vammoistaan. Ihminen on valmis mihin tahansa, kunhan saavutettavana on jotain arvokasta. Itsensä kurittamisen kautta voi päästä nirvanaan tai tehdä täydellisen kieppivoltin (minä en tiedä yhdenkään skeittitempun nimeä). Sekin on tietysti nirvana.

Koko elämä taitaa olla sitä, että me arpeudumme, haavoitumme ja ruhjoudumme yrittäessämme oppia.

Mitähän vielä pitäisi mainita? Tuija Lappalaisen video Kulkenut nimellä onni. Hidastempoisessa tarinattomassa tarinassa on ilmeisesti erilaisia asioita, jotka tekevät naiset onnellisiksi. Mankelointi. Uiminen. Istuminen autossa pimellä metsätiellä, puut vilahtelevat ohi. Video välittää ruumiillisia kokemuksia, sukeltamista, tuntoaistin ärsykkeitä. Saa kiinnostumaan oman päivän pienistä yksityiskohdista. Nautinko minä tästä bussimatkasta? Voisin nauttia, mutta nautinko? (Ainut mikä häiritsi, oli sukeltajan jättäminen altaan pohjalle. Huh, teki mieli kiskoa happea hänen puolestaan.)

(Tuli muuten vielä mieleeni, että onko tässä jokin isompi trendi, että miestaiteilijoilta oli esillä väkivaltaisia kuvia. Palava talo, Mältinrannassa Jukka Silokunnaan maantasalle hajotettu auto, skeittionnettomuudet… Kaikissa näissä on sellaista hajoamisen estetiikka, yhtä aikaa kivuliasta ja koukuttavaa.)

Kuvat seuraavista teoksista:

Paappa: Die Cut

Tähkäaho: Nyktofobia (josta heijastuu koko muu näyttely)

Lappalainen: videosta Kulkenut nimellä onni

PS Löysin tänään Finlaysonin alueelta Galleria Himmelblaun, jota olen yrittänyt etsiä pari vuotta. Hienoa, voin siis paneutua jatkossa myös grafiikkaan!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: