Posts Tagged ‘Tays’

Toivo-sammakon valtakunnassa

Koska puolilehti.fi-verkkolehti on ajettu alas, alan siirtää lehteen kirjoittamiani juttuja omista arkistoistani tänne. Järjestys on satunnainen, ensimmäiseksi pääsee Toivo-sammakko Taysin sairaalatiloissa. (Rajaan nämä puolilehden arkistojuttujen kuvat alla näkyvällä tavalla otsikon kera, joten ne erottuvat tuoreemmista jutuistani jo ensisilmäyksellä.)

toivo

Markku Salo: Veden tarinoita (valmistunut 2015). TAYS Munuaiskeskus ja infektio-osasto, E-rakennus.

Tampereen yliopistollisen sairaalaan uudessa E-rakennuksessa taide on istutettu tilaan jo sen suunnitteluvaiheessa. On luotu neljän kerroksen läpi kulkevia valokuiluja, joissa taideteosten maailma jatkuu kerroksesta toiseen, on tehty syvennyksiä, joihin lasiteokset pääsevät vitriineihin seinien sisäpuolelle, ja on luotu aukkoja aulojen ja portaiden välille niin, että teoksia voi katsella joka suunnasta.

Markku Salon kiveä, lasia ja terästä yhdistelevät teokset muodostavat kokonaisuuden, joka sitoo koko nelikerroksisen rakennuksen yhteen. Tietää heti, missä on, kun näkee Veden tarinoiden jatkuvan kerroksesta toiseen (eikä tämä ole vähän sanottu, kun on kyse niinkin labyrinttimaisesta rakennusten yhdistelmästä kuin suuri sairaala).

Teokset ovat tosiaan vesiaiheisia, mutta vain viitteellisesti. On ihanaa, että laitoksissa on usein luontoaiheista taidetta (varsinkin, jos ikkunoistakaan ei ole oikein luontomaisemia), mutta tähän uuteen, valoisaan rakennukseen eivät perinteiset maisemamaalaukset istuisi. Tarvitaan raikasta tapaa tuoda luonto osaksi taloa itseään.

Täällä luonto onkin läsnä monipuolisesti: alimmassa kerroksessa istuu Toivo-sammakko lumpeenlehdellään, toisessa kerroksessa on Toivon lähde, mystisten metallikasvien villi kasvualusta (ja lähteen reunalle saa istua). Kasvi- ja vesiaiheet jatkuvat erilaisia lasisina pyörteinä, metallisina köynnöksinä ja ikkuna-aukkoina, joista teoksia voi kurkistella kerroksesta toiseen. Vesi luo elämää jopa Tampereen kaupungin kadulta tempaistuun rotvallin reunakiveen.

Sympaattisimmillaan teokset ovat sammakoita, joiden silmiin voi katsoa. Abstraktimmassa päässä on sellaista kuin Lumipalloilmiö, jossa tyylitelty lasinen eläin kantaa selässään kaunista lasipallopyramidia. Kuurankukka-teoksen käärmemäiset lasipyörteet hurmaavat kauniilla muodoillaan.

Koska sairaala ei ole galleria, tuntuu vähän väärältä kävellä käytävillä kamera kädessä ja ihastella teoksia. Kiusaantuneisuuteen ei tosin olisi ollut syytä: sain jopa teoksia käsitteleviä monisteita, kun kerroin, millä asioilla liikun. Siitä huolimatta tämä taide on enemmänkin läsnä sairaalan työntekijöille ja asiakkaille kuin uteliaille taideihmisille – ja hyvä niin. Taiteella on paikkansa, onneksi, myös siellä, missä kriitikot eivät ehkä koskaan käy.

 

Mainokset

Julkisia ja puolijulkisia

20170913_115107103Onko meillä kaikilla jokin taideteos, jonka näemme koko ajan? Sellainen julkisen tilan teos, joka osuu koko ajan reitille, minne tahansa menemmekin? Minulla ainakin on sellainen. Se on Unto Hietasen Naula (pystytetty 1969).

Veistos ei ole mikään kaunein näkemäni. Ennen se jäi vähän omituiseen väliin ei-kenenkään-maalle, jolle nyt on rakennettu Toasin uusi kerrostalo. Vuodeksi Naula kaadettiin ja sen päälle oli kasattuna milloin mitäkin rakennustyömaan tavaraa. Seurasin tuskaisena, kun sitä kolhittiin ja siihen porattiin reikiä (kun se pystytettiin uudelleen, se tuettiin aluksi metallitangoilla, joille porattiin reiät suoraan veistokseen).

Nyt veistos seisoo Kissanmaankadun reunalla, pienellä nurmilämpäreellä, muistuttamassa ajasta, jolloin tämä nyt minimaaliseksi kutistunut nurmikko oli suuri piha kerrostalojen asukkaille.

Samalla Naula koki silmissäni arvonnousun. Se on pystytetty kulmaan, jossa auringonvalo leikkii sen geometrisilla leikkauksilla. Sateella se on erityisen kaunis, kun jotkin osat kastuvat ja jotkin pysyvät kuivina. (Ennen sen vieressä oli vielä lipputanko, mutta rakennustyömaan koneet hajottivat tangon, eikä tilalle ole ilmaanunut uutta.)

Tampereen julkisia veistoksia on muuten helppo tarkistella kaupungin sivuilta, jonne ne on listattu.

SAM_5997

Paljon uudempi julkinen teos, Kalle Päätalo -aiheinen Maaltamuutto-veistos (tekijänä Arja Renell) Vapriikin nurkilla (Paikan nimi on Alexandra Siltasen puisto, mutten tiedä tietääkö kukaan sellaisen olemassaolosta). Kolme vuotta sitten julkistettu veistos osuu tielleni hyvin harvoin. Yleensä olen kävellyt sen ohi kesällä, kun sen edessä nurmella makoilee puolialastomia auringonottajia, enkä täten ole kehdannut kuvata veistosta.

Ruosteenväriset ihmishahmot sopivat kauniisti alkusyksyisen luonnon väreihin. Pidän myös siitä, miten hahmojen välissä on pystyraitoja, jotka jatkuvat puunrunkoina puistossa teoksen yläpuolella.

En tunne Päätaloa niin hyvin, että tunnistaisin teoksen ihmishahmoja. Teoksen nimi antaa kuitenkin tilaa ajatella heitä keinä tahansa kaupunkiin muuttaneina; kaupunkilaisena ensimmäistä kertaa asuvana sukupolvena.

IMG_20170913_132808Olen vuosia ajatellut, että pitäisi nostaa esiin Kerttu Horilan veistoksia Taysin tiloissa. Nyt, kun sairaala on rakennustyömaana, teokset eivät enää ole kaikki samassa tilassa. Ennen ne olivat kaikki siinä aulassa, joka on tällä hetkellä sairaalan pääsisäänkäyntinä. Nyt siitä tilasta löytyy vain yksi veistos.

Kiersin tänään Horilan teoksia sairaalalla. Ne sijoittuvat sirkusmaailmaan, mikä on jotenkin mukavan kevyttä mutta samalla dramaattista. Sirkuksessahan uhmataan hauskanpidon sivussa myös kuolemaa.

Lepotauko-veistoksissa sirkuslaiset istuvat tauolla. He hoivaavat pieniä eläimiä sylissään.

Veistosten salaperäisyys asuu niiden sirkusvaatteissa. Nämä tyypit kuuluvat todellisuuteen, joka on omamme rinnalla, arjen ulkopuolella. He voivat milloin tahansa tehdä päätähuimaavia temppuja. Lepotauolla he ovat kuitenkin kuin ketkä tahansa: ihmisiä sukat jalassa, jalkaterät roikkuvat alustan reunan yli. IMG_20170913_132756